Hei! Ajattelin kysyä mielipidettä ystävyys tilanteeseen joka ihmetyttää mua. Onko kellään vastaavia kokemuksia? Arvauksia mistä tässä on kyse?
Olen aikuis iällä tutustunut harrastuksessa erääseen ihmiseen josta pidän hyvin paljon. Hän joutui lopettamaan harrastuksen työkiireidesä takia mutta olemme tapailleet kahdestaa sen jälkeen. Olemme molemmat perheettömiä nelikymppisiä naisia.
Tässä iässä on ehkä vaikeaa ja hidasta ystävystyä. Minua hämmentää tämän ystäväni (missä vaiheessa ihmistä voi alkaa kutsua ystäväksi?) ristiriitaisuus. En saa selvää mitä hän meinaa.
Minusta on liian teiniä kysyä häneltä suoraan. Hän on myös niin hienotunteinen että olen varma että hän ei myöntäisi jos minä olen hänestä välillä rasittava ja hän haluaisi pitää tietyn etäisyyden.
Minä siis haluaisin syventää välejä mutta turhauttaa kun minä olen aina se joka ehdottaa tapaamista tai joka soittaa. Hän ei esim koskaan soita, lähettää vain tekstiviestejä tai sähköpostia. Jos minä en ole aktiivinen voi mennä puoli vuotta niin että ei olla yhteyksissä.
Kuitenkin kun tavataan hän tuntuu viihtyvän seurassani. Tosin on hän joskus ollut vähän jäykkä ja etäinen ja kiiruhtanut lähtemään. Mutta sitten taas usein koen välillämme erityistä läheisyyttä ja lämpöä ja välittämistä ja iloa yhdessä tekemisestä.
Kuinka pitkään minun kannattaa yllä pitää roolijakoa jossa minä olen yhteydenpitäjä? Kertooko hänen passiivisuutensa siitä että liikutaan rasittavuuden rajalla? Siitä että hän ei välitä minusta niin paljon kuin minä hänestä? Vai onko tämä ihan ok? Olenko yliherkkä?
Tässä iässä on vaikea saada uusia ystäviä ja tämä ihminen on minusta erityisen mukava ja haluaisin tuntea häntä paremmin. Hänen huono puolensa on ehkä liika hienotunteisuus joten pelkään että hän ei saa sanotuksi minulle jos joku minussa tai meidän väleissä vaivaa. Hän puhuu joskus minulle joistain muista kavereistaan pahaa selän takana. Ehkäpä minustakin vuorostaan heille?
Jatkanko sinnikkäästi ystävyytemme syventämistä ja koetan olla murehtimatta että käyn rasittavaksi? Vai olisiko minun aika ymmärtää että tästä ei ikinä tule syvempää koska hän ei halua vaikka ei sitä kehtaa sanoakaan?
Tuntuu jotenkin lapselliselta vatvoa tämmöistä täällä. On minulla muitakin ystäviä mutta tämä kyseinen vaan herättää jostain syystä ristiriitaisia tunteita.
Olen aikuis iällä tutustunut harrastuksessa erääseen ihmiseen josta pidän hyvin paljon. Hän joutui lopettamaan harrastuksen työkiireidesä takia mutta olemme tapailleet kahdestaa sen jälkeen. Olemme molemmat perheettömiä nelikymppisiä naisia.
Tässä iässä on ehkä vaikeaa ja hidasta ystävystyä. Minua hämmentää tämän ystäväni (missä vaiheessa ihmistä voi alkaa kutsua ystäväksi?) ristiriitaisuus. En saa selvää mitä hän meinaa.
Minusta on liian teiniä kysyä häneltä suoraan. Hän on myös niin hienotunteinen että olen varma että hän ei myöntäisi jos minä olen hänestä välillä rasittava ja hän haluaisi pitää tietyn etäisyyden.
Minä siis haluaisin syventää välejä mutta turhauttaa kun minä olen aina se joka ehdottaa tapaamista tai joka soittaa. Hän ei esim koskaan soita, lähettää vain tekstiviestejä tai sähköpostia. Jos minä en ole aktiivinen voi mennä puoli vuotta niin että ei olla yhteyksissä.
Kuitenkin kun tavataan hän tuntuu viihtyvän seurassani. Tosin on hän joskus ollut vähän jäykkä ja etäinen ja kiiruhtanut lähtemään. Mutta sitten taas usein koen välillämme erityistä läheisyyttä ja lämpöä ja välittämistä ja iloa yhdessä tekemisestä.
