Oletteko ajatelleet kuinka kohtaatte ihmisen, jota rakastatte töissä seuraavan kerran kun olette eronneet? Miltä tuntuu tuntia ennen työpaikalle menoa? Tunnetteko pystyvänne kohtaamaan exän kuin ennenkin vai tuleeko järjetön suru ja masennus? Miten tunteet tulisi näyttää työpaikalla, ja jos ei mitenkään niin kuinka ne voisi peittää?
Miten selviytyä työpaikkaromanssin jälkilöylyistä kunnialla? Onko työpaikan vaihto ainoa mahdollisuus unohtaa koko homma mitä joskus on ollut, vai pahentaako se tilannetta? Tulisiko työpaikan vaihdoksesta toiselle osapuolelle (joka vielä jää vanhaan työhön) pahempi vai parempi olo kun ei tarvitse joka päivä kohdata entistään?
Jos oma entinen kultasi onkin työparisi jossain projektissa, voiko projektiin keskittyä kuten ennenkin kunnioittaen toisen mielipiteitä vai menisikö kiistely mahdollisista toimintatavoista liian henkilökohtaiselle tasolle, jolloin projektin tulos olisi hyvin ristiriitainen ja tuhoontuomittu hanke?
Pohdittavaa noin teoriassa. Työpaikkaromanssi voi parhaimmillaan nostaa työvireyttä, mutta mielessä tulee pitää aina tämä mahdollinen innon lopahtaminen. Työpaikalla kohdattaessa uusia ihmisiä (tai vanhoja tuttuja) on tilanne täysin eri kuin kadulla kohdattaessa. On pakotettu kommunikoimaan ja monet pelaavatkin tämän vuoksi töissä mitä ihmeellisintä roolia. Parempi vaihtoehto työpaikkaromanssille on työpaikkaflirttailu, jossa kummankaan puolen välille ei ehdi muodostua mitään vakavampaa, vaan välissä on koko ajan pientä kipinää. Töihin meno tuntuu paljon helpommalta, kun voi kotona ajatella "Nyt näen hänet taas!". Vaikka eläisi parisuhteessa, on työpaikkaflirtillä todella suuri osa henkistä jaksamista.
Kotona ollaan kotona ja töissä töissä. Ne on pidettävä erillään loppuun saakka. Yksineläville ja uskottomuutten taipuville henkilöille työpaikkaflirtti on todella paha kompastuskivi. Saattaa olla, että vähintään toinen puoli ihastuu ja ihastus menee sairaalloiseen pakkomielteeseen asti. On pakko saada olla hänen kanssaan. Hukutan hänet lahjoihin. Kerron hänelle kaiken kaikesta. Pettymys on tällöin taattu. Töissä alkaneita flirttisuhteita ei voi viedä sen pidemmälle.
On tietysti poikkeuksiakin romansseista ja flirteistä, jotka ovat toimineet työpaikan ulkopuolellakin. Näiden eteen on nähty paljon vaivaa, on suunniteltu yhteisiä menoja, käyty treffeillä ja harrastettu yhteisiä pitkiä iltakävelyitä yms. mutta kaikki nämä tulisi toteuttaa siinä roolissa, joka olet sisimmältäsi. Ei työroolissa vaan kotiroolissa. Työrooli on kuin kova kuori, jonka ihminen luo suojakseen kestääkseen työn stressaavuuden. Mitä vähemmän stressiä työt aiheuttavat, sitä vankemman kuoren henkilö muodostaa.
Pohdelmianne ja ajatuksianne odotellen...
Miten selviytyä työpaikkaromanssin jälkilöylyistä kunnialla? Onko työpaikan vaihto ainoa mahdollisuus unohtaa koko homma mitä joskus on ollut, vai pahentaako se tilannetta? Tulisiko työpaikan vaihdoksesta toiselle osapuolelle (joka vielä jää vanhaan työhön) pahempi vai parempi olo kun ei tarvitse joka päivä kohdata entistään?
Jos oma entinen kultasi onkin työparisi jossain projektissa, voiko projektiin keskittyä kuten ennenkin kunnioittaen toisen mielipiteitä vai menisikö kiistely mahdollisista toimintatavoista liian henkilökohtaiselle tasolle, jolloin projektin tulos olisi hyvin ristiriitainen ja tuhoontuomittu hanke?
