Olen 5 henkisestä perheestä, keskimmäinen lapsi. Minulla on kolmevuotta vanhempi veli ja vuoden nuorempi sisko. Velini on aina perheessäni ollut fiksu ja vanhin, siskoni on pienin, söötti ja eniten huomiota saanut. Itse olen siinä välissä, se joka aina vaan pärjää. Sitä olenkin koko elämäni aina saanut kuulla vanhemmiltani "sä pärjäät" ja niin mä pärjäänkin. Tottakai kun olen joutunut vaan "pärjäämään" koko ikäni yksin.
Tässä nyt avaudun ja kerron tarinani, toivon että ehkä joku samanlaiset taustat omaava voisi kertoa miten on selvinnyt elämässään eteenpäin. Olen nyt 24 vuotias tyttö.
Pienenä olin huluvili, keksin kepposia ja jäynöjä ja olin varmaan aika rasittava lapsi. Meidän lasten leikkiessä kujalla tutustuin helposti uusiin lapsiin ja sain paljon kavereita. Veljeni ja siskoni viihtyivät aina siinä samassa lähinaapureiden laumassa eikä ne muihin lapsiin tutustuneet. tietenkin luonteeni takia olin usein se joka istui arestissa huoneessaan miettimässä että mitä tuli tehtyä kun olin keksinyt jonkun kivan "piirretään seiniin" leikin.
Tuli kouluikä, mä en kauheesti koulussa menestynyt, varmaan koska mulla oli niin laaja kaveripiiri ja monia harrastuksia. Sisko ja veli sai hyviä arvosanoja, ja muutenkaan niillä ei pahemmin kavereita ollut. veljeäni ja siskoani kiusattiin koulussa, mutta se loppui kun vanhempani puuttuivat peliin. Minua ei kiusattu.
Tuli teini-ikä, siskoani kiusattiin kovasti ala-asteen kuudennella pahasti ja vanhempien väliintulo ei toiminut. Minä menin väliin ja sain tilanteen rauhoitettua, olihan mulla koko ylä-asteen kaverilauma tukenani ja ottamassa siskoni hoiviinsa. Otettiin sisko mukaan porukkaan kun se tuli seiskalle. Siskoni ajatteli että nyt kun sillä on paljon kavereita niin sen pitää muuttua ja muutti koko tyylinsä. Ajattelin silloin että se on ihan ok. Siskoni ihastui yhteen poikaan joka oli ystäväni ja tein kaikkeni että poika kiinnostuisi siskostani ja lopulta se kiinnostuikin.
Kaikki tuntui olevan hyvin.
Mulla meni koulussa huonosti ja kotona se ei yhtään auttanut tilannetta, ainoa huomio mitä vanhemmiltani sain oli kun sain turpaani. Siskooni ja veljeeni ei koskaan koskettu ja ajattelin sen olevan ok, että mua hakattiin, olinhan ollut lapsesta asti se hulivili joka istui arestissa. Sain turpaani esim.äidiltäni kerran kun olin tehnyt köksäntunnilla oppimani mansikkakakun kotona ja pyytänyt siihen rahaa äidiltäni. Kakun valmistuttua olin kuitenkin mennyt maistelemaan siitä kaverini kanssa hieman liikaa ja loppuperheelleni jäi vaan puolikas kakku. Tästä hyvästä äiti sepi mut tukasta lattialle ja potki raivonvallassa ja huusi kuinka olen itsekäs lapsi. Sitten olin taas arestissa huoneessani, Kun opettaja soitti kotiin jos koulussa meni huonosti mut ruoskittiin remmillä niin siniseksi että olin selästä nilkkoihin asti mustelmilla. sekin oli mulle ok, niin kurittomille lapsille tehdään.
Muuten mun olemassaoloa ei huomioitu. Mut raiskattiin 12 vuotiaana, kotiinmennessäni sain turpaa ja arestia kun olin myöhässä. Tietenkään en kertonut mitä oli käynyt. Sain uusia ystäviä ja rupesin pakenemaan pahaa oloani. 14 vuotiaana poltin pilveä lähes päivittäin ja viikonloput kännäilin kujilla. Muistan yhden selvän päivän kotona, kun äiti kysyi "ootsä vetäny jotain kun oot niin kummallinen".. Nykyään mietin miksei kotona ihmetelty enää mitä teen, ajattelin silloin että olen niin kamala ettei ne enää jaksa kattoa perään ja otin siitä kaiken irti.
Menin myös töihin siivoojaksi 14 vuotiaana, pitihän mun jotenkin rahoittaa mun elämääni, en vanhemmiltani oo koskaan kauheesti mitään edes kehdannut pyytää, vaikka uskon kyllä että olisin rahaa niiltäkin saanut jos olisin kysynyt. Tein yö vuoroja epämääräisissä olosuhteissa, työparini oli keski ikäinen pomoni joka minun siivotessa seurasi minua imurillaan ja tökki sillä peppulle ja ehdotteli kaikkea härskiä.
Koulu meni entistä enemmän alamäkeen, kotiin soiteltiin ja mä sain kuulla ja tuntea kunniaani kotona. Veljeni ja siskonikin aloitti mua vastaan kamppailun. Unohtaessani avaimet kotiin ne huuteli mulle ikkunasta että mitäs unohdit ja jätti mut talvipakkaseen. Unohdin avaimet kotiin usein ja olin usein sitten oven takana anomassa että päästäisivät mut sisään. Kerran sitten raivostuin ja murtauduin sisälle autotallin ikkunasta jonka potkaisin rikki, tietenkin tästä oli seuraamukset.. Ja tiedostin nekin hyvin ennen sitä tekoani. Tyhmäähän se oli.
