Haluan pois.

Luin tekstisi ja heräsi hieman samoja ajatuksia.

Nyt pelottaa mennä nukkumaan, kun tietää, ettei kuitenkaan nukuta. Miettii kuolemaa ja pelkää milloin se koittaa. Rukoilee Jumalaa, ettei se vielä koittaisi, että saisi elää. Siinä suhteessa ajattelen toisin, koska haluan kuitenkin elää. Mutta miksi sitten elää? Siksikö että Jumala on antanut niin kauniin lahjan elää?

Minäkään en ole kukaan, eikä minulla ole ystäviä, kavereita, miksi niitä sitten kukin kutsuu.

Hei,rakas Surunkylväjä! Ei vielä kannata luovuttaa.Olin jo menossa nukkumaan,mutta ihan oli pakko tähän laittaa viestiä, kun noin surulliset aatokset sinua valvottavat.Koulu voi todella olla rankka paikka, jos puuttuu kaveri jonka kanssa jakaa ilot ja surut.
Omalta läheiseltäni ei ollut hyvää sanottavaa yläasteajoista, mutta lukioon meno ja varsinkin uuteen ympäristöön pääsy helpotti jo huomattavasti. Jos on mahdollista valita lukio tai amis ja ehkä jostain hieman edempää, minne muutkin oppilaat tulevat "uusina", voi tutustumienkin käydä hieman helpommin.
Et missään nimessä saa kuolla tai haihtua olemattomiin, sillä olet tarpeellinen ja tärkeä ihminen tässä maailmassa, et todellakaan mikään luuseri! Itse olin nuorempana ujo ja hiljainen, mutta äskettäin huomasin,etten enää niin pahasti jännitä olemista ja elämistä kuin aikoinaan. Ikä kai sitten tuo varmuutta siihenkin asiaan.
Ethän luovuta, vaikka luokallasi noin välinpitämätöntä sakkia onkin.
Toivotan Sinulle parasta mahdollista tulevaa Elämää isolla E:llä!

Nyt taitaa olla aika mennä hankkimaan ammattiapua.
Terapiaa, vaitiolovelvollisuuksineen, se auttaa.
Nykyään moni käy terapiassa ja kun ne mahtavat tyypit, jotka kuuntelee ja opastaa sua auttaa niin kaikki alkaakin mennä taas paremmin :)

Kun lukee näitä sun tekstejä niin huomaa että sä oot tunteikas, fiksu ja hieno ja hyvä ihminen :)

Kaikilla meillä on joskus vaikeata mutta juuri sen takia apua on aina saatavilla :)

" En tunne olevani kenenkään kanssa samalla aaltopituudella. Enkä voi sietää pinnallisia ihmisiäkään sen puoleen - en ole toistaiseksi tavannut ketään ei-niin-pinnallista. "

Mulla ihan sama tilanne. Kaikki on nykyään niin ulkonäkökeskeisiä. Itse ajattelen syvällisesti ja arvostan ihan muita asioita (OIKEESTI). Mulla siis samanlainen tilanne, ei ole ketään jonka kanssa olisin samalla aaltopituudella. Se on ikävää, toivoisin (niinku varmaan säkin) että joskus löydän OIKEAN ystävän =)

Lueppa Vayu.n ketju. saatat huomata sieltVayu asioita jotka voit tunnistaa omiksesi ja kenties opiia jotain uutta ajttelemisen aihetta.

Muista aina että elämä on kallis lahja ja jokaisella on joskus elämänsä aikana vaikeuksia. Mutta muista aina ett sinä olet omana itsenäsi arvokas ihminen.
Sinun on vain rohkeasti tultava ulos kotilostasi. Kuinka kukaan tietää että olet edes olemassa ellet näyttäydy muille?

Lueppa oikein tarkasti Vayulle kirjoittamani viestit. olen varma että saat niistä jotain positiivista toimintaehddotusta.

Mulla pyörii päässä aika lailla samoja ajatuksia...
Haluan kuitenkin elää, mutten tiedä, mitä haluan elämältä. En myöskään tiedä onko elämä elämisen arvoista jos se jatkuu näin. Vanhemmille ei voi puhua tunteistaan, he eivät kuitenkaan ymmärrä. Olen jo lukiossa ja minulla on paljon kavereita, mutta ovatko he oikeasti kavereitani. Ainut asia mikä minua heihin yhdistää on koulu. Muutenkin jo tarpeeksi vaikeaa tutustua ihmisiin ujouteni takia. Vähätkin kaverisuhteeni karsiutuvat siihen, että en jaksa olla se ainut osapuoli joka pitää ystävyyssuhdetta yllä. Minulla on kyllä pari hyvää ystävää, he asuvat pitkällä ja heillä on muutenkin eri piirit yms. Olen koittanut etsiä netistä uusia ystäviä irl, mutta sekin tuntuu vaikealta..
Välillä mietin, että miksi ees valitan, mullahan on kaikki asiat hyvin, mutta miksi sitten tuntuu niin paskalta jatkuvasti.

