Missä vaiheessa elämääsi koit tuntevasi "ikäkriisin"? Tai onko sinusta koskaan tuntunut siltä, että et ole saanut elämässäsi tarpeeksi aikaiseksi? Ja olit huolissasi siitä että olet jo tämän ja tämän ikäinen... Mitä kaikkea sinun olisi vielä ehdittävä tehdä...
Itsestäni tuntuu että elämä on siinä 20 ja 30 välillä :(
Itsestäni tuntuu että elämä on siinä 20 ja 30 välillä :(
Vastaukset 41
Vanhimmat
kaksikymmentäkahdeksan vuotiaana, sen mentyä ohi huomasin eläväni parasta aikaani kymmenen vuotta kunnes iski toinen kriisi. En kaivannut lainkaan elämääni kaksikymppisenä, enkä kaipaa vieläkään.
Nämä kenties tulevat lähestyvän kymmenluvun kynnyksellä minulla.
28-vuotiaana? Minulla on nyt, 23-vuotiaana, ikäkriisi. En koskaan kuvitellut ottavani stressiä tällaisesta asiasta, mutta nyt tosiaan tuntuu että olisi äkkiä saatava jotain aikaiseksi... Olen 23, elokuussa jo 24, ja tuntuu että elämä lipuu ohitseni... En oikeasti olisi koskaan uskonut joutuvani tällaiseen tilaan, luulin aina että hyvä ikä on juuri se mitä on nyt.
olla muutama vuos sitten, kun oli jonkinlaista krrisinpoikasta. Sitä ajatteli ettei elämässään oo saanu aikaseks yhtään mitään. Nyt on huomannu, ettei moni muukaan oo saanu.
Olen varmaan sitten onnekas ihminen, kun olen mielestäni saavuttanut sen kaiken, mitä tämän ikäisenä kuvittelin. Itseasiassa enemmänkin kuin mistä teininä osasin haaveilla.
Ylensähän ikäkriisi juontaa juurensa siitä, ettei ole saavuttanut haaveitaan.
No mä olen käynyt koulut ja valmistunut, ja joku totesi että jo se on jonkinlainen saavutus. Tietysti jos vertaa siihen mitä joku toinen on esim. koulutuksen saralla saavuttanut (ei mitään peruskoulun jälkeen), niin siihen verrattuna toki olen saanut jotain aikaseksi. Mutta muilla elämänalueilla en ole saavuttanut tarpeeksi. Joidenkin mielestä tämä voi olla minulta vähän typerä aloitus, mutta oikeasti minua on alkanut ahdistaa, että nyt tulee jo vähän kiire... Ihmisen elämä on loppujen lopuksi lyhyt.
Mutta onhan minulla vielä 7 vuotta aikaa...
että maailma loppuu sitten kolmenkympin jälkeen.
No niin. Näinhän se taitaa olla. :)
Miten niin SEITSEMÄN vuotta aikaa..?
periaatteessa pitää olla, koska siinä vaiheessa alkaa no näkyä naamastakin ikä, ja lapsien teko olisi aloitettava...
Vaikka olen vasta 23, niin minua on nyt yhtäkkiä alkanut ahdistaa. Jo 7 vuoden päästä olisi alettava tehdä lapsia. En koskaan uskonut ahdistuvani tällaisesta, mutta näköjään... Nyyh ':(
että olen nyt 23, ja 7 vuoden päästä 30 v!
Meinaatko, että 30:nä elämä on ohi? Tai että ainakin täytyy olla aviomies, lapsi, farmari-Volvo ja rivitalonpätkä? Muuten on elämä jäänyt elämättä?
Tahtoo vain olla niin, että kun ne kaikki haaveet on saavutettu, alkaa ajattelemaan, että tässäkö se elämä nyt olikin? Ja siinä on todellinen kriisin paikka. Ja yllätys, ylltäys, se tulee naisille ylensä 30-vuotiaana.
