Alle vuosi 'naimisissa', motiivit koko suhteeseen olivat täysin väärät alusta lähtien. Olin vain niin rikki ja yksinäinen että olisin siinä tilanteessa ottanut kenet vain. Nyt elämä on sitä että mistään ei voida puhua koska mieheni ottaa kaiken kritiikkinä ja rupeaa puolustelemaan itseään ja syyttämään minua hankaluudestani. Seksi ei toimi pätkääkään, mutta siitäkään ei voida puhua 'kun minulle ei mikään kelpaa, ja aina valitan kaikesta mitä mies tekee (?!), näin silloinkin kun haluaisin oikeasti saada homman toimimaan ja molemmille miellyttäväksi. Tunnen olevani täysin lukossa ja teennäinen, sillä aina sanomisiaan ja tekemisiään joutuu varomaan ettei mene syyttelyksi. Arki ja lomat helvetin tylsää, ei yhteistä tekemistä tai kiinnostuksen kohteita.
Eli ei kai tässä enää muu auta kun paperit vetämään, ja oman kämpän hakuun. Itseään saa tyhmyydestään syyttää kun ei kunnolla perehtynyt 'naitavaansa' ennen avioliiton satamaan purjehtimista. Onko muilla kokemuksia pika-avioliitoista ja kuinka selvitä sen aiheuttamasta häpeästä ja morkkiksesta?
Eli ei kai tässä enää muu auta kun paperit vetämään, ja oman kämpän hakuun. Itseään saa tyhmyydestään syyttää kun ei kunnolla perehtynyt 'naitavaansa' ennen avioliiton satamaan purjehtimista. Onko muilla kokemuksia pika-avioliitoista ja kuinka selvitä sen aiheuttamasta häpeästä ja morkkiksesta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Onko muilla kokemuksia pika-avioliitoista ja kuinka selvitä sen aiheuttamasta häpeästä ja morkkiksesta?"
Jos tunnet olevasi rikki ja yksinäinen, voit sitten ottaa kenet vain...
Pikaliitokin voi onnistua ja harkittu epäonnistua. Korjaa hyvä ihminen virheesi ja lähde, häpeä ja morkkis, miksi sinun sellaista pitää potea.
Ensimmäisen avioliiton solmin 18 kesäisenä, kolmen vuoden seurustelun jälkeen. Suhde oli silloin jo kuollut vaikka kaikki sujui oikean kaavan mukaan, kihlaus, säästäminen asunnon hankkiminen ja lapsi. Huomasimme, että meillä ei ollut oikeastaan mitään yhteistä, ei ollut rakkautta, ei edes mistä puhua. Ystäviä, yhteisiä toki oli ja pidin kovasti anopistani ja kälystäni. Muuten olisin lähtenyt paljon aikaisemmin. Tämä ihanuus päättyi kahdeksan vuoden päästä ja päällimmäinen tunne oli valtava helpotus.
Toisen mieheni tapasin heti eroni jälkeen yhteisten ystävien kautta. Tapasimme toukokuun lopulla, heinäkuussa lähdimme yhdessä lomamatkalle hänen kotiseudulle, elokuussa muutimme yhteen ja syyskuussa kihlauduimme. Kuulutukset hankimme marraskuussa ja helmikuussa menimme naimisiin, elokuussa syntyi yhteinen lapsi. Olimme hyvin erilaisia ihmisiä, avioliittoomme mahtui myrskyä ja tyyntä. Meitä yhdisti alusta lähtien voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne joka kantoi kolmekymmentä vuotta, mieheni kuolemaan asti, olimme niin läheisiä kuin kaksi ihmistä voi olla. Olisiko se sitä mitä sanotaan sielunkumppanuudeksi.
joo,mulla aika lailla sama kohtalo kuin sulla. ootko minkä-ikäinen? itse oon kolmekymppinen. ja mä olin myös tosi yksinäinen, siis todella, ja kaipasin suunnattomasti omaa kumppania. silti mulla ois ottajia ollut vaikka kuinka paljon, edelleenkin, (oma kehu haisee), ja silti piti ottaa ukoks tällainen joka ei ole mun "tyyppiä". paitsi että on hemmetin komea :D
siis en tajua itsekään. ilmeisesti joku itsesuojeluvaisto sanoi että ota tää, on luotettava ja uskollinen....niinkuin onkin.
mutta muuta ei sitten olekaan.
"Nyt elämä on sitä että mistään ei voida puhua koska mieheni ottaa kaiken kritiikkinä ja rupeaa puolustelemaan itseään ja syyttämään minua hankaluudestani."
Meillä on just tuo tilanne myös. me ei voida mistään puhua, sillä kaikki on MINUN syytäni. ihan kaikki. jos se iskee vasaralla sormeen, sekin on minun syytäni.
kyllä mä osaan olla hankala luonne,tiedetään. mutta meillä vielä sattuu olemaan sellainen elämäntilanne vielä että tarvitsisin valtavasti kumppanin tukea,juuri nyt... mutta tää mies vain vaikuttaa sen verran itsekkäältä ettei jaksa keskittyä kuin omiin elämän tarpeisiin. ja mä alan turhautumaan.
mä menin hemmetti naimisiin sen kanssa!!!!! olisin valmis antamaan mun elämän kokonaan sille!!
huh-huh. taitaa ne paperit pitää laittaa vetää jossain vaiheessa. hävettää vaan, ihan älyttömästi. perheeni ja sukuni vuoksi.
ootko minkäikäinen siis sinä?
Heippa kaikille ketjuun osallistujille. Mulla jatkunut samanlainen tilanne jo pari vuotta (,joten en tiedä voiko puhua pikaliitosta). Mutta kuukausi takaperin laitettiin eropaperit vetämään ja oikeasti elämä alkaa taas voittamaan. Ei se morkkis ja häpeä ollutkaan niin iso kun mä kuvittelin. Oikeastaan kaikki on mennyt yllättävän helposti (mitä nyt tulee exän kanssa tapeltua). Ikää 25, joten elämää on edessä vielä reilusti.
"Minulla on vain yksi elämä ja aion tehdä siitä onnellisen."