Mä nyt aattelin tänne avautua ku ei näistä asioista kehtaa enää tutuille jankata. Mulla tuli ero tuossa viikkoa vaille vuosi sitten. Tietysti se otti koville kun itse olin se jätetty osapuoli ja yhdessä oli oltu kolmisen vuotta, josta viimenen vuos kihloissakin. ja ero kun tuli aika yllättäen, ei siis osannu mitenkään varautua. Toinen mieshän sillä sitten oli, jonka oli baarissa tavannu. Ekat päivät ja viikot oli kyllä yhtä helvettiä.. ei pystyny syömään ja nukkumaan kunnolla, mielessä pyöri vaan että miks näin piti käydä ja kaikki ne hienot asiat mitä olin tämän naisen kanssa kokenut. Tottakai sitä yritti olla mahdollisimman vähän yksin ja aika paljon tuli vietettyä aikaa kavereilla ja tutuilla. kiitollinen oon heidän tuesta jota sillon sain. töissäki ajatukset pysy aika hyvin muissa asioissa, mutta kun ilta koitti ja yksin kotona, niin se oli pahinta. Kyllä siinä tuli itkeä tirautettua useamman kerran, vaikka tuo itkeminen on mulle ollut tosi harvinaista. Nooh.. sitähän tietysti tuli syytettyä paljon itseä, että minussahan se vika on ja tottakai minussa jotain vikaa onkin ollu, eihän sitä muuten pystys toista jättään..kait. Sitä kun vaan huomaa vasta sen toisen menetettyä, kuinka paljon se on mulle merkinny ja kuinka paljon oon sitä rakastanut. Jotenki sitä on suhteen aikana pitäny kaikkea niin itsestään selvyytenä, että nuoki asiat huomaa vasta sitten ku kaikki on ohi. Nyt tulee siis viikon päästä vuosi tästä erosta ja mun täytyy sanoa, että en ole vieläkään päässy hänestä täysin yli.. ja se pistää vähän pelottamaan. Tottakai tilanne on kuitenkin täysin eri, kuin silloin eron alkuaikoina. Mutta sillon tällöin tulee semmonen kaipuu ja harmitus, kuinka hyvin sillon oli jne. Itsellä ei ole ollut muita suhteita tuon eron jälkeen, vaikka tilaisuuksia ehkä olis ollutkin. Jotenki sitä ajattelee, että tuunkohan mä koskaan enää saamaan sellasta naista jota rakastaisin yhtä paljon, mielummin enemmänki. Tiedän kuitenki että täysin samanlaista henkilöä ei löydy, mutta samanlaiseen rakkauden tunteeseen sitä kyllä haluaisi. Oon 24v.. eli vielä aika nuori, mutta sen verran kuitenkin ikää, että tiedän kyllä mitä rakkaus on. Sanotaan että aika parantaa haavat, mutta vielä ei täysin ole mun kohdalla arpeutunu. Nyt on kuitenki pitkään menny ihan hyvin, mutta tänään sitten satuin näkemään tuolla eräässä kuvapankissa tästä mun exästä kuvan ja jotenkin se meinas lamaannuttaa kun huomasi miten se oli muuttunut ja sellasen näköinen että elämässä on eteenpäin menty, niinku pitääki. Itselle tuli sellanen olo, että tässä sitä vaan elämä pyörii paikollaan, samaa rutiinia kuin sillon vuos sittenki, mutta nyt yksin. Toki sitä on nauttinutkin omalla tavalla tästä sinkkuudesta ja vapaudesta, mutta välillä sitten tulee näitä ikäviä yksinäisyyden tunteita. Kyllä minusta ois jo kiva tutustua johonkin uuteen tuttavuuteen jonka kanssa voisi ehkä kehittyäkkin jotain, mutta silti se hiukan pelottaa.. Päässä pyörii kysymykset, mitä jos mä en pystykkään rakastamaan täysillä, mitä jos joudun taas pettymään.. Mutta pakko se on kokeilla, muutenhan sitä ei tiedä. No joo.. tästä nyt tuli aika pitkäki "valittamis" kirjoitus, mutta oli nyt vaan jotenki pakko saada ajatuksia kirjoitettua. Tuttavia kun en viitti tällaisilla asioilla vaivata, vaikka kyllähän ne kuuntelis.. mutta pitäisivät varmaan "sairaana" kun vieläki jaksan jankata vuoden takasta juttua.
Jos joku tänne asti on jaksanu lukea ja omaa vähän samantyypistä ongelmaa, niin ajatuksia kehiin vaan.
Jos joku tänne asti on jaksanu lukea ja omaa vähän samantyypistä ongelmaa, niin ajatuksia kehiin vaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Vanhan sanonnan mukaan aika parantaa haavat. Niin se on, vaikkei sitä uskoisi.