Asia tosin ratkeaa kuin itsestään. Otetaan miehestä ero, etsitään uusi tilalle ja aloitetaan uusi kierros. (Onneksi me aloitimme Rouva Ratikan kanssa vasta yli kolmekymppisinä ensimmäisen kierroksen...)
pakko sun on poikimaan alkaa?
tollasen elämän lakikirjan saa, jotta tietää miten kuuluu elää? Onko siinä lakeja vielä yli kolmekymppisillekin?
Omasta kokemuksesta voin vain puhua ja nyt 36-vuotiaana huomaan etten ole ikäkriisiä vielä kokenut. Olen saanut paljon ja paljon menettänyt, mutta sen suurimman unelmani olen saavuttanut. Catmintille sanoisin että itse löysin tieni vasta 25-vuotiaana ja senkin jälkeen on ollut kehityskriisiä jos jonkinmoista, mutta ikään ne kriisit eivät ole liittyneet.
mä haluan lapsia joskus. Tosin vasta kolmekymppisenä tai myöhemmin. Mutta haluan kuitenkin. Ja musta tuntuu että jos se tapahtuu reilusti yli 30-vuotiaana, niin se on jo outoa.
Ja 7 vuotta 30-vuotiaaksi on loppujen lopuksi aika lyhyt aika. Ahdistaa... :(
nykyäänhän ihmiset vääntää pentuja 6-kymppisenä ja ensisynnyttäjien ikäkin on noussu reilusti.
kun "löysit itsesi" 25-vuotiaana?
Minulle tuli jotenkin kauhea hoppu nyt kun täytän tänä vuonna jo 24. Pitäisi saada jotain aikaseksi.
En löytänyt itseäni 25-vuotiaana, löysin vain sen tien jota pitkin lähden kulkemaan. Elämä on matkalla olemista koko ajan eikä koskaan tule valmiiksi ennenkuin kuolema korjaa. Älä sinä murehdi tulevaisuutta vaan keskity tekemään asioita joista oikeasti pidät ja jos hyvin käy niin saat sen mitä toivot. Jos et saa niin ainakin olet elänyt.
Se aika menee TOSITOSIäkkiä. Muistan kun olin 23½ kuin eilisen päivän ja tänään elämä on ohi.
Eikö olisi viisaampaa nyt tulla heti tänne, ni mä jelppailen tänkin asian poijens. Sitten ku sulla on pari tenavaa ni ei tarvi mietiskellä enää niitten tekemistä.
Mulla olis koko ilta vapaana ?
Mulla on ollu koko ajan hauskempaa ja hauskempaa sitä mukaa kun ikävuosia on tullut lisää. Täytin vasta 23 mutta osa mun ikäkavereistani(varsinkin naispuoliset) odottelevat jo kauhulla kolmenkympin lähestymistä.
Mä en välttämättä kammoa sitä niin hirveästi. Aion pitää itteni kondiksessa ja muutenkin vireänä niin että kaikilla mahdollisilla elämänalueilla riittää vipinää vielä kolmenkympin jälkeenkin =) Jonkin verran oon jo saanu aikaiseksi ja kaikenlaista on tullu koettua. Toivottavasti paljon on vielä edessä. Mä en ainakaan tällä hetkellä mitenkään murehdi vanhenemista. Aion olla seksikäs pirulainen vielä kymmenen, kahdenkymmenen ja kolmenkymmenenkin vuoden päästä :D
uskonut että tuntisin näin! Vielähän mulla on aikaa monta vuotta... Mutta olen itsekin niin ahdistunut tästä tunnetilasta. Toivottavasti edes pysyn ulkoisesti nuorena. Ainakin geenien perusteella mun pitäisi säilyä ihan hyvin.
