Sanokaa te vähän vanhemmat ja viisaammat naiset, että milloin tulee se ihana "olen sinut itsenikanssa" -aika! Olen ite 21v. ja ihan ulapalla?! Aina vanhemmat naiset sanoo että nuorempana sitä murehti turhista ja juoksi miesten perässä. No minullapa taitaa olla juuri se vaihe elämästä. Minulla ei ole miestä, ei rahaa ei suuntaa elämässä, juonteita otsassa ja selluliittiäkin tuntuisi tulevan! Ainoa mitä minulla on töitä ja ystäviä. Tiedän kyllä että muutahan sitä ei sitten tarvitakkaan, mutta kun on niin perhanan levoton olo kokoajan, semmoinen pakko lähteä jonnekkin kauas. Saatana jos tää helpottaa vasta sitten 50 jälkeen niin en kyllä kestä! Onko teillä vanhemmilla naisilla ollut samanlaisia ongelmia? Helpottaako joskus?
Milloin olen "kypsä nainen"?
Sekopää akka
7852
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllä ikä yleensä tuo viisautta ja armeliaisuutta itseä kohtaan. Tosin pitää sen eteen jotain tehdäkin, vähintään yrittää selvittää itselleen, mitä haluaa ja mitä voi saada.
Sekin täytyy kyllä mainita, että vaikka kerran huomaisi olevansa sinut ittensä kanssa, se tunne ei välttämättä kestä loppuelämää. Aina joku muuttuu ja sitten pitää etsiä uusi tasapaino. Itselläni on tuollaisia selkeitä, pitempiä "kypsyyden" kausia ollut pari - nyt taas vähän etsiskelen. Jonnekin kauas lähteminen on ihan tuttu ajatus, juuri tuossa selvittelin, olisiko mahdollista lähteä vapaaehtoiseksi Afrikkaan :)
Se, että on töitä ja ystäviä, on jo aika paljon.
Sellainen selkeä ja ihmisenä kasvattava kypsä vaihe tulee ensimmäisen eron jälkeen. Mulla se tapahtui 33.v iässä, jolloin oli jo lapsia.
Jos olisin ollut lapseton ja kokoajan parisuhteeton, niin kypsyys olis varmasti tullut eri iässä. Ei ihmistä kypsytä ikä, vaan elämänkokemus. Ihminen kasvaa parhaiten, jokaisen voitetun vastoinkäymisen jälkeen.
kuin tehty! Oon selvästikkin tehnyt jotain väärin kun näistä "kokemuksista" en oo oikein oppinu mitään! Kaikki typerät tempaukset, ideat ja erot, ne vaan tuntuu ahistavan mua enemmän! Kai mun täytyy tehä niiku se telkkarin "huonononnen kundi" tai joku, ja alkaa mennä takapakkia selvittämää kaikki vanhat jutut jotka on jääny vaivaamaa! Sitte ku mä oon yli komenkympin ostan suklaa levyn, luen mun vanhaa päiväkirjaa ja nauran näille mun jutuille... toivottavasti!
Olosi helpottuu heti kun saat miehen, rahaa ja löydätte yhteisen suunnan elämässä. On ihan positiivista, että on huolissaan ja haku päällä jos edelliset puuttuu. Joiltakin puuttuu nämä asiat nelikymppisenä. Mutta jos jo 21-vuotiaana hokaat tän , niin sinulla on satakertaa suuremmat mahikset onnistua elämässäsi kuin nelikymppisellä sekopää akalla.
Tuskinpa sellaista täydellistä tyyneyden tilaa koskaan tulee, mutta ajan kanssa asioihin oppinee suhtautumaan rauhallisemmin. Nykyään olen lunkimpi kuin kymmenen vuotta sitten, mutta kypsään arvokkuuteen on vielä matkaa! x)
T: Kolmekymppinen, joka saattaa pillahtaa itkuun silkasta huolestuneisuudesta jos rakas ihminen ei vastaa puhelimeen. (Noloa..)
sen kymmenen-kaksikymmentä vuotta vielä, tai sitten voi olla että huomenaamulla heräät kuin eri ihmisenä. Mene ja tiedä. Joillekin tietysti se aika ei tule koskaan, ja toisille se iskee jo teininä.
Itselle se nappasi päälle todellakin "se oikean" myötä, perheen, vakiintumisen ja niin, tylsän elämän josta tehtiin sitten vähän vähemmän tylsää :D
Se tulee jon on tullakseen muttei tekemällä vaan itsestään.
***
Olen nyt itse 32 vuotias ja oikeastaan vasta tässä vaiheessa tuntuu että on nähnyt sen verran elämää ettei sorru ihan älyttömiin virheisiin. Joskin niihin saattaa sisältyä positiivisiakin asioita kuten huonosta suhteesta lapsi jota en kadu hetkeäkään :)
Usein olen päätäni seinään lyönyt, ja tänä päivänäkään en ole työelämään sijoittunut oikein mitenkäänpäin, mutta koen silti olevani kokonaisempi lapsikatraineni, yksinhuoltajanakin kuin päälle parikymppisenä. Joten sanoisin että kyllä se sinne 30 ikävuoteen menee !