Muutenkaan siskoni ja veljeni ei puhutellut mua nimelläni vaan niillä oli mulle halventava lempinimi. Ne varastivat tavaroitani ja siskoni teki niin että varasti rahaa ja tupakkaa äidiltäni ja syytti mua, mä otin syyn niskoilleni koska ne ei tienneet että siskonikin tupakoi, mutta musta tiesivät. Sain turpaani. Sitten kun päätin ilmiantaa siskoni, niin eivät uskoneet, nauroivat vaan että Siskoni ei ole koskaan niin typerä kuin mä. Siskoni otti tavaroita ja piilotti niitä laukkuuni ja sitten jotain esim. äidin tavaraa etsittiin ja sieltähän se löytyi, mun laukustani! Mä olin varas, vaikka en ole koskaan varastanut mitään vanhemmiltani. Siskoni myös rupesi puhumaan musta ystävilleni kaikkea ihan päätöntä, tässä vaiheessa saan kiittää kuitenkin niitä kunnollisia ystäviäni jotka on mun seikailuja vierestä katsellut että eivät kuunnelleet sikoani vaan kertoivat mulle. Muutenkin varsinkin yks ystävä on ollut suuri tuki läpi elämän, ja repinyt mut aina jaloilleen.
Sitten löysin rakkauden ja muutin pois kotoa 18 vuotiaana, kuitenkin rupesin syyttämään poikaystävääni kaikesta pahasta olostani, ja mitä enemmän marmatin niin sitä enemmän se rakasti. En tiedä mikä mulle tuli, vaikka rakastin häntä paljon niin halusin erota 22 vuotiaana ja erottiin ja poikaystäväni oli siitä pitkään rikki.
Sitten sairastuin pahaan masennukseen, en kehdannut hakea ammattiauttajan apua.. En uskaltanut kauheesti puhua ystävilleni kun ajatetlin että oon kuormittanut niitä jo koko elämän mun ongelmillani. Taistelin yksin. Sitten olin jo niin heikossa kunnossa että tahdoin päättää päiväni. Menin kuitenkin vanhempieni luokse, ajattelin että jos saisin sieltä apua.. Ekaa kertaa elämässäni pyysin äidiltä apua.. Sen jälkeen kun sanoin et musta tuntuu tosi pahalta niin äitini vastas "Ootko sä huomannut et sun sisko (joka asui kotona) on vähän alakuloinen, mitenköhän sitä vois auttaa" Ohitti mun avunpyyntöni suoralta kädeltä. Silloin tuntui että oon niin yksin. Kuitenkin siinä vaan kamppailin. Sain elämäniloa siitä jos mua tarvittiin, olin koko perheelle kokoajan läsnä, jos tarttettiin kyytiä olin viivana paikalla, jos piti mennä kauppaan olin apuna, vein äitiä autolla milloin minnekkin ja olin mukana kaikissa kissanristiäisissä. Kävin kotona kun vanhemmat oli poissa vaan siivoomassa että ne ilahtuis ja hakemassa huomiota. Halusin vaan että mut huomioidaan ja kunnioitetaan. Onneksi siinä huomionhakuisuudessa opiskelin itselleni ammatin ja sain hyvän työpaikan.
Olin meistä lapsista eka joka sai koulut suoritettua kunnialla läpi stipendien kera.
Nykyään siskoni puhuu että hänellä on ollut niin vaikea elämä ja on mulle todella vihainen siitä että mä olen elänyt kuin ruusuilla tanssien. Se syyttää mua ihan kaikesta ja tuntee voimakasta vihaa. Hyvissä väleissä ollaan silloin kun siskoni tarvitsee mua. Ja se tarttee aika paljon. Olen oikeesti syypää näin jälkikäteen kun katson. Silloin kun otin siskoni elämääni ja kaveriporukkaani siskoni sai musta jonkun mahtavan jumalolennon käsityksen josta on katkera. Olen aina olut sille läsnä ja auttanut kun sillä on mennyt huonosti, josta syystä sen koko elämä on mun jalanjälkieni perässä tulemista.. Se opiskelee samaan ammattiin, omistaa samanrotuisen koiran ja on työskennellyt työpaikoissa jonka mä olen sille hommannut. Se saa kaiken valmiina vanhemmilta ja multa, rahaa ylimääräisiin menoihin, ei koskaan mitään penninvenytystä mitä mä jouduin tekemään. Sillä on kauniit siistit vaatteet ja aina ruokaa.. Se ei ymmärrä että opiskeluaikanani mä en syönyt, mä en nukkunut, tein koulua ja duunia vaan. Ja silti aina kun se mua vieläkin tarttee oon auttamassa viivana. Kun mä tarttisin sitä niin se ei ole, enkä edes lähtisi enään pyytämään..
Nyt yritän pitää perheeseeni etäisyyttä, veljeni kanssa ollaan läheisiä.
Lapsuudestani mulla on nyt olo, että olen yksin maailmassa, vanhemmat on. Ja rakastan niitä, mutta ne ei oo mulle tuki ja turva.