Pohdittavaa noin teoriassa. Työpaikkaromanssi voi parhaimmillaan nostaa työvireyttä, mutta mielessä tulee pitää aina tämä mahdollinen innon lopahtaminen. Työpaikalla kohdattaessa uusia ihmisiä (tai vanhoja tuttuja) on tilanne täysin eri kuin kadulla kohdattaessa. On pakotettu kommunikoimaan ja monet pelaavatkin tämän vuoksi töissä mitä ihmeellisintä roolia. Parempi vaihtoehto työpaikkaromanssille on työpaikkaflirttailu, jossa kummankaan puolen välille ei ehdi muodostua mitään vakavampaa, vaan välissä on koko ajan pientä kipinää. Töihin meno tuntuu paljon helpommalta, kun voi kotona ajatella "Nyt näen hänet taas!". Vaikka eläisi parisuhteessa, on työpaikkaflirtillä todella suuri osa henkistä jaksamista.
Kotona ollaan kotona ja töissä töissä. Ne on pidettävä erillään loppuun saakka. Yksineläville ja uskottomuutten taipuville henkilöille työpaikkaflirtti on todella paha kompastuskivi. Saattaa olla, että vähintään toinen puoli ihastuu ja ihastus menee sairaalloiseen pakkomielteeseen asti. On pakko saada olla hänen kanssaan. Hukutan hänet lahjoihin. Kerron hänelle kaiken kaikesta. Pettymys on tällöin taattu. Töissä alkaneita flirttisuhteita ei voi viedä sen pidemmälle.
On tietysti poikkeuksiakin romansseista ja flirteistä, jotka ovat toimineet työpaikan ulkopuolellakin. Näiden eteen on nähty paljon vaivaa, on suunniteltu yhteisiä menoja, käyty treffeillä ja harrastettu yhteisiä pitkiä iltakävelyitä yms. mutta kaikki nämä tulisi toteuttaa siinä roolissa, joka olet sisimmältäsi. Ei työroolissa vaan kotiroolissa. Työrooli on kuin kova kuori, jonka ihminen luo suojakseen kestääkseen työn stressaavuuden. Mitä vähemmän stressiä työt aiheuttavat, sitä vankemman kuoren henkilö muodostaa.
Pohdelmianne ja ajatuksianne odotellen...
Vastaukset 8
Vanhimmat
että kuinka omalla kohdallani tässä käy..Onkohan kellään kokemuksia, tai onko itselläsi kokemusta työpaikalta alkaneesta romansista? Kuinka tästä selviää ja onko mahdollista edes koskaan olla yhdessä? Itse olen varattu ja toinen ei. Tunteet ovat vahvoja. Vai pitäiskö niinkuin sanoit pitää vain pientä flirttiä joka on henkisesti tärkeää työpaikalla jaksamisesa;)vaan kun tuntuu ettei se enää riitä, mitä sitten kun haluaa ja tarvitsee enemmän ja on valmis jopa jättämään puolisonsa toisen takia. Ja se että ikävöi toista kokoa ajan ja miettii aamusta iltaan? Onko se jo rakkautta vai vain rakkautta siihen tunteeseen? Miten siinä sitten käy jos suhde tulee ja ollaan samalla työpaikalla ja tehdään töitä yhdessä töissä ja sitten vielä ollaan kotona yhdessä, voiko se koskaan toimia? Entäs jos tosiaan tämä firtti loppuu tai suhde loppusi, kuinka voisi enää olla samassa työpaikassa? AUTTAKAA..
Tiedätkö kuinka vahvasti tämä toinen tuntee? Ja kuinka kauan olette tunteneet toisenne?
Tärkeintä ehkä on se, että molemmat ymmärtävät että tyominä kuuluu juuri työpaikalle kuten aloittajakin taisi mainita ja suhde kuuluu sitten vapaa-ajalle. Mutta voiko toista edes rakastaa, jos ei ole koskaan kohdannut häntä oikeastaan omana itsenään, vaan vain töissä? Asioita, jotka on syytä molempien selvittää, mutta tulee muistaa myös se, että elämä on aina liian lyhyt. Joskus on arvokasta myös tunteakin, antaa periksi tai monta kaunista asiaa jää kokematta. Luulen, että kyky rakastaa on ihmisen kallein aarre.