Kuinka pitkään minun kannattaa yllä pitää roolijakoa jossa minä olen yhteydenpitäjä? Kertooko hänen passiivisuutensa siitä että liikutaan rasittavuuden rajalla? Siitä että hän ei välitä minusta niin paljon kuin minä hänestä? Vai onko tämä ihan ok? Olenko yliherkkä?
Tässä iässä on vaikea saada uusia ystäviä ja tämä ihminen on minusta erityisen mukava ja haluaisin tuntea häntä paremmin. Hänen huono puolensa on ehkä liika hienotunteisuus joten pelkään että hän ei saa sanotuksi minulle jos joku minussa tai meidän väleissä vaivaa. Hän puhuu joskus minulle joistain muista kavereistaan pahaa selän takana. Ehkäpä minustakin vuorostaan heille?
Jatkanko sinnikkäästi ystävyytemme syventämistä ja koetan olla murehtimatta että käyn rasittavaksi? Vai olisiko minun aika ymmärtää että tästä ei ikinä tule syvempää koska hän ei halua vaikka ei sitä kehtaa sanoakaan?
Tuntuu jotenkin lapselliselta vatvoa tämmöistä täällä. On minulla muitakin ystäviä mutta tämä kyseinen vaan herättää jostain syystä ristiriitaisia tunteita.
Vastaukset 8
Vanhimmat
myös vastaavanlainen tapaus. Tutustuin muutama kk:si sitten myös samassa kaupungissa asuvaan ihmiseen. Tapasimme muutaman kerran ja hän tuntui mukavalta ja jotenkin myös samanoloiselta ihmiseltä. Pian kuitenkin huomasin, että hän on jotenkin pidättyväisempi seurassani ja ei tunnu yhtä avoimelta kuin itse olen.
Jotenkin tutustuminen oli kuitenkin (liian) hidasta ja hän ei puoleltaan tuntunut haluavan tutustua paremmin ja pitää yhteyttä samoin yllä. Sain itse kysellä ja ehdotella vain tapaamista.
En tiedä osaanko neuvoa, mutta kehottaisin sinua kertomaan suoraan avoimesti hänelle mitä ajattelet ja mikä sinua suhteessanne vaivaa. Minä kerroin tälle ihmiselle suoraan, ja hän myönsi ettei ole mitään tosiystävää vailla. Pelkkä ns. 'kaveruus' riittää. Myöskään hän ei ole niin avoin ihmisenä ja edes halua/tarvitse niin samanarvoista ja -asteista ystävyyttä kuin minä.
Ainakin itseäni helpotti, koska sain asian selvitettyä ja ei tarvitse tuntea pettyvänsä, koska haluamme vain ystävyydeltä/kaveruudelta eri asioita. Se ei tarkoita ettemmekö voi olla kavereita, mutta se täytyy vain hyväksyä ettei se välttämättä voi toimia välillämme täysin samoilla ehdoilla.
Mieti mitä tältä ystävyydeltä haluat. Riittääkö sinulle vähemmän, vai kaipaatko ja haluatkin ystävyydeltä paljon enemmän? Jos hän ei haluakaan (ihan) samanlaista ja niin läheistä ystävyyttä kuin sinä, on sinun mietittävä riittääkö se vain sinulle mitä hän tällä hetkellä tarjoaa/pystyy itse antamaan.
Ehkä tarvitset vain aikaa, jotta ystävyytenne voisi syventyä tai muuttua aikaa myöten paremmaksi. Ehkä hän ei tiedä tai osaa ilmaista ajatuksiaan, koska ei tiedä mitä sinäkään ajattelet. Kuitenkaan et varmaan voi itse elää vain odotuksessa ja epätoivon tunteessa, joten kerro hänelle mikä mieltäsi vaivaa. Ainakin varmaan saat jotain tietoa, mitä hän ystävyydestänne ajattelee. Merkitseekö se hänelle jotain vai haluaako hän vain pitää tietyn etäisyyden, raon välillänne. Eikä haluakaan, tarvitse ystävyydeltä sen kummempaa, tai enempää.