Joskus vaan tuntuu niin yksinäiseltä ja siksi kai halusin avautua..
Nyt vaan ajattelen että kun mulla on joskus lapsia.. niin huomioin kaikkia, kukaan ei vaan pärjää ja hakkaamisesta jää niin isot arvet. Olen omia arpiani joutunut availla ja harvalle edes kehtaan kertoa että mua on hakattu, pelkään että vanhempiani katsotaan sivusilmällä. Haluan että perheestäni ja lapsuudestani ajatellaan että tulen hyvästä kodista ja kaikki on ollut täydellistä.
Kuitenkin se tuottaa ongelmia, vaikka mulla on nyt kaikki päällisinpuolin ok, niin se että tiedän tehneeni kaiken itse itselleni. Se että jos joku sisko heittää sanaakaan Mun helposta lapsuudesta niin romuttaa mut täysin.. En voi sille kertoa mitä mä oon tuntenut ja kokenut, ja ymmärrän senkin että se näkee asian niin. oon aina mennyt eteenpäin. sitä suorempana seissyt mitä enemmän on sattunut. Mutta nyt olen todella arka ihminen, sosiaalinen kyllä, mutta en uskalla luottaa keneenkään ja tuntuu että jos joku asia voi vaan mennä huonosti niin se tapahtuu mulle.
Tässä nyt avaudun ja kerron tarinani, toivon että ehkä joku samanlaiset taustat omaava voisi kertoa miten on selvinnyt elämässään eteenpäin. Olen nyt 24 vuotias tyttö.
Pienenä olin huluvili, keksin kepposia ja jäynöjä ja olin varmaan aika rasittava lapsi. Meidän lasten leikkiessä kujalla tutustuin helposti uusiin lapsiin ja sain paljon kavereita. Veljeni ja siskoni viihtyivät aina siinä samassa lähinaapureiden laumassa eikä ne muihin lapsiin tutustuneet. tietenkin luonteeni takia olin usein se joka istui arestissa huoneessaan miettimässä että mitä tuli tehtyä kun olin keksinyt jonkun kivan "piirretään seiniin" leikin.
Tuli kouluikä, mä en kauheesti koulussa menestynyt, varmaan koska mulla oli niin laaja kaveripiiri ja monia harrastuksia. Sisko ja veli sai hyviä arvosanoja, ja muutenkaan niillä ei pahemmin kavereita ollut. veljeäni ja siskoani kiusattiin koulussa, mutta se loppui kun vanhempani puuttuivat peliin. Minua ei kiusattu.
Tuli teini-ikä, siskoani kiusattiin kovasti ala-asteen kuudennella pahasti ja vanhempien väliintulo ei toiminut. Minä menin väliin ja sain tilanteen rauhoitettua, olihan mulla koko ylä-asteen kaverilauma tukenani ja ottamassa siskoni hoiviinsa. Otettiin sisko mukaan porukkaan kun se tuli seiskalle. Siskoni ajatteli että nyt kun sillä on paljon kavereita niin sen pitää muuttua ja muutti koko tyylinsä. Ajattelin silloin että se on ihan ok. Siskoni ihastui yhteen poikaan joka oli ystäväni ja tein kaikkeni että poika kiinnostuisi siskostani ja lopulta se kiinnostuikin.
Kaikki tuntui olevan hyvin.
Mulla meni koulussa huonosti ja kotona se ei yhtään auttanut tilannetta, ainoa huomio mitä vanhemmiltani sain oli kun sain turpaani. Siskooni ja veljeeni ei koskaan koskettu ja ajattelin sen olevan ok, että mua hakattiin, olinhan ollut lapsesta asti se hulivili joka istui arestissa. Sain turpaani esim.äidiltäni kerran kun olin tehnyt köksäntunnilla oppimani mansikkakakun kotona ja pyytänyt siihen rahaa äidiltäni. Kakun valmistuttua olin kuitenkin mennyt maistelemaan siitä kaverini kanssa hieman liikaa ja loppuperheelleni jäi vaan puolikas kakku. Tästä hyvästä äiti sepi mut tukasta lattialle ja potki raivonvallassa ja huusi kuinka olen itsekäs lapsi. Sitten olin taas arestissa huoneessani, Kun opettaja soitti kotiin jos koulussa meni huonosti mut ruoskittiin remmillä niin siniseksi että olin selästä nilkkoihin asti mustelmilla. sekin oli mulle ok, niin kurittomille lapsille tehdään.
Muuten mun olemassaoloa ei huomioitu. Mut raiskattiin 12 vuotiaana, kotiinmennessäni sain turpaa ja arestia kun olin myöhässä. Tietenkään en kertonut mitä oli käynyt. Sain uusia ystäviä ja rupesin pakenemaan pahaa oloani. 14 vuotiaana poltin pilveä lähes päivittäin ja viikonloput kännäilin kujilla. Muistan yhden selvän päivän kotona, kun äiti kysyi "ootsä vetäny jotain kun oot niin kummallinen".. Nykyään mietin miksei kotona ihmetelty enää mitä teen, ajattelin silloin että olen niin kamala ettei ne enää jaksa kattoa perään ja otin siitä kaiken irti.
