Muutettiin tässä vasta yhteen. Seurusteltiin n. vuosi, ennenkuin poikaystävä kysyi että haluukko muuttaa hänen luokse. Vastasin tietty, että joo.
Aikasemmin asuttiin eri paikkakunnilla, välimatkaa reilut sata kilsaa. Nähtiin periaatteessa pelkästään viikonloppuisin, joskus saatto kyllä olla ettei nähty viikkoihin ja kun nähtiin oli ikävä kyllä ollut molemminpuolista. Ja toisen näkeminen oli se mitä ootti, että selvis aina sen viikon.
Nyt kun olemme saman katon alla ja näemme toisemme päivittäin, tuntuu siltä, että se on liikaa. Tuntuu kuin toinen viestittäisi mulle katseellaan ja käytöksellään, että "häviä". En tiedä onko sitten sitä, että arki kolahtaa eteen ja toinen läsnä enempi kun ennen ja se ahistaa.
Sen olen myös huomannut että olen se kodinhuoltaja, joka huolehtii ruokapuolen, siivouksen ja pyykkäyksen, herra vaan puuhaa omiaan. Jos jotain oikein kauniisti pyydän tekemään kuuluu vastaus: "Ootas vähän". Joka tulee kuin pikkulapselle puhuen. Ottaen huomioon ettei ikäeroa ole vuotta enempää. Ja pyydetty homma on tekemättä vielä viikon kuluttuakin. Silläpä en hirveesti pyytele, sillä olen kyllästynyt oottelemaan, vaan teen itse.
Mutta jospa se siitä. Jossain vaiheessa kyllä pitänee vähän hivuttaa hommia vastapelurillekin :)
Aikasemmin asuttiin eri paikkakunnilla, välimatkaa reilut sata kilsaa. Nähtiin periaatteessa pelkästään viikonloppuisin, joskus saatto kyllä olla ettei nähty viikkoihin ja kun nähtiin oli ikävä kyllä ollut molemminpuolista. Ja toisen näkeminen oli se mitä ootti, että selvis aina sen viikon.
Nyt kun olemme saman katon alla ja näemme toisemme päivittäin, tuntuu siltä, että se on liikaa. Tuntuu kuin toinen viestittäisi mulle katseellaan ja käytöksellään, että "häviä". En tiedä onko sitten sitä, että arki kolahtaa eteen ja toinen läsnä enempi kun ennen ja se ahistaa.
Sen olen myös huomannut että olen se kodinhuoltaja, joka huolehtii ruokapuolen, siivouksen ja pyykkäyksen, herra vaan puuhaa omiaan. Jos jotain oikein kauniisti pyydän tekemään kuuluu vastaus: "Ootas vähän". Joka tulee kuin pikkulapselle puhuen. Ottaen huomioon ettei ikäeroa ole vuotta enempää. Ja pyydetty homma on tekemättä vielä viikon kuluttuakin. Silläpä en hirveesti pyytele, sillä olen kyllästynyt oottelemaan, vaan teen itse.
Mutta jospa se siitä. Jossain vaiheessa kyllä pitänee vähän hivuttaa hommia vastapelurillekin :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
tunne varmaankin. Vaikka kuinka toisesta tykkää ja järki sanoo, että haluan asua tuon tyypin kanssa, niin arki kolahtaa vastaan. Tähän asti se viikonlopputapaaminen on ollut enemmän juhlaa kuin arkea. Asuitteko kuitenkin jo itseksenne ennen yhteen muuttoa - et kerro ikääsi - vai vanhempien katon alta yhteen?
Jos on asunut itsellisesti, niin omat tavat jo ehtii muotoutua. Toisen arki tapoihin totuttautuminen voi olla yllättävän työlästä. Mutta ei voi ajatella, että minun tapani on ainoa oikea. Mikö olisi perustelu oman tavan paremmuudelle?
Mutta älä lähde sille linjalle, että teet kaiken kun se tulee tehtyä nopeammin. Osta esim. oma pyykkipussi kummallekin ja pyydä puolisoasi laittamaan pyykkinsä siihen - ja jos ei laita itse, niin sinä korkeintaan sullot ympäriinsä jätetyt sukat ym, sinne pussiin ja herra saa sitten pestä kun katso ehtivänsä. Ja sinä hoidat omasi. Tämä on testattu... huusholli pysyy suht järjestyksessä ja mies on oppinut peseen pyykkinsä...
Tiskit voi olla hankalmpi kerätä, mutta voihan siihen kehittää oman systeemin.
Parasta tietysti olisi, että suoraan istutat hänet pöydän ääreen keskustelemaan arkisista työnjaosta, rahan käytöstä jne...