Oma tilanteeni oli eron jälkeen aivan toinen kuin sinulla. Erosin lähes nelikymppisenä yli 15 vuoden avioliitosta. Syynä oli miehen rakastuminen noin 15 vuotta nuorempaan naiseen. Se oli kova kolaus, joka todella söi itsetuntoa joka tasolla. Ilman lapsia olisin varmaan romahtanut täysin, heidän vuokseen oli raahauduttava päivästä toiseen. Vuosi meni kuin jossain sumussa. Kunnes noin vuoden päästä yhtenä päivänä ulkona kävellessäni tajusin yht´äkkiä olevani onnellinen auringonpaisteesta. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin todellista onnen tunnetta.
Eihän se auringonpaiste mitään oikeasti muuttanut, mutta aloitti kuitenkin uuden vaiheen yksinelämisessä. Minut avioero rikkoi niin pahasti, että vasta nyt kahdeksan vuoden jälkeen olen uudelleen alkanut tapailla uusia tuttavuuksia. Osin se johtuu myös lasten huoltajuudesta. En halunnut rasittaa heitä millään sekalaisilla mieskuvioilla.
Sinulla ei ole tällaista rasitetta, joten lähde rohkeasti liikkeelle. Älä kuvittele heti löytäväsi elämäsi suurta rakkautta, vaan tutustua uusiin ihmisiin ilman mitään pakonomaista tarvetta rakastua. Varmasti löydät vielä itsellesi uuden rakkaan ja luotettavan kumppanin.
Voimia elämääsi.
Kiitoksia vaan tsempistä.
Tietysti tämä oma tilanne on aika pientä verrattuna tuohon sinun tilanteeseen. Kuitenkin noin pitkä yhteinen taival takana ja sitten tulee ikävä ero. Tiedän, että tästä joskus yli pääsee, mutta sitä jotenki vaan välillä turhautuu kun vanhat muistot tulvii mieleen vaikka olisi jo pidemmän aikaa pysyny poissa ne ajatukset. Pakko se on vaan luottaa siihen, että vielä tulee niitä onnellisiakin aikoja eteen, vaikka vielä se vähän tuntuukin etäiseltä ajatukselta.
Vaikka tuntuisi ikävältä "jauhaa vanhaa asiaa" ystävien kanssa, yritä kuitenkin. Näillä palstoilla liikkuu ihmisiä, joiden ainoa tarkoitus on lyödä lyötyjä ja esitellä omaa ylivertaisuuttaan. Toisten inhottavat kommentit ja väheksyntä eivät kohenna mielialaasi.
oli kyllä melkein kuin olisit minun elämästä kirjoittanut... Niillä muutamilla eroilla että minä olen naispuolinen henkilö ja minun suhteeni kesti n. 5 vuotta... Mutta erosta on minullakin lähes vuosi aikaa ja kyllä se vielä sattuu... Minulla vaan ei ole oikein kavereita kenelle asiasta puhua joten käyn psykologilla... :( toivottelen mukavaa kevättä sinulle ja voimia vielä mahdollisesti tuleviin koitoksiin eroahdistuksesta selviämisessä...
Mä nyt aattelin tänne avautua ku ei näistä asioista kehtaa enää tutuille jankata. Mulla tuli ero tuossa viikkoa vaille vuosi sitten.
Tietysti se otti koville kun itse olin se jätetty osapuoli ja yhdessä oli oltu kolmisen vuotta, josta viimenen vuos kihloissakin. ja ero kun tuli aika yllättäen, ei siis osannu mitenkään varautua.
Toinen mieshän sillä sitten oli, jonka oli baarissa tavannu. Ekat päivät ja viikot oli kyllä yhtä helvettiä.. ei pystyny syömään ja nukkumaan kunnolla, mielessä pyöri vaan että miks näin piti käydä ja kaikki ne hienot asiat mitä olin tämän naisen kanssa kokenut.
Tottakai sitä yritti olla mahdollisimman vähän yksin ja aika paljon tuli vietettyä aikaa kavereilla ja tutuilla. kiitollinen oon heidän tuesta jota sillon sain. töissäki ajatukset pysy aika hyvin muissa asioissa, mutta kun ilta koitti ja yksin kotona, niin se oli pahinta. Kyllä siinä tuli itkeä tirautettua useamman kerran, vaikka tuo itkeminen on mulle ollut tosi harvinaista.
Nooh.. sitähän tietysti tuli syytettyä paljon itseä, että minussahan se vika on ja tottakai minussa jotain vikaa onkin ollu, eihän sitä muuten pystys toista jättään..kait.
Sitä kun vaan huomaa vasta sen toisen menetettyä, kuinka paljon se on mulle merkinny ja kuinka paljon oon sitä rakastanut. Jotenki sitä on suhteen aikana pitäny kaikkea niin itsestään selvyytenä, että nuoki asiat huomaa vasta sitten ku kaikki on ohi. Nyt tulee siis viikon päästä vuosi tästä erosta ja mun täytyy sanoa, että en ole vieläkään päässy hänestä täysin yli.. ja se pistää vähän pelottamaan.