Menin myös töihin siivoojaksi 14 vuotiaana, pitihän mun jotenkin rahoittaa mun elämääni, en vanhemmiltani oo koskaan kauheesti mitään edes kehdannut pyytää, vaikka uskon kyllä että olisin rahaa niiltäkin saanut jos olisin kysynyt. Tein yö vuoroja epämääräisissä olosuhteissa, työparini oli keski ikäinen pomoni joka minun siivotessa seurasi minua imurillaan ja tökki sillä peppulle ja ehdotteli kaikkea härskiä.
Koulu meni entistä enemmän alamäkeen, kotiin soiteltiin ja mä sain kuulla ja tuntea kunniaani kotona. Veljeni ja siskonikin aloitti mua vastaan kamppailun. Unohtaessani avaimet kotiin ne huuteli mulle ikkunasta että mitäs unohdit ja jätti mut talvipakkaseen. Unohdin avaimet kotiin usein ja olin usein sitten oven takana anomassa että päästäisivät mut sisään. Kerran sitten raivostuin ja murtauduin sisälle autotallin ikkunasta jonka potkaisin rikki, tietenkin tästä oli seuraamukset.. Ja tiedostin nekin hyvin ennen sitä tekoani. Tyhmäähän se oli.
Muutenkaan siskoni ja veljeni ei puhutellut mua nimelläni vaan niillä oli mulle halventava lempinimi. Ne varastivat tavaroitani ja siskoni teki niin että varasti rahaa ja tupakkaa äidiltäni ja syytti mua, mä otin syyn niskoilleni koska ne ei tienneet että siskonikin tupakoi, mutta musta tiesivät. Sain turpaani. Sitten kun päätin ilmiantaa siskoni, niin eivät uskoneet, nauroivat vaan että Siskoni ei ole koskaan niin typerä kuin mä. Siskoni otti tavaroita ja piilotti niitä laukkuuni ja sitten jotain esim. äidin tavaraa etsittiin ja sieltähän se löytyi, mun laukustani! Mä olin varas, vaikka en ole koskaan varastanut mitään vanhemmiltani. Siskoni myös rupesi puhumaan musta ystävilleni kaikkea ihan päätöntä, tässä vaiheessa saan kiittää kuitenkin niitä kunnollisia ystäviäni jotka on mun seikailuja vierestä katsellut että eivät kuunnelleet sikoani vaan kertoivat mulle. Muutenkin varsinkin yks ystävä on ollut suuri tuki läpi elämän, ja repinyt mut aina jaloilleen.
Sitten löysin rakkauden ja muutin pois kotoa 18 vuotiaana, kuitenkin rupesin syyttämään poikaystävääni kaikesta pahasta olostani, ja mitä enemmän marmatin niin sitä enemmän se rakasti. En tiedä mikä mulle tuli, vaikka rakastin häntä paljon niin halusin erota 22 vuotiaana ja erottiin ja poikaystäväni oli siitä pitkään rikki.
Sitten sairastuin pahaan masennukseen, en kehdannut hakea ammattiauttajan apua.. En uskaltanut kauheesti puhua ystävilleni kun ajatetlin että oon kuormittanut niitä jo koko elämän mun ongelmillani. Taistelin yksin. Sitten olin jo niin heikossa kunnossa että tahdoin päättää päiväni. Menin kuitenkin vanhempieni luokse, ajattelin että jos saisin sieltä apua.. Ekaa kertaa elämässäni pyysin äidiltä apua.. Sen jälkeen kun sanoin et musta tuntuu tosi pahalta niin äitini vastas "Ootko sä huomannut et sun sisko (joka asui kotona) on vähän alakuloinen, mitenköhän sitä vois auttaa" Ohitti mun avunpyyntöni suoralta kädeltä. Silloin tuntui että oon niin yksin. Kuitenkin siinä vaan kamppailin. Sain elämäniloa siitä jos mua tarvittiin, olin koko perheelle kokoajan läsnä, jos tarttettiin kyytiä olin viivana paikalla, jos piti mennä kauppaan olin apuna, vein äitiä autolla milloin minnekkin ja olin mukana kaikissa kissanristiäisissä. Kävin kotona kun vanhemmat oli poissa vaan siivoomassa että ne ilahtuis ja hakemassa huomiota. Halusin vaan että mut huomioidaan ja kunnioitetaan. Onneksi siinä huomionhakuisuudessa opiskelin itselleni ammatin ja sain hyvän työpaikan.
Olin meistä lapsista eka joka sai koulut suoritettua kunnialla läpi stipendien kera.
Nykyään siskoni puhuu että hänellä on ollut niin vaikea elämä ja on mulle todella vihainen siitä että mä olen elänyt kuin ruusuilla tanssien. Se syyttää mua ihan kaikesta ja tuntee voimakasta vihaa. Hyvissä väleissä ollaan silloin kun siskoni tarvitsee mua. Ja se tarttee aika paljon. Olen oikeesti syypää näin jälkikäteen kun katson. Silloin kun otin siskoni elämääni ja kaveriporukkaani siskoni sai musta jonkun mahtavan jumalolennon käsityksen josta on katkera. Olen aina olut sille läsnä ja auttanut kun sillä on mennyt huonosti, josta syystä sen koko elämä on mun jalanjälkieni perässä tulemista.. Se opiskelee samaan ammattiin, omistaa samanrotuisen koiran ja on työskennellyt työpaikoissa jonka mä olen sille hommannut. Se saa kaiken valmiina vanhemmilta ja multa, rahaa ylimääräisiin menoihin, ei koskaan mitään penninvenytystä mitä mä jouduin tekemään. Sillä on kauniit siistit vaatteet ja aina ruokaa.. Se ei ymmärrä että opiskeluaikanani mä en syönyt, mä en nukkunut, tein koulua ja duunia vaan. Ja silti aina kun se mua vieläkin tarttee oon auttamassa viivana. Kun mä tarttisin sitä niin se ei ole, enkä edes lähtisi enään pyytämään..
