miniäni on jo seurusteluaikana päättänyt, ettei tykkää minusta, anopistaan. En koskaan puutu heidän elämäänsä. Olen lähes luopunut seurustelusta poikani kanssa. En uskalla kysyä mitään. Koko ajan saan syyttäni vihamielistä kohtelua. Minulle tiuskitaan ja nyt vallankin kun heillä on pieni lapsi, kärsin kun en saa olla ainoan lapsenlapseni kanssa. Häntä viedään vain ja ainoastaan hänen äidilleen. Olisin ottanut avosylin vastaan miniän ja naisen sukuun mutta en kelpaa, en vaikka mitä tekisin . Mikä teitä miniöitä vaivaa kun ette näe ihmistä ihmisena vaan jo etukäteen päätätte, että anoppia pitää vihata? Luetteko liikaa romaaneja? Kun täälläkin seuraa teidän keskustelua, ei hyvää sanaa. Minä en ymmärrä. Pidin aikoinaan vain vitseinä näitä anoppijuttuja ja ajattelin, että minulle ei ainakaan käy noin. Ja tässä sitä ollaan!
toisinpäin
mummokin
91396
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
olen ollut samassa tilanteessa ja tiedän, miten pahalta sinusta tuntuu, toivottomalta suorastaan MUTTA, usko tai älä niin aika hoitaa.
On surullista kaikille osapuolille tuollainen käytös miniältä, eikä vähiten lapselle, mutta mummon ei auta muu kuin odottaa ja toivoa. Niin minä tein ja odotukseni on palkittu.
Mutta todella katkeraksi se tekee kun jää niin paljosta paitsi jo senkin takia, että lapsenlapsen kanssa ei saa olla niinkuin tahtoiti, ei saa olla mommona niinkuin tahtoisi. Se on raskasta ja masentavaa.
En itsekkään ymmärrä mitä on tämä anoppiviha, joka hyökyy tällaisella voimalla. Syyt tehdäään kuin tyhjästä jos niitä ei oikeasti ole.
Itsekkin halusin olla jopa ystävä miniäni kanssa mutta hän torjui sen ajatuksen alkuunsa.
Nyt siedämme toisiamme.
Omalta puoleltani on kuitenkin aina voimaks halu olla ystävä ja antaa anteeksi ja yrittää hyväksyä, koska onhan hän poikani vaimo ja lapsenlasteni äiti. Jo siksikin minun on vaikea vihata ja halveksia häntä, tekipä hän mitä tahansa.
Tuntuu, että loputtomiin on vain kestettävä ja jaksettava vaikka joskus tunnen hajoavani aivan täysin sen kylmyyden edessä mitä saan toisinaan kokea. Olen itse aika herkkä luonne ja varmasti ylivälittävä kaikista läheisistäni ja ehkä siksi jopa riesa joskus.
Mutta mummo, anna ajan kulua ja sinnittele eteenpäin. Ajattele sitä aikaa kun lapsi kasvaa ja miniäsi sen mukana ja koittaa päivä, että sinua tarvitaan ja sinut halutaan heidän elämäänsä mukaan. Se päivä on edessäpäin, luota siihen.
Kiitos, puhuit kuin minun suullani.Alusta saakka olisin halunnut olla ystävä, minulla kun ei ole tyttöjä itselläni. Mutta kuten sanoit, kylmyys on jäätävää. Tunteeni ovat ihan samanlaiset ja jos hän vain vähän ojentaisi kättään , olisin heti valmis vaikka mihin. Olen erittäin antelias ja hyväksyvä luonne. Minulla on paljon nuoria ystäviä joille olen lähes uskottu. Enkä mikään ikäloppu ole itsekkään ja pidän itsen kunnossa ja ajan tasalla. Mutta en kelpaa, en millään. Kuten sanoi, ainoa toivoni on aika. Kun lapsenlapsi kasvaa, ehkä hänelle tulee omaakin tahtoa:)
Sinulle on sattunut noin, minulle miniälle toisin päin. Anoppi oli parin tapaamiskerran jälkeen julistanut kaikkitietävän tuomionsa, jonka mukaan en ole tarpeeksi hyvä pojalle. Olin toisessa huoneessa, mutta se kuului sinne ihan hyvin, joten ei ole mitään toisen käden tietoa.
