Ero kun lapset aikuisia.. miten vaikuttaa lapsiin ja heidän suhteisiin vanhempia kohtaan?

eron jälkeen yhteyttä pitää molempiin vanhempiin, eroa ennen vain toiseen heistä. Että siinä mielessä parantunut. Itselle ero oli helpotus, jos kotona asuessani huomasin että kaikki ei ok. Sinuna en pelkäisi lasten suhtautumista, en jaksa uskoa että huonompaan suuntaan välit menee.

Katkaisin suhteet isään. En hyväksynyt mitä se teki äidille. Olin 22 kun erosivat. Näen isää jouluna yleensä pienen hetken kun vaihdetaan lahjat. Sitä sen akkaa en haluakaan nähdä.

Hei!
Omat vanhempani erosivat kun olin naimisissa ja meillä oli yksi lapsi, olin siis noin 20.
Eron jälkeen olen ollut huojentunut, erityiseti äiti kärsi liitosta ja tokihan se ahdisti minua (ja pienenä) nyt hän saa olla oma itsensä ja eräänlainen jännite on poissa. Isä on suhtautunut eroon myös hyvin ja erittäin kypsästti, ei ole katkeroitunut eikä hauku exää, vaikka hänelle tilanne oli varmasti rankempi (pieni pitäjä, ihmiset juoruavat paljon, jäädä sinne taloon yksin asumaan jne.)
Tietysti huonojakin puolia on, esim. nyt kun vanhmammat alkavat vanheta, heistä ei ole toisilleen tukea ja apua (kavereita toki vielä ovat) eli tuollainen auttaminen tietysti tulee meidän lasten harteille. Eihän se välttämättä ole ongelma, mutta kyllä sitä joskus nytkin miettii että entäs jos iskä on loukannut itseään tilallaan tms.

Lastenlapset eivät ole tilannetta ihmetelleet, heillä on nyt kaksi kivaa paikkaa yhden sijaan =) ja toisaalta myös näitä perinteisiä mummoloita (missä mummo ja pappa ovat yhdessä) on suvussa, joten sellaisenkin mallin näkevät.

Kun vanhemmat kertoi eroavansa se oli minulle shokki. Tietysti. Turvallinen lapsuus koki katastrofin ja tulevaisuus pelotti. Olin 16 vuotias.

En kotielämässä nähnyt mitään omituista. Vasta muutama vuosi eron jälkeen aloin ymmärtää. Mun vanhemmat oli riidelleet monta vuotta. Äiti oli isälle todella inhottava. Pikkuveljeni ei viihtynyt kotona vanhempieni riidellessä. Vanhemmat muutti eri huoneisiin jossain vaiheessa enkä pitänyt sitä mitenkään outona. Olin kasvanut siinä ilmapiirissä ja oppinut sopeutumaan.

Isä oli jossain välissä tavannut toisen naisen ja ero johtui siitä kun isä muutti pois. Äiti syytti sitä toista naista. Niin syytin minäkin. Pidin isää ja sitä naista meidän perheen rikkojina.

Kun omat murkkutunteet alkoivat tyyntyä aloin nähdä tilannetta toisella tavalla. Isään oli tullut hieman etäisyyttä. Ei oltu juurikaan puhuttu erosta. Mielenkiintoni jostain syystä heräsi ja juttelin isän kanssa. Aloin ymmärtää paremmin miksi hänellä oli paha olo avioliitossaan. Hän ei äitiä suoranaisesti moittinut mutta se oli ensimmäinen kerta kun kuulin isän tunteita. Ne sopivat kyllä hyvin kuvioon.

Juttelin sitten äidin kanssa niistä isän tunteista, mutta äidiltä ei myötätuntoa herunut. Se oli minusta aika kamalaa. Tenttasin äitiä pitkään mutta hän näki kaiken syyn isässä. No tietysti kun meni pettämään, mutta äiti ei nähnyt tilannetta ennen sitä. Kun mullekin alkoi asia kirkastua.

Äiti on edelleen katkera ja elelee yksin. En tajua miksei se vois olla tyytyväinen elämäänsä. Erosta on jo niin monta vuotta. Isä on onnellisesti naimisissa sen toisen naisen kanssa, jolla oli yksi lapsi. Yhteistä ei ole. Minusta heillä on tasapainoinen yhteiselämä.

Enää en tunne isän ja äidin eroa henkilökohtaisena tragediana. Olen joskus miettinyt entä jos ei isä olis lähtenyt. Se olisi varmaan tullut hulluksi tai sairastunut. Isä on hirveän herkkä ehkä tajua miten se jaksoi äitiä niinkin pitkään.

Minulla on itselläni parempi olla nyt. Uskallan luottaa ihmisiin. Joskus luulin riitelyn kuuluvan avioliittoon, mutta nähtyäni isän uutta perhe-elämää ymmärrän ettei niin tarvitse olla. Mulla on ihana avomies jolle ei edes voi olla vihainen ;)