Nyt yritän pitää perheeseeni etäisyyttä, veljeni kanssa ollaan läheisiä.
Lapsuudestani mulla on nyt olo, että olen yksin maailmassa, vanhemmat on. Ja rakastan niitä, mutta ne ei oo mulle tuki ja turva.
Joskus vaan tuntuu niin yksinäiseltä ja siksi kai halusin avautua..
Nyt vaan ajattelen että kun mulla on joskus lapsia.. niin huomioin kaikkia, kukaan ei vaan pärjää ja hakkaamisesta jää niin isot arvet. Olen omia arpiani joutunut availla ja harvalle edes kehtaan kertoa että mua on hakattu, pelkään että vanhempiani katsotaan sivusilmällä. Haluan että perheestäni ja lapsuudestani ajatellaan että tulen hyvästä kodista ja kaikki on ollut täydellistä.
Kuitenkin se tuottaa ongelmia, vaikka mulla on nyt kaikki päällisinpuolin ok, niin se että tiedän tehneeni kaiken itse itselleni. Se että jos joku sisko heittää sanaakaan Mun helposta lapsuudesta niin romuttaa mut täysin.. En voi sille kertoa mitä mä oon tuntenut ja kokenut, ja ymmärrän senkin että se näkee asian niin. oon aina mennyt eteenpäin. sitä suorempana seissyt mitä enemmän on sattunut. Mutta nyt olen todella arka ihminen, sosiaalinen kyllä, mutta en uskalla luottaa keneenkään ja tuntuu että jos joku asia voi vaan mennä huonosti niin se tapahtuu mulle.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Nykyään tuntuu etten riitä kenellekkään, mä en löydä itsestäni mitään miks joku mua vois rakastaa. Exä rakasti oikeesti ja aidosti mutta se on ainut ihminen joka on mua rakastanut niin paljon.
Jos tapaan jonkun ja ihastun niin teen kaikkeni ettei siitä tulis mitään etten joudu pettymään.
Kirjoituksesi perusteella vaikutat erittäin älykkäältä ja tunneälyiseltä ihmiseltä. Pystyt jo nyt (en tiedä minkä ikäinen olet) näkemään syyt sille, miksi olet sellainen kun olet. Se on kypsyyttä. Jotkut eivät pysty koskaan ymmärtämään tekemisiään tai tekemättä jättämisiään.
En osaa antaa mitään neuvoja sulle. Osaan vaan sanoa, että et ole pahanilmanlintu. Mikään paha lapsuudessasi ei ole sun syytäsi. Lapsi syntyy puhtaana ja viattomana - ympäristö tekee siitä sellaisen kun se on. Tässä tapauksessa vanhempasi eivät ole osanneet pitää susta huolta. Sun syytä ei ole yksikään hakkaaminen, olit sitten tehnyt mitä tahansa.
Tiedän, että siihen menee aikaa, kun onnistuu päästämään irti perhesiteistä. Sellaisista perhesiteistä, mitkä on itselle pahaksi. Valitettavasti kaikki ihmiset ei vain osaa olla vanhempia.
Onneksi sua on "siunatu" terävällä päällä. Toivotan sulle hyvää jatkoa. Älä katkeroidu, me eletään täällä vain kerran. Jos et pysty purkamaan tätä asiaa ystävien kanssa, juttele ammattilaiselle. Ja muista, että tollaset ihmiset, kun sun vanhempas, on todella harvassa. Ne ei ole normaaleja.
Hei pahanilmanlintunen,
itselläni on samantyyppisiä kokemuksia: lyhyesti olin perheeni mustalammas ja syntipukki. Äitini on häiriintynyt ja isäni hänen hallinnassaan, muut lapset marionetteja, joita äitini pompottelee.
Myös mulla oli jo lapsena tuo tunne, että olen aivan yksin tässä maailmassa, enkä voi luottaa kehenkään. Uskoin pitkään, että olen oikeasti paha, ruma ja ilkeä, koska en mitään muuta kotona kuullut.
Pitkään luulin, että minun on oltava jotain ihmeellistä, että minusta voisi joku pitää. Että minun pitäisi auttaa ja olla aina läsnä. Kannoin ilkeälle äidilleni mitä hienoimpia äitienpäivä ja syntymäpäivälahjoja ja kuvittelin, miten hän edes joskus olisi niistä iloinen. Tietenkään ei ollut, aina oli valittamisen aihetta ja kerran hän sai jopa parin päivän mykkäkouluun aihetta lahjastaan!
Elämänkokemus on opettanut, että jos ei joku minusta pidä, niin sille ei voi mitään! Aina on ihmisiä, jotka eivät minua hyväksy. Mutta minun itseni täytyy hyväksyä itseni ja rakastaa itseäni. Ei minun tarvitse miellyttää ketään! Ei lainailla rahaa, ei tehdä palveluksia, ei nöyristellä tai kumarrella. Ei edes sukulaisille! Lapsuudenkodissani olin orjan ja palvelijan asemassa, mutta nyt onneksi olen aikuinen ja voin valita, mitä teen. Lapsena oli pakko alistua, että selvisi hengissä siinä alistamisessa ja höykytyksessä.
