Ennen kuin käännyn ammattiauttajan puoleen tai toivon että pystyisin käsittelemään jotenkin erään asianpelkästään kirjoittamalla tänne.
Ongelmana veljeni ja äitini.
Minut on opetettu siihen että joudun tekemään veljeni eteen asioita ilman kiitosta ja miettimään että mitä kaikkea voinkaan tehdä mitä hän tarvitsee. Veljeni on kuulema älykäs ja aikaansaava, eli toisin kuin minä.
Veljeni käyttäytyy toisaalta välinpitämättömästi ihmisiä kohtaan ympärillään tai sitten hän ei voi ihan hyvin. Hän on myös loukannut minua tekemisillään todella. Silti äitini odottaa että palvelen veljeäni. Oli veljeni asiat kuinka vaan niin en jaksa enään häntä passata. En ole kiitosta häneltä saanut kuin txt viestillä pari kertaa elämäni aikana.
Ongelma on siinä että tunnen itseni hyväksikäytetyksi ja arvottomaksi. En pysty enään nauttimaan elämän suomista pienistä iloista kuten seksi. Broidin naama nimittäin kummittelee päässäni silloin kun siellä pitäisi olla mieheni naama. Pidän siis silmät auki mut ei auta. Kuinka sairasta tää on?
Enkö anna itselleni lupaa nauttia omasta perheestänikään enään.
Äitini mielestä mun olisi varmaan uhrattava elämäni veljeni palveliana. Hän vähättelee perhettänikin.
Tuntuu että vihaan molempia.
Äitini vähättelee minua enkä saisi vieläkään puhua omasta puolestani vaan niinkuin mutsi haluaa.
Olen tullut tien päähän ehkä koska olen itsekin vihdoin äiti.
Raskausaikanakin minä olin se joka istui lattialla ja veljeni sohvalla (hän ei ole vammainenkaan).
Lastani varmaan pitävät leluna ja hylkiönä jolla ei ole kunnon äitiä minusta.
apua?
Ongelmana veljeni ja äitini.
Minut on opetettu siihen että joudun tekemään veljeni eteen asioita ilman kiitosta ja miettimään että mitä kaikkea voinkaan tehdä mitä hän tarvitsee. Veljeni on kuulema älykäs ja aikaansaava, eli toisin kuin minä.
Veljeni käyttäytyy toisaalta välinpitämättömästi ihmisiä kohtaan ympärillään tai sitten hän ei voi ihan hyvin. Hän on myös loukannut minua tekemisillään todella. Silti äitini odottaa että palvelen veljeäni. Oli veljeni asiat kuinka vaan niin en jaksa enään häntä passata. En ole kiitosta häneltä saanut kuin txt viestillä pari kertaa elämäni aikana.
Ongelma on siinä että tunnen itseni hyväksikäytetyksi ja arvottomaksi. En pysty enään nauttimaan elämän suomista pienistä iloista kuten seksi. Broidin naama nimittäin kummittelee päässäni silloin kun siellä pitäisi olla mieheni naama. Pidän siis silmät auki mut ei auta. Kuinka sairasta tää on?
Enkö anna itselleni lupaa nauttia omasta perheestänikään enään.
Äitini mielestä mun olisi varmaan uhrattava elämäni veljeni palveliana. Hän vähättelee perhettänikin.
Tuntuu että vihaan molempia.
Äitini vähättelee minua enkä saisi vieläkään puhua omasta puolestani vaan niinkuin mutsi haluaa.
Olen tullut tien päähän ehkä koska olen itsekin vihdoin äiti.
Raskausaikanakin minä olin se joka istui lattialla ja veljeni sohvalla (hän ei ole vammainenkaan).
Lastani varmaan pitävät leluna ja hylkiönä jolla ei ole kunnon äitiä minusta.
apua?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Eipä tuossa taida valitettavasti olla muuta vaihtoehtoa kuin ottaa veljeen vähän etäisyyttä ja tehdä selväksi, että sinulla on omakin elämä...
