Otsikko kertoikin kaiken oleellisen, elikkä miten tässä pitäisi toimia kun nykyinen tilanne rassaa hermoja ja estää muutenkin hyvin tehokkaasti masennuksesta paranemisen, mikä on jo muutenkin saanut ihan tarpeeksi takapakkia.
Koko homma lähti liikkeelle viime syksynä, kun sairastuin masennukseen. Ainoat kelle uskalsin asiasta puhua, olivat minun pitkäaikainen ja samanikäinen kaveri, ja erityisesti hänen muutama vuosi nuorempi kihlattu. Itseasiassa tämä kihlattu oli se, kelle pystyin puhumaan, kaverini kanssa taas homma ei niinkään onnistunut sillä hänen henkiset taitonsa eivät vielä siinä vaiheessa olleet kovinkaan vahvoja. No, homma meni Jokelan ampumatapauksen jälkeen siihen että olin ensiksi yön yli ja seuraavan kerran sitten viikonlopun yli sairaalassa lepäämässä. Sairaalaviikonloppu sai todella paljon puhtia minuun ja maanantaina pois päästessä tuntui elämä olevan taas edessä kun mieltä pahasti painaneet asiat alkoivat pikkuhiljalleen purkautua. Mutta. Viikossa sairaalasta saamani puhti alkoi hävitä ja tätä viikkoa seuraavien kuukausien aikana palasin lähes samaan tilaan kuin ennen sairaalaan menoa, tosin sillä erotuksella että sairaalahoidon ja sen jälkeen tulleiden negatiivisten kokemuksien jälkeen minua ei saa sinne enää millään.
Syy sairaalan jälkeen tulleeseen pahaan takapakkiin oli se, että nämä pari minua tukenutta ihmistä jättivät minut henkisesti täysin heitteille. En olisi saanut puhua mistään mielenterveyteeni liittyvästä, en mistään. Tuntui kuin saikun jälkeen vastaanotto ulkomaailmassa oli "turpa kiinni, napi naamaan ja pysy erossa." Se että en saanut näyttää sitä, että minulla on huono olo, enkä edes sitä että minulla menee loistavasti, ahdisti tosi paljon. Korostan että mitään mielenterveyteen liittyvää ei saanut puhua. Ei ollut ketään jota olisi kiinnostanut se missä kunnossa minä olen. Kun olin pelkkää ilmaa entisille auttajilleni, olo meni todella pahaksi ja aloin oireilla siitä henkisesti. Lopputuloksena oli se että sain paskaa käteen siitä että yleensä erehdyin näyttämään pahan oloni ja siitä että olen täysin asennevammainen paska mikä ei jaksa tehdä mitään paranemisen eteen. Kuitenkin samaan aikaan kyseiset henkilöt yrittivät näytellä minun ystävää. Joulun jälkeen päätin että tilanne saa muuttua, ja aloitin ehkäpä kuukauden totaalisen mykkäkoulun.
Mykkäkoulu oli toisaalta hyvä ratkaisu. Tämä kaverini tajusi sen, mitä olin hakenut takaa, mutta toisaalta hän sai myös suunsa auki ja ymmärrän hänenkin näkökannan. Se, että hän oli käyttäytynyt todella sikamaisesti minua kohtaan, ei johtunut ilkeydestä vaan puhtaasti siitä että tilanne oli täysin uusi ja lisäksi taustalla voi vahvasti vaikuttaa se että hän ei kotoaankaan ole saanut eväitä käsitellä edes arkipäiväisempiä asioita. Tämän kaverin kanssa välit eivät vielä ole ihan ennallaan, mutta pikkuhiljaa paranemassa.
