Meillä on seurustelua takana 7 vuotta, siitä ajasta kihloissa ollaan oltu 5 vuotta. Suhde on ollut ylä- ja alamäkeä, tähän mennessä ollaan selvitty pahoistakin jutuista... Mies on pettänyt ja valehdellut, mutta anteeksi on annettu (vaikkei kyseiset asiat varmaan koskaan unohdukaan...) sekä minulla on kuollut hyvin läheinen ihminen meidän seurustelun aikana ja mies auttoi sen asian yli pääsyssä. Meillä on nyt n. puolivuotias maailman ihanin lapsi, joka on rakas molemmille, mutta nyt tuntuu, että paketti alkaa pikkuhiljaa hajoamaan... Varmaan väsymys aiheuttaa pinnan kiristymistä, mutta olen alkanut tosissani pelkäämään, että lapseni joutuu kasvamaan ilman isää. Meillä on ollut normaalia enemmän riitoja ja niiden aikana molemmat raivoavat kuin kaistapäiset ja aina puheeksi nousee eroaminen. Loppujen lopuksi kuitenkin aina molemmat itkee ja luvataan, ettei koskaan enää tapella samalla tavalla ja halutaan olla yhdessä, koska rakastetaan toisiamme niin paljon... Kunnes taas kohta tapellaan... Ahdistaa, kun en tosiaankaan haluaisi riidellä, se sattuu niin paljon kumpaakin, mutta en vaan osaa hillitä itseäni! Useimmiten riidat alkavat jostain sellaisesta, mitä mieheni on mielestäni tehnyt väärin... Läheskään aina ei olisi edes aihetta, mutta jostain syystä alotan, enkä osaa lopettaa. Jos mies ei reagoi, jatkan niin kauan, että hän raivostuu ja ilmoittaa lähtevänsä. Tästä minä yleensä pelästyn ja anelen häntä jäämään ja tähön mennessä hän on aina jäänytkin. Tänään riidan jälkeen töihin lähtiessään mies sanoi, ettei jaksa enää syyttelyä ja haukkumista, että hän ei enää tule takaisin. Nyt olen aivan murtunut, en voi uskoa, että tämä olisi nyt tässä. En halua elää ilman miestäni, mutta kai asia on hyväksyttävä, jos hän ei enää meidän luokse halua tulla. En ymmärrä miksi olen ollut niin inhottava! En oikeasti ole sellainen kenellekään mulle, en ole koskaan kaverisuhteissani ollutnoin ilkeä, enkä ole ilkeä ikinä muulloinkaan! Kadun inhottavuuttani, ja olen yrittänyt saada mieheni ymmärtämään, että olen väsynyt lapsen hoidosta (yöllä valvomisesta) ja olen ärtynyt siksi ja myös vanhat asiat nousevat silloin mieleen... En tiedä haluaako hän enää yrittää...
Olen myös huomannut, että lähiomaisen kuolema vaikutti luonteeseeni, minusta tuli paljon aggressiivisempi kuin mitä olin ollut (en yhtään) ja myös ns. välinpitämättömämpi tavallaan...
Onko kellään kokemuksia vastaavasta? Mitä voisin tehdä, että saisin suhteemme pelastettua tai mieheni "takaisin"? Vai onko tää nyt tässä...
Sattuu...
Olen myös huomannut, että lähiomaisen kuolema vaikutti luonteeseeni, minusta tuli paljon aggressiivisempi kuin mitä olin ollut (en yhtään) ja myös ns. välinpitämättömämpi tavallaan...
Onko kellään kokemuksia vastaavasta? Mitä voisin tehdä, että saisin suhteemme pelastettua tai mieheni "takaisin"? Vai onko tää nyt tässä...
Sattuu...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voisikohan kyse olla vain jonkin sorttisesta raskauden jälkeisestä masennuksesta. Joka tapauksessa lapsenne on niin pieni, että olet ja olette varmaan molemmat sen takia väsyneitä ja ärtymyskynnys sen vuoksi helposti ylittyy. Nyt ei missään tapauksessa kannata erota. Sinnitelkää kaksi vuotta, niin tilanne on jo jotain ihan muuta.
Lähiomaisen kuolemasta johtuva surutyökin lienee sinulla jäänyt vauvasta huolehtimisen takia jotenkin taka-alalle, ja sekin pulpahtelee sitten pintaan ehkä vähän omituisella tavalla.
Ehkä lähiomaisen kuolemaan liittyy monia käsittelemättä vielä olevia asioita, jotka jollain tavalla sitten sotkeutuvat myös miehesi ja sinun väleihin.
Ei varmaan olisi huono idea käväistä puhumassa näistä tunnemyrskyistä lääkärillekään. Kyse voi olla jopa ihan jostain hormonijutustakin.
Henkilökohtaisesti uskon, että Taivaan Iskän rukoileminen on yksi tapa, joka joka tapauksessa kannattaa. Hän ei halua, että pienten lasten vanhemmat eroavat ja tahtoo varmasti olla tukenanne.
pyyhettä kehään noin helpolla. Parisuhdeterapeutti voi varmasti auttaa teitä tai voit puhua asiasta neuvolassa tai lääkärille jne. Mahdollisuuksia on monia, eikä yksin kannata jäädä tällaisten asioiden kanssa. Ei muuta kuin apua hakemaan!
ihan kun olisit kkirjottanut mun elämästä..ex miehelläni oli myös rahankäyttövaikeuksia ja sen takia heitin pihalle.
isä kuoli puolivuotta sitten jonka jälkeen minäkin käyttäydyin agressiivisesti ja kun yritin miehelle vielä puhua niin sanoi ettei halua edes yrittää..
meillä puolivuotias poika.
erottiin viime maanantaina ja perjantaina oli miehellä uusi kainalossa.
en tiedä miten selvitä eteenpäin
Olethan keskustellut miehesi kanssa asiasta? Siis tuosta, että kadut aiheuttamiasi riitoja aina jälkeenpäin? Yritä saada hänet ymmärtämään, että rakastat häntä, mutta nyt on jokin aggressiovaihe päällä. Lapsikin on tosiaan niin pieni vielä, että hänenkin hoitaminen vie voimia ja ajatuksia pois kaikista muista asioista, kuten esim. juuri tuosta lähiomaisen kuolemasta.
Toivottavasti saat tilanteen selviytymään! Voimia!!
Voi pikkuista ressukkaa , et sinä yksin tässä maailmassa ole, sinunlaisia on paljon enemmän. En rupea saarnaamaan tai neuvomaan, mutta yhden asian kerron jonka voit pitää aina mielessäsi. Sinun lapsellasi tulee aina olemaan isä. Tämän kun ymmärrät niin vähän helpottaa, ja jos haluat joskus kirjoitella kanssani, niin eiköhän me sitten jotain keksitä. Terveisin: Salainen auttajasi.