onko yhteinen lapsemme ainoa syy miksi haluan pysyä tässä suhteessa? en äkkisältään osaa sanoa juurikaan enään miehestäni niitä hyviä puolia (no onhan niitä jotain), mutta huonoja kyllä tulee mieleen. Ajattelen aina etten voi odottaa että toinen olisi täydellinen, sillä enhän ole itsekkään. Mutta silti jotenkin tuntuu kuin tuntisin ettei hän ole minua varten, vaan onko kukaan muukaan...
Tuntuuko vain muut joiden kanssa on enemmän jutellut, että voisivat olla "parempia", vai voisiko joku oikeasti olla? on meillä aika lailla yhteistä, mutta tarkemmin kun miettii tuntuu että olemme aika erilaisia. Oikeastaan tuntuu siltä, että jos haluaa niin yhdessä voi selvitä, mutta eriasia onkin haluanko sitä tarpeeksi. Tunteeni eivät ole enään samat kuin vielä kolmisen vuotta sitten (olemme seurustelleet viisi vuotta). Välillä tuntuukin kuin tuntisin hetken aikaa pelkkää vihaa häntä kohtaan, välillä taas olen niin rakastunut... Yritänköhän vain olla rakastunut, mutta oikeasti tunteeni ovatkin kuolleet?
Tuntuuko vain muut joiden kanssa on enemmän jutellut, että voisivat olla "parempia", vai voisiko joku oikeasti olla? on meillä aika lailla yhteistä, mutta tarkemmin kun miettii tuntuu että olemme aika erilaisia. Oikeastaan tuntuu siltä, että jos haluaa niin yhdessä voi selvitä, mutta eriasia onkin haluanko sitä tarpeeksi. Tunteeni eivät ole enään samat kuin vielä kolmisen vuotta sitten (olemme seurustelleet viisi vuotta). Välillä tuntuukin kuin tuntisin hetken aikaa pelkkää vihaa häntä kohtaan, välillä taas olen niin rakastunut... Yritänköhän vain olla rakastunut, mutta oikeasti tunteeni ovatkin kuolleet?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minullakin on saman suuntaisia ajatuksia. Saman verran olen ollut mieheni kanssa yhdessä ja viime aikoina on tuntunut, että tunteet ovat viilenemään päin. Selvähän se on, että tunteet ajan mittaan muuttuvat ja se palava rakkaus ehkä hiipuu arjen myötä. Vaikka tiedän tämän, silti ahdistaa juuri samaan tapaan kuin sinuakin. "Heitänkö elämäni hukkaan tässä? Entä jos jatkan nyt toiset viisi vuotta, niin katkeroidunko ? jne."
Sanoit hyvin, että jos vaan päättää tahtoa, niin parisuhde pysyy kyllä koossa. Siitähän parisuhteessa loppupeleissä on kysymys ja varsinkin naimisiin mennessä. Päätetään vain, että tämä homma viedään nyt maaliin asti eikä anneta periksi. Mutta riittääkö se pelkkä tahto-tila sitten ?
En kehtaa edes ystävilleni ajatuksistani puhua, sillä periaatteessa kaikki on aivan tosi hyvin. Mieheni ja minä kumpikin olemme uskollisia toisillemme, suhteessa ei ole mitään isompia näkyviä ongelmia, ei ole sen enempää fyysistä kuin henkistäkään väkivaltaa ja kumpikin ottaa huomioon toista. Järjellä ajatellen meillä olisi kaikki syyt jatkaa (lasta ei ole).
Onko tämä nyt vain sitä ns. "pullamössö"-sukupolven piehtarointia ? En myönnä kyseiseen sukupolveen kuuluvani, mutta välillä kyllä ihmettelee itseään. Viimeinen kysymyksesi on omassa päässänikin monesti käynyt. Siihen ei kukaan osa vastata - toivottavasti kuitenkin ennemmin tai myöhemmin itse osaamme. Luotan siihen. Hätiköityjä päätöksiä ei kannata mennä tekemään.
haluisitko jutella lisää asiasta? vois s-postia vaihtaa...