Niin joo, mehän ollaan samanikäisiä! =)
Varmaan ne yleisimmät huolenaiheet liittyvät just omaan rapistumiseen ja sitten kaikkiin erilaisiin suorituspaineisiin. Eli pitäis siihen ja siihen ikään mennessä olla saavutettuna, tehtynä ja koettuna sitä ja sitä. Ja moni pelkää, että sitten kun kolmekymppisenä menee naimisiin, tai ainakin "pitäis" mennä, niin sitten sen jälkeen elämä loppuu täysin ja pitää vaan tehdä töitä, roudata penskoja lätkätreeneihin ja herätä joka jumalan aamu sen saman naaman vierestä.
Mutta tää on valintojen maailma. Jokainen on vastuussa omasta elämästään ja omasta onnellisuudestaan. Ikääntyminen on välttämätöntä mutta lähestulkoon kaikki muu on omissa käsissä.
Elämässä ollut niin paljon kaikenlaista että ikä ei ole koskaan päässyt kriisilistalle alkuunkaan.
Yks omituinen heppu joka lauloi junassa karaokea keskenään kaulassaan roikkuvaan kultaiseen mikrofoniin (Hei, onko joku muukin tavannut hänet? Näkyvä tyyppi!) sanoi minulle ja silloiselle tyttökaverilleni että hänellä on ollut kolme vaimoa, 4 lasta, 10 työpaikkaa eikä hänestä tunnu vieläkään että hän olisi penskaa kummempi. Hän sanoi harvainaisen kiteytetyn totuuden.
"Elämä on pitkä. Siinä ehtii kyllästyä aivan kaikkeen."
Mielestäni hyvin sanottu ja se on täysin totta.
asiat ilmeisesti liian konservatiiviesti... Meinaan mun pitäisi saada jo paljon aikaan jotta voisin tuntea tehneeni jotain.
Mä koen naimisiinmenon ja lastenhankinnan niin suurena juttuna, että jonkinlainen aikaraja siinä on...
itsekin havahtua omaan konservatismiisi?
Minkä valaistuksen olet kokenut?
Tämähän kuulostaa hyvältä. Ehkä sinustakin vielä ihminen tulee.
Sähän oot umpikonservatiivi selvästi, mut ei se mitään. Se voi olla paras juttu mitä on jos kaikki sujuu hyvin... :)
Mun mielestä pahin virhe on se että alkaa tekeen asioita vääristä syistä ja huonolle pohjalle siksi että "pitäis ehtiä". Sellaiset jutut voi helposti kaatua omaan heikkouteensa tai johtaa siihen että "nurkista tuulee läpi" ja kukaan ei oo onnellinen ja kaikki vaatii jatkuvasti paikkaamista ja korjaamista.
Lapset on niin suuri vastuu elämässä että niitä ei voi tuoda huonoon systeemiin ilman että jokainen taho kärsii. Tässä mulla on omaa kokemusta. Avioliitto oli parasta purkaa ja molempien jatkaa omaa elämää erillään jotta lapsista pystyttäis huolehtiin ilman parisuhdekriisin tuomaa taakkaa. Paljon parempi kuitenkin olis jos olis tiivis perhe. Tää on toisiksi paras vaihtoehto; lapsilla vanhemmat jotka välittää ja tekee yhteistyötä.
Mä oikeasti toivon että sä löydät hyvän miehen, koska sulla on selkeesti vahvat eväät onneen jos kaikki loksahtelee paikalleen ja tapahtuu oikein. Sä olet loistokumppani oikealle tyypille. Mutta malttia ja harkintaa, musta tuntuu että sulle pettymys näissä asioissa vois olla hirvittävä taakka kantaa, ja koska oot konservatiivi niin saattaisit päätyä suojelemaan jopa huonoa systeemiä koska "niin pitää tehdä".
Mulle itselle tässä elämässä tuntuu olevan ensimmäinen olennainen tavoite päätyä rakastamaan ja olemaan rakastettu. Se on ainoo kallio jolle haluan alkaa rakentaan jotain. Kaikki muu tulee sitten sen myötä jos tulee, jos ei tule niin sitten jotain muuta kivaa.
oli aika pahakin kriisi.