Tein juuri kaikkea kuin sinäkin: kotitöitä mielinmäärin, jotta edes joskus joku sanoisi jotain ystävällistä. Harvoin sanoi. Yleensä äitini tai sisareni tuli räyhäämään, miten huonosti olin siivonnut jne
Suosittelisin terapiaa, koska lapsuutesi on ollut vaikea. Kuulostat tasapainoiselle ja älykkäälle, mutta olisi silti hyvä, että opettelisit terapiassa oman itsen rakastamisen ja itsestä välittämisen. Se oikeasti muuttaa elämäsi suuntaa ja sen jälkeen katsot maailmaa ja omaa perhettäsikin uudesta näkökulmasta! Ainakin minulta puuttui aiemmin sellainen terve itsekkyys, en edes ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa.
Minun elämäni on mallillaan. Pidän itsestäni, minulla on ystäviä, jotka pitävät minusta sellaisena kuin olen. En pompi heidän tahtipuikkonsa mukaan enkä ole kenenkään marionetti. Autan, jos niin haluan. Ja tiedän saavani vastaavasti apua heiltä. Arvostan vastavuoroisia ihmissuhteita. Tiedän rajani ja pidän niistä kiinni, en salli hyväksikäyttösuhteita, enkä väkivaltaa missään sen muodoissa.
Otin ensin etäisyyttä sekopäiseen perheeseeni, koska he veivät voimani haukkumisella, alistamisella ja itsekehullaan. Hyväksyntää en heiltä enää kerjää. Enkä rakkauttakaan. Eivät he kykene sellaiseen. He ovat viallisia, rikkinäisiä, tunnevammaisia. Kylmiä kuin kuolleet kalat. Tämä oli surullista myöntää ja itkin sitä monen vuoden ajan.
Seuraan heidän pelleilyään etäältä. Otan osaa sukujuhliin ja kutsun joskus itsekin heitä kylään. Välimme ovat nyt asialliset. Aina joskus äitini tai joku muu yrittää aloittaa mollaamiseni, mutta keskeytän sen heti. Jos ei muuta, sanon "suu kiinni". Ja minun kotonani minua ei kiusata, piste.
Jos jaksat lukea, niin Pertti Paloheimon kirjat ovat hyviä (saa kirjastosta) ja Ben Furmanin "Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus".
Et ole yksin! Meitä hirviöiden kasvattamia kotikiusattuja on paljon, mutta aihe on tabu. Esimerkiksi "Narsistien uhrien tuki"-sivulla on narsistien lasten keskustelu.
Oon oikeesti tosi pahoillani sun puolestas. Koita pärjätä
Kiitos teille kaikille vastanneille, yllätyin kun kirjotitte niin nätisti. Oikeen äsken kun huomasin et viestiketjuuni oli vastattu niin ensiksi pelotti avata ja katsoa.
Terapiaa olen ajatellut, pelkään vaan että jos oikeesti rupeen puimaan lapsuuttani niin meen enemmän rikki. Kuitenkin olen tähän asti pärjännyt kieltämällä kaiken, olen vaan yrittänyt unohtaa ja ajatella vanhemmistani hyvää. Ja on ne hienoja ihmisiäkin sillon kun kaikki on hyvin. Oma vikani taas siinä että olen roikkunut kiinni vanhemmissani koska olen pelännyt olla yksin.
Niin suuritöistä ja pelottavaa kuin se onkin, niin noita asioita olis hyvä käydä läpi. Lähinnä sen takia, ettet "pilaa" elämääsi muiden ihmisten (vanhempiesi) virheiden takia. Ettet uskalla luottaa parisuhteessa tai mietit, ettet ole rakkauden tms. arvoinen.
Jokainen ihminen voi muuttaa oman elämänsä kulkua. Aina se ei ole helppoa, mutta mahdollista! Mä aina koitan miettiä, että ihmiset on selvinnyt niin pahoista jutuista, että kyllä mä tällasista selviän. Kun vaan teen töitä ja tahdon. Mitenkään vähättelemättä sun (tai mun) kärsimyksiä.
Voimia kevääseesi!
Hei,
aivan kun olisin lukenut parhaan kaverini elämäntarinaa! Olen monesti miettinyt että reiluimmat ja säihkyvimmät ihmiset joita olen elämässäni kohdannut ovat kokeneet lapsuudessaan kovia-- ja siitä porskuttaneet eteen päin.
Mun ihana ystäväni sai apua kirjasta jonka muistaakseni oli kirjoittanut tämä...hetkinen...Hellsten...olikohan Tommy etunimi. Mut sen muistan että kirjan nimi oli "vastuulliseen aikuisuuteen". Luin olan yli otteita siitä ja oli kyllä jämerä kirja!!!!!
