En oikeastaan ole ystävätön. Mutta jostain syystä itken. Mietin ja ihmettelen.
Minulla on erittäin hyvä ja läheinen ystävä, sellainen, jolle voin puhua oikeastaan mistä vain. Tai ainakin olen voinut. En tiedä enää. Olemme olleet toisillemme tukia vaikeissa asioissa, nauramme paljon yhdessä, itkettykin ollaan. Ei oikeastaan koskaan riidelty. Eriä mieltä voidaan olla monesta asiasta, mutta sehän nyt ei ole ongelma ystävyyssuhteessa, vaan ihan hyvä asia.
Olemme kovin samanlaisia, vaikka toisaalta todella erilaisia. Pidän hänestä kovin paljon. Nyt vain tuntuu siltä, että mietin, olenko hänelle taakka, tahtoisikohan hän ottaa minusta etäisyyttä, mutta ei vain henno sanoa sitä minulle. Hänellä oli pieni aika sitten hyvin vaikeaa, ja olin siinä tukena minkä pystyin perheenäitinä olemaan. Mielestäni paljonkin, vaikka en tietenkään niin paljoa kuin joskus ollessani lapseton. Vaikea aika on nyt ohi, mutta jostain syystä tunnen meidän etääntyneen toisistamme. Kyselen hänen kuulumisiaan ja kerron omiani, pyydän häntä mukaani jos vaikka jonnekin olen menossa - ja tuleehan hän. Viimeksi kun kysyin, hän vastasi että hyvä on sitten. Jäin sitä hiukan miettimään, että olikohan nyt niin, ettei hän oikeastaan olisikaan halunnut lähteä kanssani, mutta ei hennonut sanoa sitä suoraan. Kun kiinnitin tähän vastaukseen huomiota, huomasin myös, että hänhän ei juuri koskaan ota minuun yhteyttä, tai pyydä minua mukaansa minnekään - kuitenkin kuulen toisaalta, että paljonhan hän käy muiden kanssa tekemässä erilaisia asioita, kyläilemässä tms. En jotenkin vain ollut tajunnut tätä ennen, että ehkä olenkin hänelle epämieluisa ystävä, en sitä mistään hänen sanomastaan mitenkään niin irti ole saanut.
Tuntuu aivan kauhealta. Minä välitän hänestä todella paljon, ja tuntuu kuin olisi jokin pohja pudonnut pois jalkojeni alta. Eihän minulla asiat huonosti toki ole, minulla on ihana perhe ja muutenkin asiat ok, mutta tällä ystävällä on minulle niin suuri merkitys sellaisena ihmisenä, jonka kanssa voi kaikki naistenkin hömpät puhua läpi ja hassutella ystävänä jne., että en tosiaan tiedä, kuinka selviän siitä, jos hän ei tahdokaan olla ystäväni.
Luulen että minun on kysyttävä sitä suoraan. Koska kaikkein vähiten haluan olla kenellekään se epämieluisa ystävä, jonka viestiessä tai soittaessa toinen huokaisee syvää "ei taas...".
Tiedä häntä, pienestä ovat tunnelmat kiinni, toisaalta voin olla väärässäkin, mutta harvoin olen aavistuksissani toisista ihmisistä.
Olen surullinen.
Minulla on erittäin hyvä ja läheinen ystävä, sellainen, jolle voin puhua oikeastaan mistä vain. Tai ainakin olen voinut. En tiedä enää. Olemme olleet toisillemme tukia vaikeissa asioissa, nauramme paljon yhdessä, itkettykin ollaan. Ei oikeastaan koskaan riidelty. Eriä mieltä voidaan olla monesta asiasta, mutta sehän nyt ei ole ongelma ystävyyssuhteessa, vaan ihan hyvä asia.
Olemme kovin samanlaisia, vaikka toisaalta todella erilaisia. Pidän hänestä kovin paljon. Nyt vain tuntuu siltä, että mietin, olenko hänelle taakka, tahtoisikohan hän ottaa minusta etäisyyttä, mutta ei vain henno sanoa sitä minulle. Hänellä oli pieni aika sitten hyvin vaikeaa, ja olin siinä tukena minkä pystyin perheenäitinä olemaan. Mielestäni paljonkin, vaikka en tietenkään niin paljoa kuin joskus ollessani lapseton. Vaikea aika on nyt ohi, mutta jostain syystä tunnen meidän etääntyneen toisistamme. Kyselen hänen kuulumisiaan ja kerron omiani, pyydän häntä mukaani jos vaikka jonnekin olen menossa - ja tuleehan hän. Viimeksi kun kysyin, hän vastasi että hyvä on sitten. Jäin sitä hiukan miettimään, että olikohan nyt niin, ettei hän oikeastaan olisikaan halunnut lähteä kanssani, mutta ei hennonut sanoa sitä suoraan. Kun kiinnitin tähän vastaukseen huomiota, huomasin myös, että hänhän ei juuri koskaan ota minuun yhteyttä, tai pyydä minua mukaansa minnekään - kuitenkin kuulen toisaalta, että paljonhan hän käy muiden kanssa tekemässä erilaisia asioita, kyläilemässä tms. En jotenkin vain ollut tajunnut tätä ennen, että ehkä olenkin hänelle epämieluisa ystävä, en sitä mistään hänen sanomastaan mitenkään niin irti ole saanut.
Tuntuu aivan kauhealta. Minä välitän hänestä todella paljon, ja tuntuu kuin olisi jokin pohja pudonnut pois jalkojeni alta. Eihän minulla asiat huonosti toki ole, minulla on ihana perhe ja muutenkin asiat ok, mutta tällä ystävällä on minulle niin suuri merkitys sellaisena ihmisenä, jonka kanssa voi kaikki naistenkin hömpät puhua läpi ja hassutella ystävänä jne., että en tosiaan tiedä, kuinka selviän siitä, jos hän ei tahdokaan olla ystäväni.
Luulen että minun on kysyttävä sitä suoraan. Koska kaikkein vähiten haluan olla kenellekään se epämieluisa ystävä, jonka viestiessä tai soittaessa toinen huokaisee syvää "ei taas...".
Tiedä häntä, pienestä ovat tunnelmat kiinni, toisaalta voin olla väärässäkin, mutta harvoin olen aavistuksissani toisista ihmisistä.
Olen surullinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.