Sen jälkeen ei ole varsin ikäkriisiä ollut, mutta muita kriisejä on riittänyt senkin edestä :)
Mä olen kyllä sitä tyyppiä, että kriiseilen tällaisista asioista, mutta kyllä mun on rehellisyyden nimissä sanottava, että elämä tuntuu paranevan vaan kun ikää karttuu.
mulle ikäkriisi tuli kymmenisen vuotta sitten.nyt olen siis ikäloppu 28-vuotias ;).pari vuotta meni elämän loppumista harmitellessa,mutta nykyään olen unohtanut ikäni,enkä todellakaan tee valintojani sen pohjalta.harmittaa vaan hiukan,etten heti tajunnut,ettei elämä ole numeroihin sidottu...
noiden mitä missäkin iässä-määritelmien mukaan olisin 37-vuotias,hehe.lapsi ja se sama naama,jonka vierestä herätä tuli hankittua jo 21-vuotiaana,muttei kumpikaan mua ainakaan vanhentanut ole.välillä on tietysti päiviä,jolloin tunnen itseni äidikseni,mutta eikös meillä kaikilla.ja nopeasti sitä taas nuortuu,kun papereita kysytään paria siideriä ostaessa.
älyvapaa kriisi pukkas mittarii siinä 26-vuotisena ja samal hyppi otsikkoo kaikki sängyn alle lakaistut menneisyyden haamut. Siitä kun lopulta selvisin, niin avartu maailma toisenlailla. :))
Ismo Alankoa lainataksen tähän:
(loistava biisi)
Kriisistä kriisiin
Ei auta peräruiskeet
ei poisto amalgaamin
ei tv-shopin tyynykään, se anatominen
ei auta voimajooga
ei auta sorkkarauta
ei auta ruoho eikä aerobic
yritin myös nyrkkeilyä, bodausta ja pyöräilyä
meditoin ja paastosin ja uin, ja rakastuin
opiskelin kieliä ja luin filosofiaa
harrastin runoutta ja teatteria
sänkyyn kömmin allapäin, en saa nyt unta en
olen ystävien kesken yksinäinen
aamulla en jaksa nousta päivään hilpeään
olen liian hauska yrittämäänkään
ja mä liikun
kriisistä kriisiin, kuljen komein askelin
tahdon, ettei mikään ois kuin ennenkin
kuljen kriisistä kriisiin enkä löydä apua
onnen sirpaleet mua haavoittaa ja saa
kriisiin, kriisiin, kriisiin
ei auta bingolotto
ei auta viinan otto
ei auta jumalauta ei, mitä mä teen
teen retken meren rantaan, tuulipuku suojan antaa
ulkoiluhan rauhoittaa, sekä on hauskaa
syön piirakan, kiroan sen makua
vedän keuhkoihin merituulen löyhkäävän hien
sänkyyn kömmin allapäin, en saa nyt unta en
olen ystävien kesken yksinäinen
aamulla en jaksa nousta päivään hilpeään
olen liian hauska yrittämäänkään
mut mä liikun
kriisistä kriisiin kuljen komein askelin
tahdon, että kaikki ois kuin ennenkin
kuljen kriisistä kriisiin, enkä löydä apua
onnen sirpaleet mua haavoittaa ja saa
kriisiin, kriisiin, kriisiin
No siis, ikäkriisi alkoi siinä, kun täytti 20.
-Vaikka meninkin opiskelemaan heti lukion päätyttyä, en tiennyt mitä haluaisin tehdä isona, vaikka olin miettinyt sitä jo koko lukion. Kesti varmaan jonnekin 25:teen, sitten lopetin murehtimasta. Enkä tiedä vieläkään mitä haluaisin tehdä, mutta se mitä teen nyt on aika kivaa, niin teen sitä vielä ainakin toistaiseksi.
