Olen lähempänä 30 ikävuotta.
Olen ollut sinkkuna useita vuosia.
Näiden vuosien aikana minusta on kiinnostunut muutama nainen. Mutta itse en ole tuntenut samoin.
Näin kävi taas pari viikkoa sitten, tapasin naisen, joka olisi halunnut tutustua, mutta minä en.
Olen siis tullut johtopäätökseen, että syy sinkkuuteeni on se, että etsin hyvännäköistä ja hoikkaa naista...En siis halua xl-naista...Naisen pitää olla kasvoiltaan minua viehättävä, en voi sille mitään...Vaikka luonne loppupeleissä ratkaiseekin.
No sitten kun omat puitteet eivät ole kovin kummoiset (no ulkonäkö on ihan okei), niin sitä sitten on varmaan poikamieheksi jääminen edessä.
Ja oletteko muut, jotka olette sinkkuilleet 5 vuotta tai kauemmin, huomanneet kuinka läheisyys sitten oudosti ahdistaakin....Tuntuu kuin olisi lintu, joka joutuu häkkiin, jos parisuhde näyttää vähääkään mahdolliselta.
Eli toivoisin, että minulla olisi ihana tyttö, josta voisin välittää, mutta samalla ajatus yhteiselosta ahdistaa (kun tottunut tekemään yksin omia juttujaan ja sitten pitäisikin ottaa toista huomioon jne)
No kumminkin, aika hankala tilanne.
Ideaali tilanne, olisikin kai sellainen, että olisi joku nainen, jonka kanssa voisi viettää aikaa ja jota voisi halailla ilman, että "olisimme yhdessä". Ja pitää yhteyttä silloin kun siltä tuntuu, ilman velvoitteita.
Mikään ei ahdista kuin se, että pitäisi päivittäin olla yhteydessä (viestitellä/soitella..)
Mutta se olisi tosi jees, jos vaikka kerran viikossa kyselisi kuulumisia yms...
Olen ollut sinkkuna useita vuosia.
Näiden vuosien aikana minusta on kiinnostunut muutama nainen. Mutta itse en ole tuntenut samoin.
Näin kävi taas pari viikkoa sitten, tapasin naisen, joka olisi halunnut tutustua, mutta minä en.
Olen siis tullut johtopäätökseen, että syy sinkkuuteeni on se, että etsin hyvännäköistä ja hoikkaa naista...En siis halua xl-naista...Naisen pitää olla kasvoiltaan minua viehättävä, en voi sille mitään...Vaikka luonne loppupeleissä ratkaiseekin.
No sitten kun omat puitteet eivät ole kovin kummoiset (no ulkonäkö on ihan okei), niin sitä sitten on varmaan poikamieheksi jääminen edessä.
Ja oletteko muut, jotka olette sinkkuilleet 5 vuotta tai kauemmin, huomanneet kuinka läheisyys sitten oudosti ahdistaakin....Tuntuu kuin olisi lintu, joka joutuu häkkiin, jos parisuhde näyttää vähääkään mahdolliselta.
Eli toivoisin, että minulla olisi ihana tyttö, josta voisin välittää, mutta samalla ajatus yhteiselosta ahdistaa (kun tottunut tekemään yksin omia juttujaan ja sitten pitäisikin ottaa toista huomioon jne)
No kumminkin, aika hankala tilanne.
Ideaali tilanne, olisikin kai sellainen, että olisi joku nainen, jonka kanssa voisi viettää aikaa ja jota voisi halailla ilman, että "olisimme yhdessä". Ja pitää yhteyttä silloin kun siltä tuntuu, ilman velvoitteita.
Mikään ei ahdista kuin se, että pitäisi päivittäin olla yhteydessä (viestitellä/soitella..)
Mutta se olisi tosi jees, jos vaikka kerran viikossa kyselisi kuulumisia yms...
Vastaukset 17
Vanhimmat
..vikaa täälläkin. ..sitoutumiskammoinen, hieman narsistinen ainoastaan nätinnäköisistä (itseäni nuoremmista :P) tytöistä kiinnostuva ikisinkku. :D
Enkä edes häpeä! :D
on sama juttu ku kalastuksessa. Sitä isoo vonkaletta kannattaa pyytää vaikka ei saiskaa :D
Ronkelit runkkaa, mutta miten kukin naismarkkinansa segmentoi ja kohderyhmänsä strategioineen valitsee, on kunkin oma asia.