No mun mielestäni ihan normaali reaktio että olet kurkkua myöten täynnä tota lajia.
Kannattaa opetella sanomaan: ei.
Toisaalta vaikuttaa selkeästi siltä että sulla on käynnistynyt ihan luonnollinen itsenäistymisvaihe äitiyden myötä. Monet alkavat punnitsemaan tällöin elämäänsä oman vanhemmuuden kautta ihan uusista lähtökohdista ja miettimään minkänäköistä elämää haluavat oman perheensä kanssa viettää. Haluat omaa tilaa ja eryttä äidistäsi ja veljestäsi. Eikä ihme, koska kirjoittamasi perusteella ovat aikamoisia energiasyöppöjä, eivätkä osaa huomioida toisten tarpeita.
Ja kolikolla on kääntöpuolensa. Koska olet tiedostanut että tuon tyylinen (sun veli ja äidin ylläpitämä kuvio) ei toimi sun kanssa enää, niin todennäköisesti susta tulee upea ja ajattelevainen äiti. Jotkuthan ei kyseenalaista toimimattomia kuvioita koskaan, eivätkä täten aikuistu ja lennä "henkisesti" pesästä. Sinä olet aivan selkeästi herännyt punnitsemaan tilannetta ja kaipaat muutosta.
Kaikkea hyvää, Sinä pärjäät kyllä.
Jos haluat uhrata elämäsi toisen eteen, niin be my guest. Minä en viitsisi.
Millä ihmeen vuosisadalla te elätte!!!
Jätä ne muut sinne missä ovat ja kävele itse pois sieltä. Etkö sinä muka ole itsenäinen aikuinen ihminen, jonka tekemisistä ei äiti eikä veli päätä!!
Tuohan on aivan käsittämätöntä touhua, että veljeään pitäisi palvella. Voi jessus sentään. Herää jo. Lopeta tuollainen passaaminen ja ala keskittyä siihen, että sinulla on hyvä elämä.
No näinhän sitä äkkiseltään ajattelisi.
Jos on lapsesta saakka asunut ympäristössä jossa kasvatetaan tietynlaiseen rooliajatteluun, kuten "pojat on poikia" ja tyttäret ovat huolehtijoita ja vastuun kantajia,jne,
niin siitä kestää oman aikansa opetella ulos tuommoisesta ajatusmallista kohti omaa käsitystä siitä, millaiseksi haluaa sen ikioman elämän muodostuvan.
Kypsyminen aikuisuuteen ja vastuunottamiseen omannäköisestä elämästä vaatii aina ensimmäisen askeleen.
Joskus se on myös repivä riuhtaisu ja kriisinkin paikka monille, joiden mielipiteitä on jyrätty koko perhepiiriin toimesta tai kyseenalaistettu ihan pienestä pitäen. Silloin sitä toki tarvitsee tukea omille ajatuksilleen kun miettii, että mitä ihmettä tämä on mitä minussa tapahtuu ja mitä tässä nyt läpikäyn.
Niinhän rapukattilassakin, kun kuuma vesi kiehuu, niin jos joku ravuista yrittää kattilasta kiivetä veks, niin muut ravut alkavat vetää poisyrittävää takaisin kattilaan.
Usein siis on varauduttava muutosvastarintaan ja joskus jopa hylkäämiseen, ellei perhepiiri ole muutokselle valmis vaan haluaa pitäytyä tutuissa ajatus ja toimintamalleissa.
Arvostan alkuperäistä kirjoittajaa, koska hän ajattelee asioita ja haluaa selkeästi muutosta, omannäköistä elämää.
Monethan jatkavat opittuja rooleja omissa avioliitoissaan ja parisuhteissaan ja miettivät että mikä kumma on kun kaikki on hyvin ja silti mikään ei tunnu miltään. Se on selkeä itsetutkiskelun paikka.
