Aviomieheni kuolemasta on nyt kulunut 9 kk ja tuntuu että ikävä vaan kasvaa. Sanotaan että aika auttaa mutta minulla se on juuri toisinpäin. En kestä tätä tuskaa enkä voi suunnitella tulevaisuuttani kuin päiväksi kerrallaan. Olen nuori leski ja mieheni kuolema oli hyvin traaginen koska jouduin itse vielä elvyttämään häntä. Loppuuko suru koskaan? En pysty edes itkemään... :(
Mistä johtuu?!
Kasvava Suru
101525
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
sama tilanne mulla.Minun mieheni kuoli myös traagisesti,yhtäkkiä.
Kuolemasta on kulunut vasta vähän aikaa,mutta silti tuntuu ettei ikävä ja tuska ainakaan helpota.
Pää on täynnä kysymyksiä...miksi näin piti tapahtua?
Pakko olisi vaan jaksaa,vaikka ei jaksaisikaan.
Peilaan omiin tunteisiini teidän molempien ylläkirjoittavien surua. Itse myös menetin mieheni traagisesti aivan yhtäkkiää, onnettomuudessa. Olen myöskin suht.nuori leski. Tiedon saatuani menin shokkiin. Ja ilman kriisiryhmän käyntiä kotona, en olisi kyllä selvinnyt shokkitilasta.Tämä kriisiryhmä oli "Kaupungin katastrofien jälkipuinti" niminen ja kävi luonani kaksipäivää tapahtuneen jälkeen. Itse soitin kriisiryhmän, sain puh.num. eräältä tutulta, jolle veljeni soitti. Koulutettu kriisityöntekijä kyseli minulta tapahtumien kulun hyvin tarkkaan; kuka toi viestin mieheni kuolemasta ja kuvaile henkilöä, mitä olin tekemässä juuri silloin, miten reagoit tietoon jne jne... Mutta aivan kamalasti helpotti kun sai aivan alusta asti puhua tapahtuneesta. Seuraavana päivänä olin valmis menemään myös onnettomuuspaikalle ja uskon että tämä myös auttoi surutyön alussa. Olisinhan varmaan lopun elämääni mielikuvituksen avulla yrittänyt miettiä, minkälaisessa paikassa mieheni kuoli. Vasta hautajaisten jälkeen sururyhmässä pystyin käsittelemään tunteita ja itkemäänkin. Noista ikävän tunteista pitäisi puhua jollekkin, tai suru työ pitkittyy. Itse olen luonteeltani avoin ja helposti pystyn puhumaan niin kielteisistä kun myös myönteisistä tunteista. Sururyhmän vetäjälle voi soittaa, vaikka ei olisi käynnytkään sururyhmässä.
, sille ei voi mitään.
Lapseni kuolemasta on 14 vuotta, nyt pystyn siitä keskustelemaan jo niinkuin mistä tahansa aiheesta.
Lämpimät myötunnon halaukset teille kaikille ja jaksamista.
Apua on haettava, ettei yksin tarvitse elää.
Minäkin hautasin yli viikko sitten entisen mieheni, ystäväni, lasteni isän, enkä ole edes käsittänyt koko asiaa vielä.
Ahdistus rinnassa on suuri, melkein jo soitin kriisikeskukseen, mutten vielä.
"älä sure kuoleita, sure sen sijaan eläviä"
Vaikea sitä on noin miettiä,kun tapahtumista on kulunut vain hetki.Pakkohan suru on surra pois,eikä sille mitään voi.
Varsinkin,jos kuolemaan ei ole varautunut millään tavalla.Se shokki mihin sen jälkeen joutuu on ihan kamala.Sitä vaan kelaa ja kelaa tapahtunutta uudelleen ja uudelleen.Yrittää ymmärtää.
Kaiken muun päälle jää miettimään,että miksi näin piti käydä?
Mikä ihmeen tarkoitus sillä voi olla,että nuoren elämä katkeaa yhtäkkiä?
Mieheni kuoli 3 vuotta sitten onnettomuudessa. Ainut selitys itselleni oli, että oli hänen kohtalonsa kuolla. Oli hänen vuoronsa ja aikansa lähteä. Minua helpotti paljon tuo ajatus, enkä enää miettinyt: miksi? Jokainen meistä kuolee aikanansa; kuka sairauteen, kuka vanhuuteen, kuka oman käden kautta, kuka onnettomuudessa jne...
se ei ole yhtä helppoa.
Meillä kaikilla on eri elämäntilanteet kuoleman sattuessa.
Vihdoinkin molemmilla on kaikki asiat niin hyvin kuin olla voi ja toinen yhtäkkiä kuolee.Se ei tunnu kovin reilulta.Itse jää "tyhjän päälle".Kaikki suunnitelmat kuoli samalla miehen mukana.
Itselle jää vain loppumaton suru ja kaipuu.
Varsinkin tilanteessa,jossa kummallakin osapuolella on raskas menneisyys ja kun vihdoin toisen sielunveljen kohtaa,niin heti hänet otetaan pois.
Ei sellaista tarkoitusta oikein ymmärrä.
Jep, tämä auttoi minullakin aikoinaan, kun ajattelin, että hänen elämänviiva oli päättyvä tähän.
Ja minun on jatkettava kulkua vielä edelleen. Ja todella nyt jo ajattelen jopa niin, että kuinka suuri onni minua on kohdannut aikoinaan, kun olen hänen kaltaiseen ihmiseen saanut tutustua, ja kulkea hänen kanssaa osan matkaa elämästäni.
Koin ihan saman. Mieheni kuoli käsiini, elvytin häntä puoli tuntia, ambulanssin tuloon asti. Siitä on nyt 8 vuotta. Voin lohduttaa, että sen kanssa oppii elämään vaikka ei aika mitään auta (paska sanonta, en ikinä sano kenellekään niin). Edelleen jos palaan ajatuksissani siihen aikaan tuska pyyhkäisee ylitseni kuin tsunami. Olen nyt 47 vuotias ja elän yksin (lapset ovat jo lähteneet kotoa).
Minulla on ollut juttuja ja yksi 5 vuotta kestänyt suhde, ei auta. Minusta kuoli jotain rakkaani mukana. Elän kuin mikään ei merkitsisi mitään. Tällä hetkellä elämääni kantaa 32 vuotias mies, joka on ihana ihminen isolla I:llä. Taidan olla rakastunut häneen, ikävä kyllä. Vaikka olenkin hyvin säilynyt niin eihän tämä mihinkään johda. Tänään hän lähtee lappiin bailaamaan, joten se siitäkin ... Mutta ei muuta kuin eteenpäin.
Tsemmpiä sinulle, saat kaiken sympatiani mitä ikinä tunnen. Elä sinä, älä kadota muistoja, niitä ei kukaan voi ottaa sinulta. Itse yritin tsempata vaikeimpina aikoina; ole kiitollinen siitä mitä sait, älä sure sitä mitä paitsi jäit.
Kaipaat miestäsi niin paljon ettet kykene jättämään häntä mielestäsi pois. Ja mitä enemmän häntä ajattelet sitä enemmän tulet häntä myös kaipaamaan, koska häntä rakastit syvästi. Ehkä olet jäänyt miettimään josko olisit kyennyt tekemään jotakin vielä enemmän säilyttääksesi hänen henkensä, mutta kun emme ole kaikkivoipia niin, joudumme kohtaamaan asiota, joihin emme ole valmistautuneet.