Tottakai tilanne on kuitenkin täysin eri, kuin silloin eron alkuaikoina. Mutta sillon tällöin tulee semmonen kaipuu ja harmitus, kuinka hyvin sillon oli jne. Itsellä ei ole ollut muita suhteita tuon eron jälkeen, vaikka tilaisuuksia ehkä olis ollutkin. Jotenki sitä ajattelee, että tuunkohan mä koskaan enää saamaan sellasta naista jota rakastaisin yhtä paljon, mielummin enemmänki. Tiedän kuitenki että täysin samanlaista henkilöä ei löydy, mutta samanlaiseen rakkauden tunteeseen sitä kyllä haluaisi.
Oon 24v.. eli vielä aika nuori, mutta sen verran kuitenkin ikää, että tiedän kyllä mitä rakkaus on. Sanotaan että aika parantaa haavat, mutta vielä ei täysin ole mun kohdalla arpeutunu.
Nyt on kuitenki pitkään menny ihan hyvin, mutta tänään sitten satuin näkemään tuolla eräässä kuvapankissa tästä mun exästä kuvan ja jotenkin se meinas lamaannuttaa kun huomasi miten se oli muuttunut ja sellasen näköinen että elämässä on eteenpäin menty, niinku pitääki. Itselle tuli sellanen olo, että tässä sitä vaan elämä pyörii paikollaan, samaa rutiinia kuin sillon vuos sittenki, mutta nyt yksin.
Toki sitä on nauttinutkin omalla tavalla tästä sinkkuudesta ja vapaudesta, mutta välillä sitten tulee näitä ikäviä yksinäisyyden tunteita. Kyllä minusta ois jo kiva tutustua johonkin uuteen tuttavuuteen jonka kanssa voisi ehkä kehittyäkkin jotain, mutta silti se hiukan pelottaa.. Päässä pyörii kysymykset, mitä jos mä en pystykkään rakastamaan täysillä, mitä jos joudun taas pettymään.. Mutta pakko se on kokeilla, muutenhan sitä ei tiedä.
No joo.. tästä nyt tuli aika pitkäki "valittamis" kirjoitus, mutta oli nyt vaan jotenki pakko saada ajatuksia kirjoitettua. Tuttavia kun en viitti tällaisilla asioilla vaivata, vaikka kyllähän ne kuuntelis.. mutta pitäisivät varmaan "sairaana" kun vieläki jaksan jankata vuoden takasta juttua.
Päätinpä kirjoittaa minäkin vaikka olen jo mummoiässä oleva naisihminen.
Kun minut jätettiin seurustelusuhteessa silloin nuoruudessa, niin olihan se kovapala, siitä selviäminen vei kyllä pitkän ajan mutta onneksi oli työ ja ystäviä joten selvisin.
Meni vuosi kun tapasin nykyisen mieheni ja ellei olisi ollut ennen suhdetta erilaisen miehen kanssa niin tuskinpa olisin osannut arvostaa tätä miestäni niin korkealle miesten joukossa kuin mihin hän kuuluu, ei aikaisempikaan seurustelukaverini ollut mikään huonomies mutta kuitenkin joissain asioissa ovat eri sarjassa.
Ei kannata ainakaan alkoholiin ahdistustaan lähteä purkamaan sillä se tie vie helvettiin vielä pahemmin.
Toivotan onnea kaverin etsintään ja kyllä aika haavat parantaa ja niitä ei pitäisi repiä auki jos ne ovat jo arpeutumassa.
Jokainen suhde opettaa jollain tavalla ja me ihmiset ollaan erilaisia ja koetetaan olla hyviä toisillemme, eikö niin...?
... olet jo, kun tuott asian ilmi, ja yleensäkin, jotta tunnet jotain. Siinä mielessä harvinainen mies olet.
Olethan nuori, itse olen 42, ja erosin tuossa viime vuoden lopulla. Kolme vuotta menkin oltiin, ja tiiviisti vieläpä. Rakkaus kukoisti, kaikki oli "hyvin". Kaikki. Sit vaan... kävi näin.
Melkoinen mylläkkä on käynyt tunne- elämässä, ja välillä helpottaa, välillä se on yhtä helvettiä, kun hänen lapsiaankin aivan mahdoton ikävä.
Luota sinä itseesi. Jos ja kun omaat terveen itsetunnon, ymmärrät kyllä itseäsi, niin takuulla- takuulla- ajan kanssa tilanne helpottuu. Älä odota kuuta taivaalta, vaan ole nöyrä itsesi tulevaisuudelle, rohkea kuitenkin.
Kunnioita, jos et ole alkanut alkoon suruasi huuhtomaan.
Viimonen neuvo: ole ihmisten kanssa tekemisissä, äläkä välitä enään siitä, mitä sun exä tekee.
Tsemppiä eloon!