Taustalla on siis kokemuksia petetyksi tulemisesta, henkisestä väkivallasta ja muusta mukavasta. Pitää sisällään siis vähättelyä, huorittelua, tönimistä, ystävien ja perheen haukkumista yms. Tuo kyseinen suhde on kuitenkin päättynyt n. vuosi sitten, ja tällä hetkellä seurustelen ihanan miehen kanssa. Emme asu yhdessä mutta olemme viettäneet päiviä yhdessä 4 kuukauden ajan.
Olen kuitenkin siinä mielessä epävarma itsestäni, että tässä nykyisessä suhteessa varmistelen tietyin väliajoin suhteen jatkuvuutta ja sitä pitääkö mies minusta yhä. Tiedän että se on pidemmän päälle todella rasittavaa ja saattaa lopulta johtaa suhteen päättymiseen ellen lopeta sitä. Miten voisin parantaa itsetuntoani ja lakata varmistelemasta? Tämä olisi tärkeää koska en missään tapauksessa haluaisi joutua luopumaan tästä miehestä.
Kiitos jo etukäteen!
Olen kuitenkin siinä mielessä epävarma itsestäni, että tässä nykyisessä suhteessa varmistelen tietyin väliajoin suhteen jatkuvuutta ja sitä pitääkö mies minusta yhä. Tiedän että se on pidemmän päälle todella rasittavaa ja saattaa lopulta johtaa suhteen päättymiseen ellen lopeta sitä. Miten voisin parantaa itsetuntoani ja lakata varmistelemasta? Tämä olisi tärkeää koska en missään tapauksessa haluaisi joutua luopumaan tästä miehestä.
Kiitos jo etukäteen!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ihan kuin mun tarina! Mulla on lisäksi vielä täysin samanlainen tilanne päällä ja ollaan lähes samanikäisiä. En siis osaa neuvoa, mutta ottaisin myös neuvoja vastaan. Olen myös kokenut aikaisemmassa suhteessa henkistä väkivaltaa (sis. huorittelu, vähättely, manipulointi) ja fyysistä väkivaltaa (tönimistä, repimistä, heittelemistä, jätin vasta kun veti kunnolla turpaan). Ja nyt olen löytänyt ehkä unelmieni miehen, johon olen TÄYSIN rakastunut ja joka on edellisen mieheni täydellinen vastakohta. Kiltti, ihana, huomaavainen... Mutta minäkin varmistelen, kokoajan tavallaan etsin merkkejä siitä että mies ei ehkä pidäkään musta niin paljon kuin itse pidän.. ja saatan kysyä asiasta, että tykkääthän vielä. Nautin silti täysin yhteisistä hetkistä ja hän on onneksi saanut itsetuntoni nousemaan (suurin kiitos kuuluu silti ystävilleni), mutta vielä kun saisi tämän menettämisenpelon pois...
koska ei varsinaisesti kokemusta samanlaisesta mutta sellainen tuli mieleen että olettehan miehillenne puhuneet asiasta ja kertoneet menneisyydestänne? Se ainakin antaa miehelle pitempää pinnaa kestää epävarmuuden ja varmistelun hetkiä kun ymmärtää mistä ne johtuvat.
En ole ihan kovin tarkkaan kertonu tästä edellisestä suhteesta, vaan päällisinpuolin. Kun tuntuu ettei varmaan ole kovin mukavaa kuunnella selittämistä entisestä ja sen tekemisistä.. Tää varmistelu on nyt ns. "vika" mun päässä joka pitäs saada jotenki edes vähenemään :D Se tuskin katoaa kokonaan mut jos edes taka-alalle. Ja uskon että tän jatkuminen alkaa ahdistamaan tätä nykyistä miestäni..
Kiva kuulla että on muitakin samassa tilanteessa olevia, josko jotenki saatais terapoitua toisiamme.. :D
Yksi tärkeä asia olisi, että lakkaisit syyllistämästä itseäsi. Niin pitkään kuin ajattelet, että pelot ja epävarmuus suhteessa ovat sinun "vikasi", muutosta parempaan ei ole luvassa. Sinulla on täysi oikeus olla pelokas ja epävarma. Jo tämän myöntäminen itselleen auttaa, nimim. kokemusta on.
Edellisestä suhteesta ei tarvitse kertoa poikaystävälle juurta jaksaen ja "kaikkea" selittäen. Voit kertoa sen ytimen; suhteessa oli niin paljon sinua alistavaa käytöstä, että nyt sinun on vaikea uskoa ja luottaa siihen, että olisit oikeasti hyvässä suhteessa. Jos poikaystäv sitten oma-aloitteisesti kysyy tarkemmin, että mitä tapahtui, voit kertoa pari konkreettista esimerkkiä.
Itseluottamus ja luottamus toiseen kasvavat ajan ja hyvien asioiden kautta, sitä ei voi kiirehtiä. Yksi konkreettinen asia, minkä voit tehdä, on tietoisesti vältellä toiselta rakkaudentunnustusten tankkaamista ja kyselyä "mitä mieltä olet meidän suhteesta, haluatko olla mun kanssa" etc. Ota ensin tavoitteeksi vaikkapa, että nyt et kahteen päivään "varmistele", sen jälkeen uudestaan kahden päivän tavoite (josta pidät kiinni!) ja pidennä sitten aikaa pikkuhiljaa.