Kiitos on vähintä mitä voin sanoa ... saan taas miettimistä edellisistä.
Vaikein käsiteltävä asia on ehkä syyllisyyden tunne. Joskus ajattelin että toimimalla näin (niinkuin kuvailin)on oikein ja hyvä malli.
Vaikeaa vaan kun tuntee olevansa vastuussa veljensä hengestä toisinaan.
En nimittäin kertonut juuri mitään yksityiskohtia.
Jokatapauksessa olen saanut tosi rakentavaa luettavaa.
Kiitos vielä siitä!!!!
Hilde Bruch-niminen tutkija on päätellyt ns. Harlowen tutkimuksiin pohjautuen seuraavaa:
Jos äiti ei reagoi oikealla tavalla lapsensa viesteihin, lapsi tulkitsee asian siten, että hänen tunteillaan ja tarpeillaan ei ole merkittävyyttä. Tämä heikentää lapsen kykyä tunnistaa tunteitaan ja ilmaista niitä.
No tästä johdan omalla päättelyllä "aasinsillan" tähän että ----jos äiti reagoi veljen tarpeisiin arvokkaampana ja suojeltavampana kohteena (minkähän hemmetin takia, no tämä äippä yksin tämän tietää) ---- ja tyttären toisarvoisena, jolloin tytär kasvaa ja kokee saavansa hyväksyntää vain elämällä veljensä vaatimuksia (suojelua,palvelemista,yms.) varten, niin viimeistään silloin kun tyttären oma lapsikaipaa suojeluenergiaa, tytär kypsyy aikuisen veljen vartijana olemiseen. Energiakin on rajallinen.
....syyllistäminen on tehokkain manipulointi (ja miksei kasvatuskeino tyttärelle) , kyllä sun täytyy, eihän se pärjää, mitä jos sä et mee ja se sillä aikaa vaikka,....joo, kaikki noi on kuultu taivaan alla.
Mistä tässä sitten on loppujenlopuksi kysymys.
Lyhyesti: syyllistämällä siirretään VASTUU toisesta tyttärelle. Aivan oikein luettu: siis VASTUU toisesta ihmisestä tyttärellä. Aika iso ja stressaava virka, vai mitä.
Miksi?
Tilanteessa kumpikaan lapsi ei kehity eikä lennä pesästä. Tytär pysyy huolehtija-passarina. Poika ressukkana, jonka ei viimekädessä tarvitse ottaa tai opetella vastuuta. Äippä saa pitää molemmat lapsensa.
Kunnes...
Tytär sanoo nou thänk juu.
Kirjoituksestasi päätellen haluat tilanteen jatkuvan. Mietit vain periaatteellisella tasolla vapautumista tästä rutiinista.
Et siis itse uskaltaisi riuhtaista itseäsi pois ja aloittaa omaa aikuisen elämää. Epäilet, ettei aloittajakaan siihen pysty?
Jos niin olisi, niin turhaa olisi jatkaa keskustelua täällä. Omasta itsestä muutos aloitetaan. Jos ei siihen olisi kypsä, niin miten joku tuntematon kirjoittaja voisi aloittajaa auttaa.
Yllättäviä tulkintoja tulee kun aletaan peilata omia ongelmiaan ja näkemään niitä kyseistä asiaa pohtivassa tuntemattoman kirjoituksessa.
Mietippä mistä sinun reaktiosi nousi jossa tulkitsit tekstin niin että aloit epäillä moisia, tuntematta kirjoittajan taustaa tai elämäntilannetta. Miksi tunsit tällä tavoin? Mistä ja miten tulkitsit ja luit että kirjoituksessa epäiltiin aloittajan harkintakykyä päätökseen?
Liian helppohan on sanoa tai kliseisesti yllyttää: lähde nyt meneen sieltä.
Aina kannattaa miettiä mitä tekee ja miksi.
