Avioeron myötä tätä itsetutkiskelua on tässä riittänyt ja nyt asuttuamme kolmisen kuukautta erillämme olen edelleen ihmeissäni omista tunteistani eron suhteen. Yhdessä ollaan kuljettu exän kanssa ihan murkuista asti ja 15v on yhteistä tietä riittänyt sekä 2 ihanaa lasta. Monttuja on tietenkin matkan varrelle riittänyt, mutta niin niitä hyviäkin asioita. Lapset on reagoineet tähän asti asiaan yllättävän hyvin, heidän arkensa ja asumisolosuhteensa eivät ole vielä muuttuneet lainkaan.
Exän tämänhetkisistä tunteista en tiedä, mutta itse olen hämmästellyt oloni kepeyttä ja sitä, ettei entistä puolisoa ole kertaakaan vielä ollut edes ikävä. Ei ensimmäistäkään kertaa. Parisuhteemme kiemurat tuli pengottua melko perinpohjin ennen asumuseroa ja arkikin lasten kanssa sujuu ihan mukavasti. Olen vain tietyllä tavalla huolestunut omasta tunteettomuudestani ja tavallaan pelkäänkin sitä, että romahdus on edessä ja tulee kerralla ja isolla rytinällä. Ero tapahtui minun aloitteestani, mutta olenko tosiaan niin tunteeton ja kylmä ihminen, kun otan tämän niin kepeästi vaikka olen kulkenut hänen kanssaan puolet eletystä elämästäni?! Taidan olla tunnevammainen hirviö, kun kadun vain sitä etten lähtenyt jo aiemmin..
Totta asiassa on se toinen puoli, että hurjasti voimia saan suht. hyvästä tukiverkostosta sekä eräästä ihanasta miespuolisesta ystäväni elämässäni, jotka merkitsevät minulle valtavasti. Kuitenkin tämä side miespuoliseen ystävään on pelkkä ystävyys, sillä paria meistä tuskin koskaan tulee. Kenties jollain tasolla saatan toivoakin että tulisi, mutta kaikki realiteetit huomioiden siitä on turha edes haaveilla vaikka jostain syystä olen melko varma että hän olisikin se minun Herra Oikeani...
Miten te muut eronneet, jotka olette olleet tyytyväisiä ratkaisuunne - oletteko osanneet kuitenkin rakastua uudelleen ja löytäneet itsestänne tunteet? Vai onko minun ihan turha haaveillakaan uudesta onnesta, jos olen näin kykenemätön tuntemaan????
Exän tämänhetkisistä tunteista en tiedä, mutta itse olen hämmästellyt oloni kepeyttä ja sitä, ettei entistä puolisoa ole kertaakaan vielä ollut edes ikävä. Ei ensimmäistäkään kertaa. Parisuhteemme kiemurat tuli pengottua melko perinpohjin ennen asumuseroa ja arkikin lasten kanssa sujuu ihan mukavasti. Olen vain tietyllä tavalla huolestunut omasta tunteettomuudestani ja tavallaan pelkäänkin sitä, että romahdus on edessä ja tulee kerralla ja isolla rytinällä. Ero tapahtui minun aloitteestani, mutta olenko tosiaan niin tunteeton ja kylmä ihminen, kun otan tämän niin kepeästi vaikka olen kulkenut hänen kanssaan puolet eletystä elämästäni?! Taidan olla tunnevammainen hirviö, kun kadun vain sitä etten lähtenyt jo aiemmin..
Totta asiassa on se toinen puoli, että hurjasti voimia saan suht. hyvästä tukiverkostosta sekä eräästä ihanasta miespuolisesta ystäväni elämässäni, jotka merkitsevät minulle valtavasti. Kuitenkin tämä side miespuoliseen ystävään on pelkkä ystävyys, sillä paria meistä tuskin koskaan tulee. Kenties jollain tasolla saatan toivoakin että tulisi, mutta kaikki realiteetit huomioiden siitä on turha edes haaveilla vaikka jostain syystä olen melko varma että hän olisikin se minun Herra Oikeani...
Miten te muut eronneet, jotka olette olleet tyytyväisiä ratkaisuunne - oletteko osanneet kuitenkin rakastua uudelleen ja löytäneet itsestänne tunteet? Vai onko minun ihan turha haaveillakaan uudesta onnesta, jos olen näin kykenemätön tuntemaan????
Vastaukset 6
Vanhimmat
Löytyy =) ei muuta kun elämään omaa elämää ja värittämään se pikkuhiljaa uudelleen. Muista syödä terveellisesti joka päivä.
...otan tämän niin kepeästi...
...kolmisen kuukautta...
...side miespuoliseen ystävään...
..Herra Oikeani...
...kykenemätön tuntemaan?