pohtinut. Täytän 30 ihan pian ja olen sitä mieltä etten tästä nykyisestä suhteesta halua tai saa enää sitä mitä haluan, 8 vuoden jälkeen toki suhde tasaantuu ja vakiintuu, mutta kun en tunne enää mitään isolla T:llä.Mietin sitäkin että olenko kolmenkympin kriisissä, kun haluan jotain muutosta.. Ja nämä tunteet joita tämän toisen kanssa on, ovat vahvoja..Toisellakin puolella..Siitä en tiedä miten vahvoja mutta tiedän että hän haluaa enemmänkin..Olen tuntenut hänet n.4 vuotta, josta osanaikaa hän oli poissa, mutta luulen tuntevani häntä myös ihmisenä.Töissä ollessamme puhumme muustakin, arkiasioista, sellaisista asioista joista olemme oppineet toisiamme tuntemaan.Niin, sitäpä mietinkin, että voinko oikeasti häntä näin rakastaa kun olen tavannut suurimmaksi osaksi vain töissä, toki myös vapaallakin, mutta silloinkin työpaikan pippaloissa jne.Kertooko se mitään jos hakeudumme koko ajan toistemme seuraan töissä ja teemme yhdessä työasioita vaikka olisi toki mahdollista tehdä myös toisten kanssa.Kun olemme töissä, vietämme aikaa koko ajan yhdessä, toki töitä tehden, mutta se että jos jää kaipaamaan toista aina kun ei näe lomilla tai vapailla, on raskasta itselleni..Kotona on vaikea siksi olla..Olemme vapailla laitelleet s-postia mutta emme sen kummempaa..Pelkään että minulta jää elämä elämättä, enhän enää ole niin nuori kun 8 vuotta sitten avomieheni tavatessani..Ja nyt tuntuu että haluan mennä, pois ja rakastaa ja saada rakkautta ja kokea eläväni.Ollaanhan täällä vain kerran, eikö? onkohan kukaan löytänyt töistä oikeaa rakasta, vai onko sillä väliä mistä sen löytää?
Voi ei
Mä just tajusin että näine tunteineni en ole ainut ikäluokassani... Olen vuoden sua vanhempi enkä varsinaisesti ole kehenkään rakastunut, ihastunut ehkä, mutta suurin syys siihen on, ymmärrän että tuntuu että mä kuihdun ja vanhenen kasaan. haen jatkuvasti oman ihastuttavuuteeni pönkitystä ja todistusta siitä kuinka kaunis ja älykäs ja mielenkiintoinen olen...voi venäjä mikä luuseri! mutta tää on mun elämä, mun! Kuka sitä elää, kuka siitä tietää mitä minä haluan ja tarvitsen, jollen minä, eikä tämä tunnu täydeltä!! Tuntuu vaan ettei mulla ole oikeutta tähän ja että hajotan mun avioliittoni tyhmyyttäni.
Justiinsa näin mäkin olen asioita ajatellut kun ihastumisesta on kyse.Ihastuksen kohde yritti vältellä minua meidän "tunteiden selvittely selkkauksen"jälkeen ja itsestäni tuntuu että kaikki olikin vain minun vilkkaan mielikuvituksen tuotetta.Nyt hän on taas oma itsensä ja ollaan pari sanaakin jopa vaihdettu mutta ei se enää aiheuta niin suurta huumaa kun silloin ennen.En tosin vieläkään tiedä mitä toisen päässä liikkuu kun hän aloitti flirtti leikin ja väitti että en häntä kiinnosta vaikka se touhu oli jotain vallan mahdotonta.Vaikeaa käsittää että sitä vaan huvikseen tekisi.Ja nyt olen huomannut että hän taas yritää puolihuolimattomasti vilkuilla minua vaikka väittikin lopettavansa sen.Tämä saa melkein hulluuden partaalle koko touhu.Sitä imartelee kun mies katsoo mutta toisaalta ärsyttää suunnattomasti kun tietää että turhaa touhua kun ei se mihinkään johda.Oma avioliitto on jo siinä pisteessä että eropaperit on tehty ja tämä oli osa syy siihen,ehkäpä lopullinen.
Voi sua raasua. Etkö tiennyt että omasta kuormasta ei syödä, ei koskaan! Kyllä sieltä on lähdettävä jos sen virheen tekee että omasta kuormasta syö eli sitä helvettiä ei kukaan jaksa täysjärkisenä. Hyvää jatkoa uudessa työpaikassa, elämässä on mentävä eteenpäin ja tuleen ei jäädä makaamaan. Ihanuutta on varmasti edessäpäin jos vain uskot siihen! Hyvää jatkoa kaikinpuolin!!!!
selkokielellä
miten äitiyslomalta palaisi mahdollisimman puhtian paperein?