Ja myöskin mitä neuvoo ja miltä tietopohjalta.
Nopeat, harkitsemattomat teot ovat lyhytkestoisia. Mietityissä ja harkituissa asioissa muutos on pysyvä. Mitä sitten päättääkään.
Sun juttu oli kuin suoraan mun elämästä. Olen suurin piirtein saman ikäinenkin kuin sinä, jos 77 on syntymävuotesi.
Ymmärrän nuo tunteesi tosi hyvin.
Minä hain ammattiapua itselleni vuosi sitten ja suosittelen kyllä sitä ehdottomasti sinullekin jos yhtään siltä tuntuu.
Kun kokee syyllisyyttä, kannattaapi ensin kysäistä pontevasti itseltään :
a) "Onko tämä aiheellista syyllisyyttä?. Eli terve tunne siitä että kadun kun olen toiminut ilmiselvästi väärin.
b) Onko syyllisyyden tunteeni syyllistämisen tulos? Eli sinua syyllistetään toimimaan vaikkapa vetoamalla velvollisuuden tunteeseen, veljesrakkauteen, hyvän tyttären rooliin, itsekunnioitukseen,jne,ja blaajablaajablaa.
Syyllisyys kasvaa usein häpeäntunteen päällä.
Ihmistä hävettää kun kokee olevansa niin riittämätön ja huono kun tuntee ahdistusta toimiessaan luonteensa vastaisesti ja tehdessään vastoin sitä mitä haluaa.
Ihminen häpeää kun pakottautuu tekemään asioita ja samalla ymmärtää että hakee näin toimimalla joltakin (mamma,pappa, Lasse,jne..) hyväksyntää olemassaololleen. Jonka pitäisi siis saada ilman suorittamista.
Syyllisyydestä harvoin seuraa mitään hyvää, SIIS jos se on syyllistämisen tulos.
Iso luuta lakaiskoon tuollaiset lamauttavat tunteet mielestä pois. Jotta sinne mahtuisi myönteisiä, omaa pertsoonaa rakentavia jänniä kokemuksia ja tunteita.
Nimittäin syyllisyys paisuu mielessä kuin pullataikina. Ja ei sinne sitten paljoa muuta hauskaa hetken päästä mahdu. Jos siis näitä jutskia ei pureskele pikkuhiljaa ja mieti pois päiväjärjestyksestä, mieltä turhaa painamasta.
Eikö sinunn miehesi tue sinua?
Miksi hän ei auta sinua eroamaan kotiväestäsi.
Mies ja lapsesi ovat nyt sinua lähimpänä. He tulevat ensin, sitten lapsuudenkotisi.
Kyllä sinun pitäisi päästä äidistä ja veljeestä sen verran kauemmas, että tällainen riisto ei voi jatkua.
Nyt sinulla on lapsesi, joka tarvitsee iloisen ja hyväntuulisen äidin. Pysy poissa äitisi ja veljesi luota, he masentavat sinut, ja se vaikuttaa koko perheeseesi.
Kasvuperheestä irtaantuminen ei ole, eikä saa olla mikään maailmanloppu. Se on uuden, oman yksityiselämän alku.
Kyse ei ole mistään petturuudesta, vaikkei enää ole käytettävissä samalla tavoin kuin ennen omaa perheenlisäystä.
Kasvuperheen täytyy vain ottaa käyttöön uudet järjestelyt jos tarvitsevat lisäapua. Ja ymmärrettävä että tyttären on ensisijaisesti panostettava omaan perheeseensä. On kohtuutonta vaatia entiseen malliin apua ja vastuunkantamista kasvuperheestä kun toisella on oma perhe. Se käy todella stressaavaksi ja takuulla vie voimat jos kahden perheen asioita kantaa harteillaan.
Tytär voi aivan hyvin sanoa: nyt en pääse/ehdi koska täytyy omat asiat hoitaa. Näin muutkin ovat toimineet.