Susta tulee (tai taidat olla jo) aivan mahtava tyyppi. Just sellanen jämy ja reilu. Niinkun tää kaverini jota arvostan yli kaiken. (meni vuosia ennen kuin kertoi kokemastaan minulle , ei ikinä olisi uskonut että semmosta tapahtuu ja että tämä symppis olisis sellaisia kokenut ja tullut noin huipputyypiksi kaikinpuolin).
kun olet kaikkia perheessäsi yrittänyt auttaa, niin minäkin koko elämäni, mutta kovinkaan paljon kiitosta ei ole saanut, mikä on toisaalta vienyt voimia. Tärekää minusta olisi, että nostat sitä omaa arvostusta ihan sanomalla sille sisarellesi ja äidillesi suhteellisen suoraan mitä ajattelet koko yhteisestä elämästänne ja/tai kertomalla jollekin luotetulle ystävälle tai sukulaiselle tai vaikka terapeutille, mitä koet ja tunnet ja millainen oli lapsuutesi, sillä se on puhdistavaa ja antaa sinulle jonkinlaisen sielunrauhan, kun saa puhuttua asioista mitkä vaivaavat.
Itse olen oppinut sanomaan fiiliksiä jo suoraan lähimmäisilleni ja vaatimaan kunnioittamistani ihmisenä, lapsena ja sisarena, ja se on ihan kannattanut. Tietysti on niitäkin, joille mikään ei mene perille, mutta jollekin sinun olisi hyvä kertoa lisää tuntemuksistasi, sillä se on jotekin vapauttavaa ja voimia-antavaa.
itseasiassa sanoin isälleni asiat suoraan muutama kuukausi sitten. Isällä ja äidillä meni vähän huonosti ja isä mäkätti mulle siitä jotain ja puolustin äitiä ja sanoin isää itsekkääksi ja sokeaksi kun ei tajua miten äiti sitä tukee ja auttaa koko ajan ja siitä ettei sen kuulu mulle tollasista asioista avautua. Ne riiteli silloin mun kautta ja mulle puhuessa solvasi toisiaan, ei koskaan suoraan toisilleen. Tää keskustelu käytiin kuitenkin siis kahdestaan. No mutta isäni vastasi "tän takia en tahdo ketään elämääni ja haluan elää yksin että kukaan ei voi mua satuttaa" ja siinä suutuspäissäni sanoin sille että " mikä sä olet puhumaan satuttamisesta, kukaan ihminen ei oo koskaan mua satuttanut niin pahasti kuin sä" (tarkoitin tällä sitä kun se ruoski mut vyöllä teininä muutamaan otteeseen selästä nilkkoihin)itse joksikin aikaa unohdin koko ruoskimisen ennen kuin asia palautui mieleeni kun ystäväni ottivat asian esiin muutama vuosi sitten. Silloin olin piiloitellut jälkiä niiltä ja ne pakoitti mut näyttämään ja kaverini äiti halusi soittaa lastensuojeluun mutta olin pistänyt vastaan. Mulle se oli vaan tavallinen selkäsauna.
No mutta kuitenkin.. niin se sanoi mulle "väitätkö sä että sä et olis ansainnut sitä" Sen jälkeen en oo voinut rakastaa isääni, se ei tosiaan ole mulle tuki tai turva ja ei edes kadu sitä mitä on tehnyt.
Sitten tossa ostin oman hienon kalliin uuden sohvan eräs päivä ja menin onnesta hulmuten vanhempieni luokse kertomaan ostoksestani. "ostin ihan oman ihanan sohvan" isäni sanoi "ostit? me ei olla koskaan maksettu meidän sohvista mitään." En tiedä mitä se sillä tarkoitti mutta olisin odottanut onnen toivotuksia. Sanoin että kiitos vaan että vähän erinlaista vastaanottoa odotin ja isäni sanoi "Mä en kestä sua" ja lähti ovet paukkuen toiseen huoneeseen...
mulle se on iso asia ostaa jotain ihan omaa ja siis ihan omalla rahallani ostin. Toisin kuin siskoni jolle on kaikki ostettu aina kodin puolesta. Mua toi loukkasi hyvin paljon, sohva on kuitenkin kallein ostokseni koirieni jälkeen mitä olen ikinä tehnyt ja ensimmäinen oikea tavara kotona, kun muut huonekalut on tulleet "sieltä täältä" vanhoina ja käytettyinä. Ehkä olen lapsellinen kun loukkaannun tälläisestä.
Ja en mäkään mikään pulmunen aina ole. Mutta sattuu silti.
Jokainen normaali ihminen olisi toivonut vanhemmiltaan samaa mitä itsekin kerroit; huomiota ja onnentoivotuksia uudesta sohvasta ja ennen kaikkea yrittämisestä parempaan elämässäsi.
Minusta on hienoa!, että ihminen yrittää ja pärjää ja yrittää aina enemmän ja eteenpäin, tietty ei se mikään elämäntarkoitus itsessään ole (jatkuva yrittäminen), mutta kaikkeen hyvään pitää kannustaa ja antaa tunnustusta. Eikä sillä ole merkitystä mitä nuorena olet ollut, rasavilli tai ei, jokainen on sitä enemmän tai vähemmän nuorena ja joskus myös vähän vanhempanakin, mutta aina voi itse elämänsä kurssin asettaa uudelleen eikä tarvitse leimautua, siksi mitä aikaisemmin on ollut. Arvosta itseäsi, älä syytä itseäsi, vaan vapauta itsesi kaikenmaailman syytöksiltä.