Ongelma taas on nyt tämä kihlattu. Kyseinen nuori naishenkilö välillä lepyyttelee minua mutta sitten taas toisinaan saan paskaa käteen oikein olan takaa. Tuntuu että nekin ainoat harvat kerrat, mitä olen sairastumiseni jälkeen hänen kanssaan voinut asiallisesti puhua, saatikka sitten heidän vieraakseen kelvannut, ovat olleet vain sitä että tämä neiti saisi oman omantuntonsa puhtaaksi jotta saisi viettää juhlia rauhassa ja hyvällä omalla tunnolla. Tähän mennessä siis itsenäisyyspäivä, joulu ja tulevana juhlana ehkä hänen syntymäpäivänsä ovat ainoita päteviä syitä yrittää hieroa sovintoa minun kanssa. Saan vain kokoajan syitä niskoilleni siitä että olen hankala ihminen. Olen hankala ihminen siksi, etten hyväksy sitä että ensin minua tuetaan älyttömästi ja sitten mitään järkevää sanomatta laitetaan heitteille. En hyväksy sitä, että vastapuoli on aina oikeassa ja minun pitäisi kaikkeen hänen tahtoonsa suostua. Kaikista pahin tällä hetkellä rassaava asia on se, että tämä naisihminen ei hyväksy sitä että minun ja lähimmäisteni väliset keskustelut ovat kahden välisiä yksityisasioita, joihin ulkopuolisella ei ole oikeutta tulla komentelemaan. Ainakin hänen kaverinsa ja lisäksi kihlan ja minun välisiä keskusteluita tämä nainen on yrittänyt määräillä. Sen olen kriittisellä silmällä havainnut, että vika ei kokonaan ole täällä päässä. Olen määrätietoisesti mutta asiallisesti yrittänyt saada asioita mesen kautta puhuttua, vieraaksihan en sairastumisen jälkeen ole juurikaan kelvannut, mutta lopputuloksena on vain vastapuolelta joko epätoivoinen selitys tai pahimmillaan silmitön suuttuminen. Ja taktiikkanahan on ollut naisille perityypillinen itkeminen ja pillittäminen siitä miten kohtuuton olen. Ja kaiken tämän keskellähän minun pitäisi arvostaa sitä mitä he minun eteen ennen sairaalaa tekivät...
Mittani on täynnä. Jos olen niin kelvoton ihminen, etten edes kelpaa kasvokkain näitä asioita puhumaan, niin tämä pelleily saa loppua. Mutta miten teen sen selväksi? Auttakaa miestä. Lisätietoja saa kyllä kysymällä, sikäli kun niitä tänne kehtaan kirjoitella.
Koko homma lähti liikkeelle viime syksynä, kun sairastuin masennukseen. Ainoat kelle uskalsin asiasta puhua, olivat minun pitkäaikainen ja samanikäinen kaveri, ja erityisesti hänen muutama vuosi nuorempi kihlattu. Itseasiassa tämä kihlattu oli se, kelle pystyin puhumaan, kaverini kanssa taas homma ei niinkään onnistunut sillä hänen henkiset taitonsa eivät vielä siinä vaiheessa olleet kovinkaan vahvoja. No, homma meni Jokelan ampumatapauksen jälkeen siihen että olin ensiksi yön yli ja seuraavan kerran sitten viikonlopun yli sairaalassa lepäämässä. Sairaalaviikonloppu sai todella paljon puhtia minuun ja maanantaina pois päästessä tuntui elämä olevan taas edessä kun mieltä pahasti painaneet asiat alkoivat pikkuhiljalleen purkautua. Mutta. Viikossa sairaalasta saamani puhti alkoi hävitä ja tätä viikkoa seuraavien kuukausien aikana palasin lähes samaan tilaan kuin ennen sairaalaan menoa, tosin sillä erotuksella että sairaalahoidon ja sen jälkeen tulleiden negatiivisten kokemuksien jälkeen minua ei saa sinne enää millään.