Poikaystäväsi ei olisi kanssasi, ellei haluaisi olla kanssasi, usko pois.
Mulla on samantapainen suhde ollut takana.Mies haukkui (rumaksi,huoraksi etc..), myös haukkui isääni hulluksi vaikka sitä hän ei ole,kielsi meikkaamisen,suklaan syönnin johon en edes syytä tiedä,en saanut tavata kavereitani enkä perheenjäseniäni,hän hakkasi,töni ja muutenkin harrasti minun mollaasmistani.Onneksi pääsin miehestä eroon.Eron jälkeen voisi sanoa että itsetunto oli todella alhaalla.Mutta se korjaantui pikkuhiljaa.Kävin terapeuttisia keskusteluja terapeutin kanssa..
Tapasin sitten ihanan miehen.Kerroin hänelle kaiken edellisestä suhteestani ja huomasin että oli parempi olo kun sain purettua kaiken sisältäni.Sun kannattaa myös puhua,se helpottaa.Kyllä mä uskon että itsetuntosi nousee taas vaikka saattaa siihen mennä aikaa.Mutta hiljaa hyvä tulee.
Kiitoksia hyvistä ja asiallisista neuvoista! Aion nyt päättää olla varmistelematta esim. aluksi sen sanomasi kaksi päivää, siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Pitää vaan yrittää muokata omaa ajattelutapaa ja antaa ajan kulua..
Tuon aiemman suhteeni lisäksi tätä voi lisätä se, että olen luonteeltani herkkä stressaamaan pikku asioistakin ja käännän ja väännän asioita ja valintoja suuntaan ja toiseen.. :D Toisin sanoen, ajattelen liikaa..Että tällänen yhtälö täällä.
Uskomatonta.Kaikki mitä oot kirjottanu vois olla mun kirjottamaa. Niin samallaisia juttuja.
..on siis olemassa :) Sehän tarkottaa vaan sitä että ehkä nää tilanteet meidän ko. henkilöiden kohdalla joskus helpottaa. Oon myös ilonen siitä että ihmiset oikasti vastailee ja antaa neuvoja parhaansa mukaan tällä palstalla! Ja hyviä, lohduttavia neuvoja on ollukki! =)
Äskettäin olin jo käymässä nukkumaan mut ei siitä sit mitään tullu kun meni taas vaan asioiden pyörittelyks päässä.. nyt siis tässä koneella väsymystä odottelemassa.
Kerro sille suoraan menneestä suhteesta ja että sä olet vähän epävarma. Mutta toivot, että aikaa myöten tilanne paranee, kun sä tiedät, että mieheen voi luottaa.
ihanaa huomata ettei taidakaan olla ainoa tällaista elänyt. Mä en tosin ole viellä päässyt tuohon kohtaan jossa tavataan se ihana vastakohtamies koska oon vielläkin niin rikki mutta toivottavasti joskus. Itsetuntoa on kamalan vaikea alkaa kasata kun tuntuu ettei varmaan kelpaa kellekään ja on epäkelpo. Mä tein tuota varmistelua vaan jo siinä huonossa suhteessa loppuaikoina ja sekin loppui sitten siihen kun sain oikeasti turpaan ja päällepäätteeksi koko jääkaapin sisällön päälleni muna kerrallaan.
Olen ite kanssa huomannu että yllättävän moni on elänyt/elää yhä tollasessa parisuhteessa.. Tärkeää on vaan saada se poikki ajoissa, ennenku menee oikein pahaks..
Ja olisi hirmuisen tärkeää puhua uudelle kumppanille siitä, mikä on syynä epävarmuuteen. Mutta toisaalta, kuinka paljon toiselle voi sanoa siitä mitä on ollut...Kun sen tietäisi. Ja kun siitä epävarmuudesta pääsisi eroon. Mutta vuosien tallaaminen ei parane hetkessä..Se vaatii vain aikaa. Ja tuleeko sitä kuitenkaan ikinä uudelleen täysin ehhäksi ihmiseksi??
Ihan ku minä. Täällä on monta kohtalotoveria. Itselle on kauhean raskasta olla epävarma. Olla epävarma siitä, rakastaako se toinen minua. Olenko kaunis. Olenko tarpeeksi hyvä tyttö? Tiedän järjelläni että olen nätti, oikeasti hyvä tyttö, mutta miksi se epävarmuus vain tulee mukana? Itse olin 5 ½ vuotta suhteessa jossa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, pettämistä.. Ja tämä tulee väkisinkin nykyiseen suhteeseen. Mutta Luojalle kiitos minun nykyisestä tulevasta avokista. HÄn on niin erilainen. Ei hermostu, ei hauku. Ei revi tai riuhdo. Hän joutuu kuitenkin "kärsimään" tämän minun epävarmuuteni takia. Mietin usein, miten joku ihminen pystyy oikeasti litistämään niin maanrakoon, että sieltä on niin raskasta nousta. Itse en usko että tähän vaivaan on mitään ohjetta tai lääkettä, ei varmasti mitään muuta kuin aika. TÄhän ainakin itse haluan luottaa.