En olisi ikinään uskonut että löydän itseni tästä tilanteesta:(
Mieheni kanssa on viimeiset vuodet vallinnut platoninen kaveri suhde, ollaan vähän kun sisko ja sen veli. Olen itsekseni ja puhumallakin hautonut eroa usein, toisinaan kun muu elämä painaa päälle niin en jaksa asiaa miettiä vaan arki menee omalla painollaan kunnes taas löydän totuuden kuinka kuollut liitto oikeasti onkaan!
Nyt sitten olen tapaillut ystävänä erästä miestä joka tuntuu aivan mahtavan upealta tyypiltä mutta on tosiaankin vain hyvä ystävä, ainakin vielä.
Juttelin viimeksi eilen mieheni kanssa erosta ja hän haluaisi edelleen jatkaa yrittämällä parantaa keskinäistä juttuamme, minulta itseltäni tuo tunne on aikaa sitten kuollut. Mies ei pidä hyvänä ratkaisua että yhteinen lapsemme olisi viikon vuorollaan kummankin luona, enemminkin kuulemma sekava ratkaisu. Lapsen kanssa olen varovasti kysellyt mitä tuumaisi jos äiti ja isi eivät asuisi saman katon alla. Vastauksena raastavan äkkinäinen sanonta että ainakin hän asuisi iskän kanssa:( Tiedän jo tästä että en koskaan ja milloinkaan voisi elää niin että lapsi ei asuisi kanssani ja jättäsin siis tavallaan hänetkin:( Eli kaippa se on vaan niin että jatkan tätä kulissia edelleen, hiljaa kuitenkin kokoajan kärsien itse! Liian iso kärsimys tuo kuitenkin jos lapsi ei haluaisi asua kanssani. Pää hajoaa, oikeesti! Mitä ihmettä pitäsi tehdä????
Mieheni kanssa on viimeiset vuodet vallinnut platoninen kaveri suhde, ollaan vähän kun sisko ja sen veli. Olen itsekseni ja puhumallakin hautonut eroa usein, toisinaan kun muu elämä painaa päälle niin en jaksa asiaa miettiä vaan arki menee omalla painollaan kunnes taas löydän totuuden kuinka kuollut liitto oikeasti onkaan!
Nyt sitten olen tapaillut ystävänä erästä miestä joka tuntuu aivan mahtavan upealta tyypiltä mutta on tosiaankin vain hyvä ystävä, ainakin vielä.
Juttelin viimeksi eilen mieheni kanssa erosta ja hän haluaisi edelleen jatkaa yrittämällä parantaa keskinäistä juttuamme, minulta itseltäni tuo tunne on aikaa sitten kuollut. Mies ei pidä hyvänä ratkaisua että yhteinen lapsemme olisi viikon vuorollaan kummankin luona, enemminkin kuulemma sekava ratkaisu. Lapsen kanssa olen varovasti kysellyt mitä tuumaisi jos äiti ja isi eivät asuisi saman katon alla. Vastauksena raastavan äkkinäinen sanonta että ainakin hän asuisi iskän kanssa:( Tiedän jo tästä että en koskaan ja milloinkaan voisi elää niin että lapsi ei asuisi kanssani ja jättäsin siis tavallaan hänetkin:( Eli kaippa se on vaan niin että jatkan tätä kulissia edelleen, hiljaa kuitenkin kokoajan kärsien itse! Liian iso kärsimys tuo kuitenkin jos lapsi ei haluaisi asua kanssani. Pää hajoaa, oikeesti! Mitä ihmettä pitäsi tehdä????
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itse ainakin koko eroruljanssissani pidin mielessäni koko ajan sen mikä on tärkeintä: lasten etu. Ja nimenomaan lasten etu _pitkällä_juoksulla_... heillä kun on koko elämä vielä elettävänään.