Kerran sitten sain tarpeekseni kun nainen oikein morkkasi turhista, hänelle kuulumattomista asioista, ja vähän riitelin sen kanssa, se heti sanoi, ettei halua enää koskaan tavata. No siihen se sitten jäi. Siitä tulee nyt kesällä 13 vuotta.
Mutta en minä silti pane kaikkia anoppeja samaan nippuun huutelemalla, että "Mikä teitä anoppeja vaivaa kun ette näe ihmistä ihmisenä vaan jo etukäteen päätätte, että miniää pitää vihata?"
Minulla vain kävi niin hiton huono säkä.
15-vuotinen avioliittoni sen sijaan on ollut erinomaisen onnistunut, sehän on kuitenkin pääasia.
Kuvaamiasi tilanteita on varmaankin puolin ja toisin. Mutta ymmärsin, että ketjun aloittajan tilanteessa ei ole ollut riitaa, nimittelyä eikä toisten asioihin sekaantumista kumpaankaan suuntaan. Tästä huolimatta häneen suhtaudutaan kielteisesti eikä yhteyttä haluta pitää. Ei edes niin, että hän voisi pitää yhteyttä lapsenlapseen tasavertaisesti toisen mummon kanssa.
saa varmaan sen kuvan, että kukaan miniä ei siedä anoppiaan, koska tällä palstalla purkautuvat juuri ne ihmiset, joilla menee huonosti! Uskoisin, että suurimmalla osalla välit toimivat ainakin jollain tasolla.
Minulla on myös tilanne, jossa en halua olla missään tekemisissä anoppini kanssa. Mieheni pahoinpiteli minua lapsemme syntymän jälkeen, saattoi viipyä ryyppyreissuillaan viikkoja, kertomatta missä on, selvinpäin häntä ei juuri näkynyt kotona. Murheissani otin anoppiin yhteyttä ja pyysin apua - että puhuisi pojalleen ja selittäisi, kuinka paljon häntä tarvitaan kotona ja kuinka väsynyt minä olin koliikkisen vauvan kanssa. Mutta anoppihan ilmoitti, että mies tekee tärkeää työtä ja turha minun on odottaa, että hän töiden jälkeen viitsii kotona olla itkevän vauvan ja masentuneen vaimon luona. Miehen vieraissa juoksemiseen kommentoi niin, että taidat itse olla pelkkä huora, kun tuollaista sanot. Pahoinpitelyihin hänellä oli selkeä näkemys: minä olin ärsyttänyt hänen poikaansa, joten pojalla oli tottakai lupa lyödä. Hänen poikansa on täydellinen ja pojalla on tärkeämpääkin tekemistä kuin olla perheensä kanssa kotona ja kakkavaippoja vaihtamassa. Asumme parhaillaan asumuserossa.
Tämän kerroin siksi, että tekstisi voisi hyvin olla anoppini kirjoittama. Häkin on sitä mieltä, että ei ole tehnyt mitään minua loukkaavaa. Ja oikeasti minä olen loukannut häntä, koska olen arvostellut hänen poikaansa ja pilannut hänen maineensa eroamalla hänen pojastaan.
Oletko ihan varma, ettet ole tehnyt jotain todella loukkaavaa miniällesi? Usein tuntuu siltä, että anopit saavat mielestään huoritella ja haistatella miniöitä miten paljon vaan ja se ikäänkuin kuuluu pakettiin - miniöitä pitää karaista ja se pitää vain kestää.