Voisin vielä tarkentaa että olemme tunteneet jo 2,5 vuotta josta viime toukokuusta asti olemme tapailleet "oma-alotteisesti" siis jäätyä pois yhteisestä harrastuksestamme. Ihan uudesta tuttavuudesta ei siis ole kyse. Olemme käyneet leffassa, kahvilla, syömässä, ulkoilemassa ja jopa yhteisellä lomamatkalla. Hän on käynyt minun luonani kerran mutta jäykisteli jotenkin ja kiirehti pois.
Tuntuu aika hankalalta ajatukselta kysyä asiasta suoraan. En oikein tiedä miten kysyisin niin että se ei tunnu kiusalliselta ja tyhmältä. Olen jonkun kerran varovasti ottanut asiaa puheeksi ja hän kyllä vakuuttelee että en rasita häntä ja että olisi kiva tehdä sitä ja sitä kun olisi aikaa. En vain ihan luota siihen että kyse on pelkästä ajan puutteesta. Mietin kyllä pitäisikö luottaa.
Olen monesti ajatellut että annan olla ja keskityn muihin ystäviini, mutta sitten tämä henkilö taas yllättäen tuleekin "lähemmäs", heittäytyy avoimemmaksi ja rennommaksi ja meillä on mukavaa. Omasta puolestani tunnen jotain "kemiaa" häntä kohtaan (mutta en tiedä onko se molemminpuolista) ja tuollaisia ihmisiä vaan on kovin vähän.
että hänellä on jotain henkilökohtaisia ongelmia, joista ei halua puhua. Asiat vain heijastuisivat näin eikä liity sinuun mitenkään?
Todennäköisesti ystäväsi ei kaipaa syvempää ystävyyttä - joko siksi että sinä olet liian erilainen (mitä hän ei kehtaa sanoa suoraan) tai koska hän itse vaan on sen tyyppinen ihminen joka ei ylipäätään kaipaa syvempää ystävyyttä tai tiuhempaa tapaamista.
Onko hän sellainen sosiaalinen kaikkien kaveri? Sellaiset antaa itsestään hämäävän miellyttävän kuvan ja monet helposti luulee että ihminen oikeasti pitää heistä. Totuus kuitenkin on että tälläinen ihminen vain nauttii siitä että on pidetty. Siksi hän ei kehtaa myöntää että ei ole kiinnostuneempi, keksii vain tekosyitä että ei muka ehdi, on työkiirettä ym.
Minulla on samantapainen ongelma. Tämän ystävän kanssa on oltu tekemisissä jo parikymmentä vuotta, on tehty yhdessä kaikenlaista mukavaa ja aikaisemmin tapailtu tiheäänkin. Vähitellen yhteydenotot ovat jääneet minun aloitteeni varaan (jo muutaman vuoden), mutta kun tavataan, tuntuu kaikki olevan hyvin.
Mutta mutta... väkisinkin alkaa epäilyttää, kun toinen ei ota yhteyttä ollenkaan, jos minä en tee aloitetta. Tiedän että hänellä on paljon harrastuksia ja suuri joukko muita ystäviä, ja aina kiire. En haluaisi tupata seuraan, mutta en myöskään menettää ystävää jonka kanssa on ollut paljon mukavaa.
Välillä ajattelen että olkoon, jos hän ei ota yhteyttä, etsin sitten uusia ystäviä. Mutta niitä uusia ei tosiaankaan helposti löydä enää aikuisella iällä!
Mitä mieltä olette? Jatkanko yksipuolista yhteydenpitoa vai onko se säälittävää roikkumista minulta? Loukkaannunko jo, vai otanko siltä kannalta että mitään ongelmaa ei ole, kun hän kuitenkin suhtautuu ihan kivasti tavatessa?
Kertokaa vielä ihmiset, miten olette saaneet ystäviä aikuisiässä?