Meidän tapauksessa ero oli nimenomaan lasten etu. Toki se sattui heitäkin, pahaa teki kertoa, mutta nyt kun asiat ovat asettuneet aloilleen niin kyllä niistä tenavista näkee, että näin on parempi.
-
Lähde kulissiliitosta, koska jatkamalla sitä vain siirrät eropäätöstä vuosilla eteenpäin.
Miksi kitua huonossa suhteessa, jos parempikin vaihtoehto olisi, kuten tämä uusi...?
Ihan luonnollista, että mies vastustaa päätöstäsi (lapseen vetoaminen on hänen oljenkortensa), koska hän kokee epäonnistuneensa miehenä, kun vaimo lähti.
mutta tämä uusi tuttavuus tuntuu OIKEASTI siltä kuin koko ihminen olisi ollut tarkoitettu aina minua varten:) Siis vaikea selittää asioita enää edes järjellä..olen aivan otettu siihen että koen jälleen olevani elossa ja vain ja yksinomaan sen vuoksi että joku huomio minua ja aivan oikealla tavalla:)
Ah niiiiiin tuttua... elämä kun on tuommoista.
Mieti nyt tarkkaan ja koita eroitella toisistaan nykyinen avioliitto ja tämä uusi tuttavuus toisistaan: ettet vaan ole eroamassa vain tuon uuden tuttavuuden takia. Vaikea asia pohdittavaksi, tiedän kokemuksesta.
että ero ei ole tulossa vain tämän uuden tuttavuuden vuoksi, se on varmaa! Ei ole kiva tuntea itseään elottomaksi tässä iässä ja ei se että toinen pitää itsestäänselvyytenä ole ketään kohtaan oikein. Mieluummin asun yksin lapseni kanssa kuin ihmettelen kaikenlaisia syitä siihen miksi tilanteemme on tämä mikä se on ollut jo liian kauan:( Yksiolo ei oikeasti pelota, on se aina parempi vaihtoehto kuin yksin kaksin..
No mitäs miettimistä asiassa enää on?
En yhtään ihmettele, että lapsesi vastasi sinulle haluavansa asua isänsä kanssa kun kyselit mitä hän olisi mieltä jos äiti ja isä eivät enää asuisi yhdessä.
Ajatus, että vanhemmat eroaisivat, on lapselle pahimman laatuinen shokki. Lapsesi säikähti aivan jumalattomasti, suuttui sinulle (viha on usein pelkoa), ja näpäytti takaisin sanomalla omalla tavallaan, että hylkäisi sinut.
Oma äitini jankutti minulle omasta tulevasta erostaan isästäni ollessani 8-11 -vuotias. Ehkä hän omasta mielestään "varovasti tiedusteli" mieltäni asiasta, mutta minulle se oli erittäin ahdistavaa. Aloin pitää enemmän isästä kuin äidistä juuri noiden äidin puheiden takia (jotka oli ehkä tarkoitettu lähentämään suhdettamme?). Vanhempani eivät loppujen lopuksi eronneet.
Sinun tulee aikuisena selvittää miehesi kanssa mitä teette, sen miettiminen ei kuulu lapselle. Jos ero sitten tulee, siitä puhutaan lapsen kanssa. Voi hyvinkin olla, ettei lapsi oikeasti haluaisi asua vain toisen vanhempansa kanssa. Se parahdus oli häneltä vain puolustusreaktio sinun uhkakuviesi edessä.
Asiasta vielä vähän pidemmälle... Isoveljeni on eronnut, ja lapset ovat kahden viikon jaksoissa vanhemmilla siten, että 9 päivää äidillä ja viisi päivää veljelläni. Joku ammattilainen (psykologi) oli sanonut, että viikko/viikko ei ole hyvä jako lapsen kannalta. Lapsella pitäisi olla yksi selkeä koti, ja sen muodostumiseen tarvitaan tämä jaoittelu, että suurin osa ajasta ollaan yhdessä paikassa, ei siis puolet ja puolet ajasta.