-Toinen mikä ahdisti oli se, että en ollut seurustellut pisimmillään kuin 4,5kk:tta, yleensä lähinnä 1-2kk:n tapailua kaikki ja jotenkin tuntui,että olisi pitänyt ehkä siihen ikään mennessä löytää nyt joku, jonka kanssa olisi halunnut/voinut olla pidempäänkin parisuhteessa. Perheen perustaminen tuntui kaukaiselta haaveelta. Ja ahdisti kun en koskaan ollut halunnut siihen päivään mennessä halunnut lapsia ja kaikilla läheisimmillä ystävilläni oli lapsikuume iskenyt ja parilla jopa omia. Meni vuosi eteenpäin niin löysinkin sitten miehen, josta olikin kumppaniainesta, jollainen hänestä myös tuli. Oli myös ensimmäinen mies, jonka kanssa halusin oikeasti myös lapsia-tosin siihen meni pari vuotta yhteiseloa. Ja nykyään olen alkanut uskomaan, että kaikki tapahtuvat omalla painolla omaan aikaan ja turha sitä on siitäkään stressata.
mennessä ainoa tuli 25-vuotiaana. Sillon tosiaan mietin, että olenkohan ihan turha ihminen, vaikka olikin ammatti ja töitäkin. Pisteenä iin päälle tuli kelalta asumistuen tarkistus, jossa minut oli merkitty eläkeläiseksi. Kilarithan siitä seurasi ja kelan täti sai kuulla kunniansa. Toisaalta, tilanne oli niin koominen, että asiaan alkoi suhtautua hymyillen... :)
Siinähän se tais pyöriä tossa 21 vuoden paikkeilla ensimmäisen kerran. Oli jo olevinaan niin aikuista ja asetti jo paineita itelleen 23 vuotiaana vakisuhteeseen... ja nyt pitäs jo puuhata lasta hyvällä mallilla. Olo oli että vaik muuten sujuiski ihan hyvin niin se parisuhde paholainen tuntu painavan harteilla. Samalla sit kumminki ois tahtonu elää sitä nuoruutta mitä elokuvissa eletään. Eli melkosen ristiriitanen tilanne. Noh se sit ratkes ittestää ku sillonen puoliso lähtiki kävelemään. Mut sitä sattuu, etenki jos asiat näkee hyvin yksinkertasina ja omat odotukset on vielä vähän elon melskeen sekoituksessa.
Sit siihen iski sen ikäkriisin. Luojan kiitos asiat järjesty painollaan ja se kohellus käänty lopulta voitoks. Nyt on sellanen vähän erilainen ja rennompi filosofia asioiden suhteen. Eräänlainen mustavalkoisuus katos ja sitä alko nähdä asiat vähän erilaisessa valossa. Mut totta, pariin vuoteen tuli tehtyä se lista "things to do before 30's" Enää ei puutu kun se kosi jonkin maailman tunnetun rakennuksen varjossa...
Mut se 50:n villitys jo hirvittää ku pienestä pitäen oon halunnu harrikkaa :D
Tosin ittelläki on se haave että esikoinen pääsee kuskiks 50 vuotis kinkereillä.
Mulle elämä on tässä ja nyt ainakin suurimman osan ajasta. Joskus voi tulla hetkittäisiä heräämisiä siihen, että alan lähennellä uhkaavasti kolmeakymppiä eikä mulla vieläkään ole "miestä, 1,8 lasta, omakotitaloa ja farmarivolvoa".
Mutta sitten taas, mulla on niin paljon kaikkea muuta ihanaa, mä tunnen olevani sanoinkuvaamattoman onnekas sen suhteen mitä oon elämältä saanu ja ehdin sen oman perheenkin vielä saamaan, joten en ota niin suurta stressiä siitä kuin jotkut tuntuu ottavan mun puolesta. Mä ehdin elää vielä pitkään ja antoisasti, mutten aio jättää elämistä jonnekin eläkeikään vaan yritän elää joka päivä niin, että saan siitä jotain irti.