Ole huoleti. Tuo on ihan klassinen laastariratkaisu. Olet ihastunut. Uusi onni puuduttaa parisuhteen päättymisen tuskan. Voi olla, että rekyyli iskee myöhemmin tai sitten ei.
Et tunnista tuota mekanismia, koska edellinen kerta oli murrosikäisenä. Se on aikuisena ihan samaa.
Mä olen laittanut eron vireille vasta kaksi viikkoa sitten, mutta olo on välillä aivan mahtava. Kun mies ilmestyy paikalle ärsyynnyn. Mutta en kaipaa häntä suuresti. Olemme olleet 20 v yhdessä.
Mekin ollaan yhdessä oltu nuorista asti(tosin olen nuori vieläkin vaikka 3 lasta).Mutta ihan samoja asioita olen pähkäilly ja ihmetelly kun ei sitä ikävää ole ja olen niin suunnattoman helpottunu vaan.Ressi poistu mieheni mukana elämästänija nautin nyt elämästä ihan eri tavalla.Luulen että mullakin auttoi se kun olin ero aloitteen tekijä ja erosta puhuttiin monta vuotta ja sitä pähkäilin moneen kertaan.Henkisesti valmistauduin siihen jo kauan aikaa.Miehelläni ei niinkään hyvin mene ja on kait katkera siitä kun mulla menee hyvin lasten kanssa.
Mulla ei edes ole ketään kehen olisin ihastunut mutta silti ihmettelen välillä kuinka helppoa tämä olikin ainakin vielä tähän asti.Ja välillä mietin että kuinkahan kova romaus joskus on odotettavissa?Nyt ainakin näen elämäni valot ihan eri tavalla,elämäniloa on vaikka muille jakaa ja itsetuntoa ei paljon paremmaksi enää saisi =)
En voikun onnitella sua ja itteäni että näinpäin aioissa kävi!S tarkottaa mielestäni sitä että ratkasu oli oikea...
Kuulostaa niin tutulta tuo sun tarina.Minä itse halusin erota henkisen väkivallan vuoksi,mies kohteli kuin koiraa.Yritin 20v jaksaa,rakastin häntä.Lasten takia sinnittelin eniten,mutta aikansa kutakin.
Aluksi olin tosi onnellinen,kun sain hengittää vapaasti.En kestänyt ex:ää lähelläni,hän yritti puhua ja halusi takaisin.Olin hiukan ylimielinenkin.
No,2kk hän jaksoi yrittää,sitten oli päättänyt,etei ole enää yksin.Näin hän itse kertoi.Löysi uuden naisen.Se aiheutti melkoisen tunnemyrskyn sisälläni.kuvittelin olevani tärkeämpi ex:lle,mutta hän valitsi uuden onnen.Se satutti.Mutta sitä saa mitä tilaa.
On jo yli vuosi siitä,kun he ovat tavanneet.Menivät kihloihin tunnettuaan toisensa 5kk.Näin mun ex pääsi 20v avioliitosta yli.Itse en kykene minkänlaiseen suhteeseen nykyään,vaikka heti lähdettyäni tapasinkin miehiä.
Olen ajatellut,että nyt saan takaisin sen kaiken,jonka aiheutin ex:lle.Sen kaiken tuskan,jonka hän kävi läpi.Ero oli hänelle täysi shokki,vaikka ei meillä kyllä hirmu hyvin ole mennyt.Hänellä tosin erilainen näkemys nykyisin asiasta.Silloin kun kerroin halustani erota,hän otti syyt niskoilleen.Niin ne ajatukset itsekullakin muuttuu.
Itse käyn nyt vasta pahaa erokriisiä läpi.Tosin tämä on jo aika kauan jatkunut,mutta en voi tunteilleni mitään.Nämä on vain käytävä läpi ennenkuin pääsee eteenpäin.Uskon,että sinullakin tulee tunteet jossain kohti pintaan.Tsemppiä,et oikeasti ole tunnevammainen:)
... että kyllä se kriisi vielä pukkaa... kun tunsin oloni niin kevyeksi ja onnelliseksi eron jälkeen. Kaksi vuotta tässä sitä kriisiä on odoteltu, tunnen oloni edelleen kevyeksi ja onnelliseksi. Luulen, että se johtuu siitä, että käsittelin asiat jo liitossa ollessa, kun kaikki oli käsitelty ja kärsitty, silloin vain yksinkertaisesti lähdin.
Siihen kannattaa varautua, ettei sitä uutta rakkautta ihan heti löydy. Muutenkin on erittäin hyvä oppia olemaan yksin, oppia nauttimaan omasta rauhasta ja tasapainosta. Minulla ei vielä ole ketään, mutta tuntuu siltä, että tänä keväänä joku voisi viimein tulla jos on tullakseen - mutta vain sellainen täsmäsopiva, jos sellaista ei löydy niin olen mieluummin yksin.