Saako lapsenlapsi kuitenkin tavata mummuaan?
olen jättänyt lapsen isän ja hänen äitinsä asiaksi - eli en tee mitään sen suhteen. Tyttö on nyt 2v, erosta on 1,5v ja on tavannut kerran isänsä äidin.
Isän äiti kun ei viitsi tulla lasta isän kotiin katsomaan ja asuu niin pitkän matkan päässä, että ihan parissa päivässä ei sitä reissua tehdä ja lapsi ei ole koskaan isänsä kanssa ollut edes yhtä kokonaista vuorokautta, joten pitkä matka ei vielä tule kyseeseen.
Minä olen sitä mieltä, että anoppi on täysi saasta ihmiseksi, mutta en pysty enkä haluakaan häntä estää näkemästä lastani. Pelkäänpä vaan, että kun lapsi huomaa, miten isän äiti omaa äitiä huorittelee ja haistattelee, ei hänkään halua olla tämän kanssa tekemisissä. En nimittäin usko anopiltani löytyvän sellaista sydämen sivistystä, että ymmärtäisi olla puhumatta lapselle pahaa äidistä. Itse en koskaan mainitse mieheni äitiä lapselle. Minulle hän on kuollut!
vanhemmat. Mikään laki ei sano isovanhempien oikeuksista mitään!
Heillä kun vain on etuoikeuksia tässäkään suhteessa! Älä käytä etuoikeuksiasi väärin!!
Eihän se ihan riitä hyvien välien aikaansaamiseksi jos ei puutu muiden asioihin ja on hiljaa. Suurin osa viestinnästä tapahtuukin elein ja ilmein ja ehkä miniäsi on vaistonnut ja tulkinnut eleistäsi ettei hänestä tykätä tai hänen ajatuksiaan vähätellään.
Minun anopillani on tapana huokailla ylimielisesti jos olen jotain mieltä jostain tai sitten hän ivallisesti hymyilee jolloin tulee käsitys väheksynnästä.
Asioita voi myös sanoa monella tapaa ja minä olen anopin kanssa aika lailla eri aaltopituuksilla monen asian suhteen. Esimerkiksi kun menimme kertomaan appivanhemmille perheenlisäyksestämme, ensimmäiseksi anoppi sanoi ilkeällä äänensävyllä, että "kissat täytyy sitten hävittää". Anoppi oli varmaan omasta mielestään sitä mieltä, että tarkoittaa hyvää vauvan kannalta, mutta itse otin asian niin, että meidän kissamme ovat meidän asiamme ja osaamme itse tehdä tai olla tekemättä asialle jotain. Otin asian siis meidän omien kykyjemme aliarvioimisena. Toisena asiana lisäsi vauvauutisen kuultuaan, että "sinun täytyy nyt rueta syömään paremmin, kun olet noin laihakin". Anoppi varmaan omasta mielestään "tarkoitti hyvää", mutta minä otin asian taas minun henkilökohtaisiin asiohini puuttumisena ja omien kykyjeni aliarvioimisena.
Minä otin alussa anopin avoimin mielin vastaan, mutta itse hän pienillä "huomaamattomilla" eleillä ja törkeillä sanoilla on tuhonnut välimme. Joku voi varmaan ajatella, että olen vain herkkänahkainen ja otan asioita itseeni. Itse vielä kestänkin paljon juttuja anopin suunnalta, mutta kun anoppi kohdistaa lapsiimme ilkeytensä olen varmasti puolustamassa heitä. Miltäs esimerkiksi kuulostaa, että anoppi sanoi lapselleni, että lapseni on pässi ja pöllö, kun ei tee niin kuin hän haluaa.
Valitettavasti anoppi on sitä mieltä, ettei hänessä ole mitään vikaa, joten välimme eivät tule koskaan korjaantumaan. Lapsiani hän saa tavata vain valvonnan alla, koska on niin epäluotettava ja uhkaa lastemme psykkistä ja fyysistä terveyttä.