Itellä tulee kesällä täyteen kuus vuotta sinkkuilua. Sitoutuminen pelottaa, mutta läheisyyttä kaipaa tosi paljon. Mulla sinkkuudesta on tullut elämäntapa tässä vuosien varrella, eikä mieli tee siitä luopuakaan ihan helpolla. Miehiä olen tapaillut, mutta jokin aina vaan tökkii. En halua ketään saman katon alle ja jatkuvasti pitämään yhteyttä. Ajatuksissa on siintänyt miete, että ois joku kenelle vois välillä soitella ja kenen kans vois pitää hauskaa. Mut kumminkin silleen, että molemmat sais elää omaa elämäänsä kahliimatta toista. Yhen yön juttuja löytyy baarista, ja omalla kohdallani niistä kyllä kieltäydyn. Se ei oo mun juttua. Ehdotuksia ja ulkonäön kehumisia saa kuulla lähes joka paikassa, mutta ei sillä kauas pötkitä meikänaisen kohdalla. Vastakkaisessa sukupuolessa pitää olla sitä jotain, mikä herättää mun kiinnostuksen... Kierrän itse kanssa ei niin viehättävät, joko täydessä humalassa olevat tai muuten epäsiistit irstaat urhot kaukaa. Ehkä tää sinkkuilu on välivaihe johonkin hyvään ja laadukkaaseen. Ei sitä koskaan tiedä mistä ovesta tai nurkan takaa mielenkiintoinen mies satuu esille, joka laittaa tän naisen pasmat sekasin...
on lapsi tai lapsia ja joka on eronnut, ei koskaan siis koskaan sanota sinkuksi.
Sinkku eli single on yksinäinen henkilö, eli hänen asunnossaan ei asu kuin yksi henkilö.
Olet siis eronnut
Olet siis yh.
piste.
Se, että on eronnut ja lapsia ei aina tarkoita sitä, että on yksinhuoltaja, kuten edellä väitit. Oletkos koskaan tullut ajatelleeksi, että lapsilla on yleensä kaksi vanhempaa? Pyhästä hengestä kun niitä vauvoja ei tähän maailmaan synny. Nykyään on hyvin yleistä, että vanhemmilla on yhteishuoltajuus, toinen vanhemmista vain on se lähihuoltaja.
piste ahteriis! Ei kaikki sinkkuäidit oo eronnu, toisilta on mies, lapsen/lasten isä kuollut tai sitten mies on lähteny toisen naisen perään. Ja toisex ei kaikki vanhemmat ees oo asunu saman katon alla ees sillo ko lapsi/lapset on syntyny. Miehistäkin löytyy niit ko enste tehään temput ja sit ei oteta sitä vastuuta lapsen/lapsien kasvatuksesta. ET ÄLÄ AJATTELE NIIN MUSTAVALKOSESTI ASIAA!!!
semmoinenkin jonka lapsi asuu muualla
-kuten moni mIES jolla on lapsi/a
huomasit kai että se sana mies oli isolla mutta ei alkanut isolla alkukirjaimella?
Olen 29 vuotta ja vuosia on ollut hiljaista seurustelun suhteen. Viime vuoden syksyllä sitten tapasin naisen ja se taisi kiinnostua minusta. Mutta hitto kun se päivittäinen viestittely tosiaan oli ahdistavaa.
Mikään ei ole sen karmivampaa kuin harva se päivä käydä samoja (kohteliaisuus)kysymyksiä läpi. Eli tyyliin: miten on päivä mennyt, mitä olet tänään tehnyt. Itse en edes aloittanut koko viestittelyä kuin 1/10 päivä.
Samaten se, että joutuisi asumaan jonkun kanssa vakituisesti. Kamala ajatus. Ahdistaa pelkkä kuvitteleminen. Ehkä muutama päivä viikossa onnistuisi. Pari päivää viikossa riittäisi hyvin läheisyyden kaipuun poistamiseen.
Jokainen täysijärkinen kansalainen haluaa elää yksin omassa asunnossaan ja elää oman päänsä mukaan.
Tuollainen parisuhde pusipusi-paska on menneen talven lumia.
Muutenkaan tällaiseen ekokatastrofin runtelemaan maailmaan ei täysijärkinen lapsia hommaa, paitsi tietysti täysin vajaat ja tarkoitan sillä sitä, että vaikka olisi tekniikan tohtori tms. niin järki ja viisaus ei pysy samassa päässä.
Jos olisin nuori, niin takuulla en sitoisi itseäni kehenkään, mutta ollessani nuori, tapa oli mennä naimisiin ja se oli silloin helppoa, ei ollut kovin paljon eroja, mutta nykymeininki on tosi karsaa, lapsia käy eniten sääliksi.
Näinhän se on nykymaailmassa. Sitoutuminen toiseen ihmiseen on todella vaikeaa, etenkin jos on jo kokemusta esimerkiksi yhdessä asumisesta. Sellaisen suhteen solmiminen on helpointa nuorena.