Anna isäsi olla tuollainen umpiopää, kun ei mikään menne perille, ja ole niillä ehdoilla hänen kanssaan, mikä tuo hyvän mielen itsellesi, mutta kuitenkin puoliasi pitäen ja kunnioitusta vaatien itsellesi ihmisenä ja lapsena, sama muiden lähimmäistesi kanssa.
Äläkä syyllistä itseäsi siitä, että isäsi rankaisi sinua järjettömillä otteilla lapsena; ei se ole normaalia, että lapsi hakataan selästä jalkoihin remmillä, mutta yritä unohtaa tuo sillä isälläsi on saattanut olla itsellään paineita omasta perisuhteestaan tai muusta, ja ehkä se on kulminoitunut sinuun sitten turhan kovakouraisesti. Isäsi vaan puolustelee nytkin tekoaan, saattaa todellisuudessa hävettää.
Toivon, että jaksat olla tuollainen reipas ja eteenpäin pyrkivä nuori energinen ihminen ja yritä löytää elämääsi sellaisia ihmisiä ja ystäviä, joilta saat henkisesti sitä mitä haluat; huomiota, lämpöä, turvaa, yhdessäoloa jne.
Luin kirjoitustasi itku silmässä, olet tosiaan joutunut myös kokemaan kauheita asioita elämässä!
Minä olen 6-henkisen perheen nuorin tyttö josta toivottiin poikaa...Perhe-elämämme oli aika-ajoin yhtä helvettiä..
Koitin myös aina auttaa ja ilahduttaa ja tehdä kaikkeni että kelpaisin..Monesti vain tuntui siltä että vaikka hakisin kuun taivaalta en siltikään olisi tarpeeksi hyvä :(
Olen myös monesti kuullut tuon "Kyllähän sä aina pärjäät"-kommentin ja miettinyt että tietäisittepä vain miten mun elämä on oikeasti vaikeaa kun jokapäivä joudun taistelemaan tätä loppumatonta masennusta ja paniikkihäiriötä vastaan..!
Olen tällähetkellä 26v ja ollut parisuhteessa mieheni kanssa kohta 9vuotta. Olen vuodattunut paljon murheitani hänelle ja hän on paljon tukenut ja ymmärtänyt minua. Silti en ole läheskään päässyt kaikesta yli..vaan edelleen olen masentunut ja kärsin paniikkihäiriöstä joka rajoittaa jokapäiväistä elämääni :(
On niin helvetin tyhjä olo! Vaikka päällisin puolin näyttelen että kaikki on ok..On oma talo ja kiva mies ja mukavat lemmikit ja kavereita ja silti on niin helvetin tyhjä olo..Mietin välillä itsemurhaa että pääsisi tästä tuskasta vaikka tiedän etten sitä koskaan tekisi vaikka silti "nautiskelen" ajatuksella..
Olen ajatellut myös hakeutua terapiaan ja se auttaisi varmasti myös sinua..Se näyttää olevan ainakin minulle ainut apukeino..
Niin..En keksi muuta lohdutusta kuin sen että jos me tästä selvitään niin kyllä sitten vaikka hemmettisoikoon mistä! Tarvitaan vain paljon aikaa. Ja täytyy yrittää antaa anteeksi/hyväksymään menneet (oman itsensä vuoksi) ja ennenkaikkea rakastamaan itseään vikoineen päivineen (vaikka muut olisivatkin aivopesseet inhoamaan)..
Päivä kerrallaan yritetään kohti valoa vaikka välillä tuleekin takapakkia. Yritetään etsiä elämästä pieniäkin ilon aiheita..kuten minun elämäni keskipiste on tällähetkellä mun mahtava koira jota paapon jopa enemmän kuin miestäni ;)
Jaksamista sulle!
kiitos sinulle ja myös muille vastanneille, auttaa paljon jo sekin jos joku ymmärtää ja sanoo sen. Että voi itse kertoa jollekkin miltä tuntuu ja että on toisia jotka ovat nähneet saman taikka että vaan ymmärtävät.
Terapiaan todellakin aijon mennä, ehkä syksystä kun aikataulu sallii, sinullekkin suosittelen. Varmaan puhuminen auttaa.
Nyt elämässä auttaa kun olen tavannut yhden miehen johon ihastuin ja joka on kokenut samanlaisen lapsuuden kuin mäkin. Aika näyttää mitä tästä tulee, mutta siihen jotenkin uskalsin tukeutua heti eikä ihastuminen ja läheisyys tunnu niin pelottavalta mitä tuntui aijemmin. tuntuu että se aikoo olla vierellä vielä pitkään, ja mulle se sopii :)
Mukavaa kevättä kaikille!
"...vaikka mulla on nyt kaikki päällisinpuolin ok, niin se että tiedän tehneeni kaiken itse itselleni."
Ole YLPEÄ itsestäsi! Olet oman itsesi "herratar", et ole joutunut "syömään muiden käsistä", sinussa on aloitekykyä ja TARMOA!
Älä turhaan enää menneitä mieti - mieti korkeintaan niin, että "olipas se aikaa, mutta hyvä kun selvisin niin HYVIN kaikesta!".
Ehdottomasti RAKASTA nyt vaan itseäsi - sinulla on TÄYSI KAIKKI LUPA siihen!
Äläkä vain rupea (enää) liikaa paapomaan (mahdollisesti) säälittäviä sukulaisiasi - olet tehnyt jo sitä aika lailla lapsuudessasi/nuoruudessasi!