Mulla oli sama homma edellisessä kooulussa, lintsailin tosi paljon ja ei mikään kiinnostanut mut nyt ku oon eri koulussa niin olo on vähän helpottunut mutta eipä niitä "kavereita" vieläkään oo ainuttakaan ja joka aamu on tuskaa herätä ja olen edelleen masentunut, mutta kait siihen tottuu niin en enään oikeestaan pahemmin välitä siitä, mut mun mielestä yksin oleminen on ihan ok, hanki jotain kivoja harrastuksia, tai pelaa jotain peliä missä on paljon ihmisiä ja joiden kanssa voi jutella esim guild wars ja world of warcraft ovat hyviä, tai harkitse koulun vaihtoa, minua se piristi ainakin vähän, ja kiinnitä huomiota pukeutumiseen, sillä siisti pukeutuminen kiinnittää ihmisten huomion paremmin, ja koulussa voit kuunnella vaikka mielimusiikkiasi mp3 soittimella, mikäli omistat sellaisen, mutta ei kannata lintsata, siitä ei ole muuta kuin haittaa, tiedän kokemuksesta, ja mikäli et pidä ryhmätöistä, voit kysyä opettajalta että hän arpoisi ryhmät töitä varten, itse tein näin pari kertaa, jotta ei tarvisi tehdä yksin / kysellä porukkaa, mut tsemppii sulle

Minulla on sama fiilis, et haluisin kuolla tai haihtua pois. Minulla ei ole pahemmin kavereita, koulussa minua haukutaan ja koulu menee ihan penkin alle ja kotona saan kuulla huutoa äiteltä ja siskoltani siittä että olen puhunut terkkarin kanssa asioistamme ja hän haluu lähettää minut jonnekkin muualle puhumaan.. Ei oikeen ole innostanu tämä elämäni pariin vuoteen vaikka olen vasta 15vuotta.. Toivon yöt ja päivät kuolemistani, mutta en ole tehnyt itsemurhaa. en ymmärrä sitä että miksi en ole vielä tehnyt sitä... Koita pärjätä..

Sama tunne monesti.. Kavereita ei ole paljon ja tytötkin katsovat aina koulussa vinosti ihan kuin olisin jokin friikki ja aina on tunne, että kun kävelen jonkin ihmiskasan ohi, he alkavat puhua jtn paskaa minusta jne.. Noh onneksi kohta tulee kesä ja pääsen nauttimaan ainoasta asiasta josta todella pidän nimittäin moottoripyöräilystä. :)

Tunnistan osittain itseni kirjoituksestasi... valvon joskus tahallani myöhään, mutta herään kyllä ajoissa... ... Yksinäisyys on pahinta mitä itse tiedän. Se tyhjyyden tunne, kun ei ole ketään, se tunne, kun tajuaa, ettei kuulu joukkoon ja on ulkopuolinen... .. Sekin on tuttua, ettei oikeastaan halua tutustua kehenkään lähemmin... riitelen samasta asiasta itseni kanssa koko ajan. Ryhmätöitä kammoksun - luojan kiitos niitä voi tehdä toisinaan myös yksin...

... En tiedä mitä tässä tilanteessasi voi tehdä... En tiedä itsekään mitä tehdä... Mutta juu... kirjoitin tän pääosin siksi, että tiedät samanlaisiakin olevan... jotka tuntee noin. tsemppiä...

Kovin tuttuja tuntemuksia omasta nuoruudestani. Kannattaa muistaa, että moni nuoruuden ahdistus on vain sitä -nuoruuden ahdistusta. Iän karttuminen auttaa ja näkökulma muuttuu ehkä aivan täydellisesti.

Moni muuten kokee, että on helpompi puhua kirkon diakonille tai papille, kuin jollekulle maallisen tahon alan ammattilaiselle, lisäksi papit ja diakonit ovat ilmaista juttuseuraa ja ottavat myös elämän syvälliset hengellisen tason pohdinnat tosissaan! Tsemppiä ja siunausta, linkitänpä tähän oman nuoruuden tarinani: http://keskustelu.suomi24.fi/node/10650990

Liiankin tuttu tunne... en sovi minnekkään, epäonnistun lähes tulkoon kaikessa mitä teen ja olen laittanut itseni likoon joka helvetin asiassa... jatkuva itseni ruoskinta paikassa jossa tuntuu olevan vain pieni valonpilkahdus kaukana jossain tän kaiken kaaoksen keskellä on ajanut mut loukkuun josta en voi paeta enkä huutaa... miks ei mikään vittu riitä itselleni eikä maailmalle? Oon helvetin yksin vaikka ympärillä on välittäviä ihmisiä mutta mä en vaan vittu osaa muutaku olla oma negatiivinen itseni joka vihaa silmittömästi maailmaa ja omaa peilikuvaansa ja kaikkea sitä pahaa mitä mulle on tehty ja mitä itse olen tehnyt... luojan kiitos päihteet eivät enää kuulu asiaan sentään.