Syy sairaalan jälkeen tulleeseen pahaan takapakkiin oli se, että nämä pari minua tukenutta ihmistä jättivät minut henkisesti täysin heitteille. En olisi saanut puhua mistään mielenterveyteeni liittyvästä, en mistään. Tuntui kuin saikun jälkeen vastaanotto ulkomaailmassa oli "turpa kiinni, napi naamaan ja pysy erossa." Se että en saanut näyttää sitä, että minulla on huono olo, enkä edes sitä että minulla menee loistavasti, ahdisti tosi paljon. Korostan että mitään mielenterveyteen liittyvää ei saanut puhua. Ei ollut ketään jota olisi kiinnostanut se missä kunnossa minä olen. Kun olin pelkkää ilmaa entisille auttajilleni, olo meni todella pahaksi ja aloin oireilla siitä henkisesti. Lopputuloksena oli se että sain paskaa käteen siitä että yleensä erehdyin näyttämään pahan oloni ja siitä että olen täysin asennevammainen paska mikä ei jaksa tehdä mitään paranemisen eteen. Kuitenkin samaan aikaan kyseiset henkilöt yrittivät näytellä minun ystävää. Joulun jälkeen päätin että tilanne saa muuttua, ja aloitin ehkäpä kuukauden totaalisen mykkäkoulun.
Mykkäkoulu oli toisaalta hyvä ratkaisu. Tämä kaverini tajusi sen, mitä olin hakenut takaa, mutta toisaalta hän sai myös suunsa auki ja ymmärrän hänenkin näkökannan. Se, että hän oli käyttäytynyt todella sikamaisesti minua kohtaan, ei johtunut ilkeydestä vaan puhtaasti siitä että tilanne oli täysin uusi ja lisäksi taustalla voi vahvasti vaikuttaa se että hän ei kotoaankaan ole saanut eväitä käsitellä edes arkipäiväisempiä asioita. Tämän kaverin kanssa välit eivät vielä ole ihan ennallaan, mutta pikkuhiljaa paranemassa.
Ongelma taas on nyt tämä kihlattu. Kyseinen nuori naishenkilö välillä lepyyttelee minua mutta sitten taas toisinaan saan paskaa käteen oikein olan takaa. Tuntuu että nekin ainoat harvat kerrat, mitä olen sairastumiseni jälkeen hänen kanssaan voinut asiallisesti puhua, saatikka sitten heidän vieraakseen kelvannut, ovat olleet vain sitä että tämä neiti saisi oman omantuntonsa puhtaaksi jotta saisi viettää juhlia rauhassa ja hyvällä omalla tunnolla. Tähän mennessä siis itsenäisyyspäivä, joulu ja tulevana juhlana ehkä hänen syntymäpäivänsä ovat ainoita päteviä syitä yrittää hieroa sovintoa minun kanssa. Saan vain kokoajan syitä niskoilleni siitä että olen hankala ihminen. Olen hankala ihminen siksi, etten hyväksy sitä että ensin minua tuetaan älyttömästi ja sitten mitään järkevää sanomatta laitetaan heitteille. En hyväksy sitä, että vastapuoli on aina oikeassa ja minun pitäisi kaikkeen hänen tahtoonsa suostua. Kaikista pahin tällä hetkellä rassaava asia on se, että tämä naisihminen ei hyväksy sitä että minun ja lähimmäisteni väliset keskustelut ovat kahden välisiä yksityisasioita, joihin ulkopuolisella ei ole oikeutta tulla komentelemaan. Ainakin hänen kaverinsa ja lisäksi kihlan ja minun välisiä keskusteluita tämä nainen on yrittänyt määräillä. Sen olen kriittisellä silmällä havainnut, että vika ei kokonaan ole täällä päässä. Olen määrätietoisesti mutta asiallisesti yrittänyt saada asioita mesen kautta puhuttua, vieraaksihan en sairastumisen jälkeen ole juurikaan kelvannut, mutta lopputuloksena on vain vastapuolelta joko epätoivoinen selitys tai pahimmillaan silmitön suuttuminen. Ja taktiikkanahan on ollut naisille perityypillinen itkeminen ja pillittäminen siitä miten kohtuuton olen. Ja kaiken tämän keskellähän minun pitäisi arvostaa sitä mitä he minun eteen ennen sairaalaa tekivät...
Mittani on täynnä. Jos olen niin kelvoton ihminen, etten edes kelpaa kasvokkain näitä asioita puhumaan, niin tämä pelleily saa loppua. Mutta miten teen sen selväksi? Auttakaa miestä. Lisätietoja saa kyllä kysymällä, sikäli kun niitä tänne kehtaan kirjoitella.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.