Joten eipä mulla mitään ikäkriisejä oikein ole ainakaan vielä ollut. Elämään mahtuu toki kriisejä jos jonkinlaisia, mutta ne on normaalia elämää eikä mitään ikäsidonnaisia juttuja.
koin jonkinasteista ahdistusta siitä kun en ollut seurustellut ollenkaan, siis mitä nyt käsitetään vakavasti otettavalla suhteella niin et ollaan virallisesti ja ihan tosissaan yhdessä. No se sit hoitui pois mieltä painamasta toistaiseksi ainoassa suhteessani, mutta sen jälkeen ehkä joskus tossa reilu vuosi sitten tajus yhtäkkiä et suurin osa kavereista on jo naimisissa, asuvat omistamissaan asunnoissa perheineen kaikkineen ja vakituiset työpaikat ja kaikki. En mä usko kyllä moneen vuoteen noita asioita saavuttavani, jos edes koskaan. En mä tiedä, onko tää kaikki vieläkin sitä samaa kriisiä, mutta ei nuo kyllä kuulosta mun elämältäni ollenkaan.
Mulle ominaista olis varmaan pätkätyöt alati vaihtuvissa työpaikoissa ja vaihtelevat vuokra-asunnot mieluusti eri kaupunkienkin välillä ja ehkä joku seksiystävyyssuhde jonkun kivan miehen kanssa. Noihin mulla ehkä vois just ja just olla mahdollisuuksia, mutta tuskin sen sitovampiin juttuihin, ellei sit joku mun päässäni muutu tosi radikaalisti.
pätkätyöt ja vuokrakämpät siis sitä mitä haluatkin elämältä? Jos on, niin sittenhän se on ihan ok.
En vaan saanut oikein tarkkaa käsitystä, että haluatko noita asioita vai etkö usko koskaan saavasi muuta. Ei sillä, että noissa mitään vikaa olis mutta esim ikuinen pätkätyökierre kuulostaa mun korvaan painajaiselta.
ne tuntuisi mulle sopivimmalta vaihtoehdolta tällä hetkellä ainakin. Ahdistaa jo pelkkä ajatuskin jumiutua samaan työpaikkaan pitkäksi aikaa. Mä oon siinä mielessä niin helposti kyllästyvää sorttia ja vaihtelunhaluinen. Tai sit sen työn tarvisi tosiaan olla jotain niin erikoista, et jokainen päivä olisi ihan erilainen ettei ehtisi kyllästyä.
Ja asunto on mun mielestä niin suuri hankinta, et sitä en ikinä yksin osta ja miehenkin kanssa vasta korkeintan silloin kun ollaan molemmat ihan varmoja et siinä sit pysytään.
Eli siis jos joskus haluankin jotain sitovampaa, niin sen aika ei ole ainakaan vielä, mutta en silti ole varma haluanko edes mitään. Tottakai sitä tulee verrattua itseään kavereihin, mut silti tuntuu ettei nekään aina niin onnellisia oo, vaikka kaikki asunnot onkin ja kaikki hankittuna, niin silloin huomaa ettei nuo hankinnat sitä onnea ja tasapainoa siihen elämään tuo vaan se lähtee ihan muista asioista, esim. ihmissuhteet, terveys, ja varsinkin rakkaus:) Ei silloin tarvita mitään muuta.
Ei mitään kannatakaan tehdä vain sen takia kun muutkin tekevät. Parasta on kun tietää mitä itse haluaa ja tarvii omassa elämässään ja löytää ne jutut mitkä tuo itselle tyytyväisyyden tunteen ja sä tunnut sen löytäneen ainakin sen mikä toimii sulle tällä hetkellä.
Läheiset ihmiset ja rakkaus on tosiaan tärkeintä elämässä, mikään maallinen ei onnea tuo sellaisenaan. Mä kaipaan elämään silti jonkinlaista pysyvyyttäkin. Omaa kotia, vakkarityöpaikkaa jne. Mä en koe niitä sitoviksi asioiks vaan ne tuo vaan mulle jonkinlaista perusturvaa.