Mitä tohon soittamiseen ja sähköpostin lähettämiseen tulee niin ite oon ainakin sanonu mun ystäville, että mä en soittele, enkä soita takaisin, jos on puhelu tullu, koska yritän rajoittaa mun puhelinlaskuja ja mulla on textariliittymä, eli multa tulee textiviestejä ja sähköpostia ja mesestä mut saa myös kiinni. Soitan vaan, jos on erittäin tärkeetä asiaa, mut juorutakseni en soittele. Mun ystävät on ainakin tuntunu ymmärtävän asian. Voiskohan sun ystävällä olla samasta asiasta kyse? Reilua tietenkin häneltä olisi sanoa asia sulle suoraan :). Toisaalta, jos se ystävyys on noin yksipuolista niin miksi roikkua siinä ystävyydessä? Kyllä varmasti on muitakin paljon sosiaalisempia ystäviä, jotka aktiivisesti pitävät yhteyttä :). Mä en jaksa ainakaan väkisin olla kenenkään ystävä. Jos oon yrittäny pitää toiseen yhteyttä, mutta en oo saanu vastakaikua niin mä oon usein tullu siihen tulokseen, että se ihminen ei haluu olla mun kanssa tekemisissä ja antanu sit olla ja ajatellu, että ehkä se ihminen sit ite kertoo joskus, kun haluaa miksi ei ole ottanu yhteyttä. Tosin on kyllä käyny niinkin, että hyvä ystävä on lopettanu yhteydenpidon kuin seinään ja ei oo syytä kertonu vaikka olen viestiä lähettäny ja sitä kysyny. Mitä tohon pahanpuhumiseen tulee niin yleensä asia on niin, että jos tämä sinun ystäväsi haukkuu sulle omia ystäviään niin melko varmaa on, että hän haukkuu myös sinua näille muille. Oikeestaan mikä ystävä on sellanen, joka haukkuu omia ystäviään? Mun mielestä tosi narsistista touhua sellanen. Mitä sitten tuohon ikään tulee niin ite täytän 32 loppuvuodesta enkä oo vielä tähän mennessä katsonut ystäviä ikään tms. liittyen vaan voin hyvin olla ystävä vaikka parikymppisenkin kanssa. Mun mielestä ystävyydessä henkinen kypsyys on tärkeempää :). Pystyn myös olemaan ystävää itseäni huomattavasti vanhempienkin ihmisten kanssa :). Mun mielestä 40 -vuotias voi saada ihan siinä samassa ystäviä kuin 20 -vuotiaskin. Pitää vaan olla avarakatseisempi :). Maailma on täynnä ystäviä, jos ei rupee niitä valikoimaan.
Keski-ikäisen on vaikeampi saada uusia ystäviä siksi, että useimmat lähipiirissä ovat perheineen ja töineen hyvin kiireisessä elämänvaiheessa. Useimmilla ystäväpiiri on jo vakiintunut, eikä siihen enää uusia haluta. Entisiäkään ystäviä ei ehdi tapaamaan, ja monet ystävyydet lopahtavat huomaamatta. Ei siis ole enää yleinen sosiaalinen "haku päällä" niin kuin nuoremmilla.
Väkisin ystävänä roikkuminen on vain itsensä kiusaamista.
Olen myöhäinen vastaaja, mutta satuin tämän nyt vasta lukemaan ja haluan tuoda näkökulman juttuun kuitenkin. Jos satut näitä vielä lukemaan ja ystävyytenne on jossakin kannattimissa.
Minusta kuullostaa siltä, että ystävälläsi voi olla ongelma itseluottamuksensa kanssa. Hän ei ehkä uskalla heittäytyä ihmissuhteisiin yhtä herkästi ja avoimesti. Hän on ehkä kohdannut ihmissuhteissa joskus jonkin takaiskun, joka saa edelleen alitajuisesti pidättyväksi. Tai hän kertakaikkiaan on sen verran epävarmempi itsestään, ettei tee itseään samanlailla tykö. Voi myös olla, että hänellä ei aiemminkaan ole ollut valtavasti menoja kavereiden kanssa, eikä hän osaa niitä kaivata niin usein nytkään. Itselläni on vähän sellainen pulma. Viihdyn hyvin itsekseni, koska minulla on paljon mielenkiinnon kohteita joista voi ottaa selvää ja puuhata. Vanhat ystävät asuvat ympäri Suomen ja heitä näkee joidenkin kuukausien välein, joitakin juuri ehkä puole vuoden välein ja toki on tapaamisia satunnaisesti uusienkin tuttujen kanssa...
Ihmisillä voi olla hyvin erilaiset sosiaaliset tavat. Ehkä ystävääsi voisi myös rohkaista tai edelleenkin häneltä voisi vain suoraan kysyä, siinä ei ole mitään typerää tai lapsellista. Ehkä juttu on jo ratkennut jollain tapaa, mutta toinpa tämänkin puolen vielä esiin. Koskaan ei ole myöhäistä parantaa ystävyyssuhdetta:)