Mikä tähän sitten on syynä? Mielikuvatulva joka tuutista? Mielikuvatulva tekee ihmisestä mielikuvien orjan, jolloin sitoutuminen oikeaan ihmissuhteeseen käy mahdottomaksi. Ja sittenkin on aina olemassa mielikuva "paremmasta" kumppanista. Eihän ihmissuhteessa ole oikeasti kysymys suorituksesta, jossa molemmat osapuolet pisteyttävät toisiaan jatkuvasti, mutta syystä tai toisesta nykyaikainen ihminen on hölmöillyt itsensä tällaiseen tilanteeseen. Toista ihmistä ei arvosteta riittävästi ihmisenä. Arvostuksessa tuntuu olevan enemmän kyse kuin jollekin ylellisyysesineelle annetusta arvostuksesta...
Yleisesti voisi kai sanoa, että minä-keskeisyys on ylikorostunut. Lisäksi odotukset elämästä ja ihmissuhteista ovat epärealistiset. Mikään ei riitä.
Ongelman voi ratkaista hyväksymällä elämän epätäydellisyyden ja oppimalla asettamaan lapsellisen minänsä joskus taka-alalle. Pienet lapset aina huutavat "minä!" ja "minun!", mutta nykyään niin tekevät myös aikuiset.
Jos esimerkiksi ketjun aloittaja ottaisi sen epätäydellisen naisen ja opettelisi arvostamaan ja rakastamaan häntä, niin en pitäisi ihmeenä, jos koko mies aivan kuin syntyisi uudestaan ihmisenä. Asiaan paneutuminen ja huomion siirtäminen pois omasta navasta voi aiheuttaa sellaista. On siis lopetettava apaattinen pyöriminen oman navan ympärillä ja hypättävä ihmissuhteeseen. En missään tapauksessa usko ongelman ratkeavan sillä, että odottaa ns. täydellistä. Kun täydellinen tulee kohdalle, siitäkään ei tule mitään, koska on olemassa sellainen asia kuin tottumus. Tottumus tekee täydellisestä pian epätäydellisen. Heittäydy ihmissuhteeseen, älä pidättele, siinä resepti.
Tämä ei muuten ole sormen heristelyä alkuperäiselle kirjoittajalle. Tiedän tunteen hyvin. Kyse on lopulta uskalluksesta tehdä valinta, joka ei perustu pelkkään mukavuudenhaluun. Täyttymyksen tunteita voi kokea vain laittamalla itsensä täysillä likoon. Mukavuudenhalua ja apatiaa voi kokea keksimällä aina uusia syitä, miksei laita itseään likoon.
ota kantaa noihin ulkonäköjuttuihin tai muuhun, mutta se on totta et mitä kauemmin sinkkuna on, niin sitä suuremmaksi kynnys aloittaa parisuhde kasvaa. Itse ainakin huomaan sen siitä kun aika kuluu ja edellinen suhde on unohtunut niin se tuntuu jo ihan epätodelliselta, et itse olen siinä suhteessa ollut. Periaatteessa jossei olis valokuvia ja lapsia muistona suhteesta, niin en varmaan itsekään uskoisi, et minä olen siinä suhteessa se toinen osapuoli ollut. Ja nyt tuntuu jo aika kaukaiselta ja pelottavaltakin ajatus, et joskus vielä jotain vastaavaa...vaikka toisinaan sitä kai toisen ihmisen läheisyyttä kaipaakin ja seksiä ja toisen seuraa, mutta silti se tuntuu jotenkin niin vieraalta ajatukselta.
Voi ällötys mitä skeidaa! Sinuna lakkaisin edes päästämästä noita ajatuksia sen enempää muiden ihmisten tietoon ja elele vaan sen parhaan ystäväsi -itsesi- kanssa onnellisena elämäs loppuun saakka!
Kerran kirjoitin tälle palstalle juuri samoin, mutta naisen asemassa.Heti sain herjaavia vastauksia huorittelusta ja lumpusta lähtien,vaikka elän aivan normaalia yksinäistä elämääni.Me varmaan sopisimme yhteen.
ymmärtämään erästä miestä, joka toivoi kai kuvailemaasi suhdetta minuun.
Tuo kuvailee kyllä myös omaa suhtautumistani miehiin, ainakin jollain tasolla. Pitänee koittaa saada parisuhde aikaan, muuten sellaisen rakentaminen tulee vuosi vuodelta vaikeammaksi.
Tai ehkä pitää hankkia kotieläin, ettei läheisyydestä tule liian outoa.
että haluaa kumppanin joka on omasta mielestä viehättävä? Tarvitseeko sitä edes perustella, miksi tahtoo viehättyä kumppanistaan? Eikö se ole koko suhteen pointti, että molemmat ovat viehättyneitä toisistaan, niin fyysisesti kuin henkisesti?
Mä olen aivan samaa mieltä. Mitä järkeä olla ihmisen kanssa yhdessä, jos ei ole mitään kemiaa.