Jännä kuinka eri tavalla me ajatellaan kaikesta, mut silti sua on aina niin helppo ymmärtää :)
Ajattelutapoihinkin varmasti vaikuttaa niin monet eri asiat. Sä esim. tunnut sellaiselta peruspositiiviselta ihmiseltä ja itse taas kallistun enemmän sinne negatiivisen puolelle... Jos nyt pidemmällä tähtäimellä ajattelen, niin mulle taas ajatus siitä, et oon "aina valmis lähtemään" tuo sen hyvän olon. Koskaan ei tiedä, jos vaikka suurin onneni on jossain toisessa kaupungissa vaikka miehen muodossa, niin siksi en halua sitoa itseäni mihinkään ennenkuin vasta sit hänen kanssaan.
kiehtovaakin. Ajatus siitä, että on vapaa lähtemään koska vaan minne vaan on tietyllä tavalla huojentava. Mä uskon, että ihminen kaipaa yleensäkin vapauden tunnetta, mutta se tunne tulee vaan eri ihmisille eri asioista.
Mä koen sen niin, että olen vapaa lähtemään koska haluan vaikka olenkin sitouttanut itseni työn, asunnon ja harrastusten avulla juuri tähän elämään aika tiiviisti. Kämpän saa kuitenkin myytyä koska vaan, töistä pääsee lähtemään aika nopeasti niin halutessaan jne. Mutta mä tarvin ehkä vain sen tunteen; tiedon, että mä saan tehdä mitä haluan ja nyt haluan asua juuri tässä paikassa ja tehdä töitä juuri tällä työnantajalla. Se on siis mun oma valinta, ei pakon sanelemaa ja se antaa mulle sen vapauden tunteen mitä kaipaan.
Siinä kohti se elämä on. Mut mä voin kertoa että kyllä täällä toisella puolellakin on kivaa. Että toivoa on, muksu. Pelotta toiselle puolelle virtaa!
vanhetessaan, joten älä ota mitään kriisejä ennen viittäkymppiä ainakaan.
En ole kohdannut ikäkriisiä kuin maalaisala-asteelta kuntakeskuksen isolle yläasteelle siirtyessäni. Silloin jännitti ja toivoin hetken olevani vielä vuoden herran kukkarossa.
olen 37 vuotias ja kriisini alkoi n. 3 kuukautta sitten kun huomasin silmien alapuolisen ihon poimuttuneen ja muuttuneen elottoman näköiseksi.
Tämä on pahin ikäkriisini. Ei mulla ikään liittyviä kriisejä ole ennen ollutkaan.
Olen aina ollut sellainen että muiden ulkonäöllä ja omallani ei ole väliä. Nyt huomaan oman ulkonäön merkitsevän. Ei tämä hyvältä vaikuta. Muutokset kasvoisa tuntuvat etenevän nopeasti rappeuttavaan suuntaan. Näytin vielä marraskuussa 26 vuotiaalta, nyt näytän yli 30 vuotiaalta.
Ahdistaahan tämä. Otsassa ei ole ainoaakaan ryppyä. Katsoin tv ohjelmaa kirjailijoiusta. Eräs oli syntynyt 1966. Hän oli erittäin uurteinen. Voimia hänelle. Ajattelin, että olenko itse samannäköinen 4 vuoden päästä.
Kriisiavun paikka ehdottomasti. Kuolemaa en pelkää mutta voisipa pään saada komeaksi vaihtamalla. Voihan vittu. 23wee? Jumakauta, nauti vaan nuoruudestasi sun ei tarvitse saada aikaiseksi yhtään mitään kunhan sulla on hyvä olo. Tämä on hidas suruprosessi koko elämä. Ensin suretaan muita ja lopulta energia ei riitä kuin itsensä suremiseen ja toivoa että joku rakastaisi.
Yksinäisyys, kyllästyneisyys. Ei ole voimia enempää kirjoittaa.