Mulla on mennyt kauheasti aikaa elämässäni parisuhteen kiemuroiden miettimiseen ja alan olla kurkkua myöten täynnä sitä. Nyt alan elää itselleni ja katson muuttuuko elämä. En jaksa enää miettiä mitä miesten päässä liikkuu. Jos eivät halua jakaa sisintään, olkoot jakamatta. Mutta en usko että suhde, jossa ei jaeta, voi olla pidemmän päälle onnellinen. Jos ei jaa omansa kanssa, sitä jakaa kuitenkin jonkun kanssa. Miksei sitä voi jakaa omansa kanssa? Tarvitseeko aina olla niin erillinen? Olen kuullut että ollakseen onnellinen suhde, tarvitaan siihen se että jakamisen aste eli läheisyyden tarve olisi oltava molemmilla yhtäläinen.
ei jaksa enää
yhtään...
3919
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
..viestisi kolahti. Olen 3-kymppinen nainen, ja omassa pitkässä suhteessani hellyys, läheisyys, keskusteleminen ja yhteenkuuluvuuden tunne ovat tyystin kadonneet.
Meillä on kaksivuotias esikoinen. Perheeseen kuuluu myös koira. Tottakai molempien "pikkuisten" hoitaminen ja rakastaminen on nyt elämän ykkösasia, mutta olen sitä mieltä, että parisuhteeseenkin pitäisi panostaa. Muuten ei jaksa, en pysty tyhjästä sielustani ammentamaan pian enää mitään.
Asia todella vaivaa mieltäni. Joskus tunnen pahan olon jopa fyysisesti, olen kuin ilmaa, vaikka kelpaan kyllä ruuanlaittajaksi ja sängyn lämmittäjäksi.. sitäkin enää harvemmin. Olen lukuisia kertoja kertonut hänelle, että kaipaan hänen kosketustaan ja huomiotaan, tuloksetta. Olen sitä pyytänyt, mutta kun se ei koskaan tehoa, niin joskus aiheesta on syntynyt riita.
Haluaisin pelastaa suhteeni. Mies ei suostu lähtemään kanssani perheneuvolaan, koska hänen mielestään voin mennä yksinkin, sillä ongelma on kuulemma vain minulla.
Olisi niin mahtavaa saada joskus edes halaus, muutama kaunis sana tai vaikka suukko. Sellainen osoittaisi minulle, että olen haluttu, hän välittää ja haluaa olla hellä, mutta koskaan ei mitään. Jos teen oma-aloitteisesti jotain, rapsutan miestä vaikka niskasta tai silitän ihoa, niin minut työnnetään pois häiritsemästä.
En vain tajua. Olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus minua kohtaan on loppunut, vaikkei mies sitä myönnä. Tuntuu, että hän on jo jättänyt minut henkisesti, vain kokreettinen poismuutto puuttuu.
Se lohduttaa, että lapsellemme ja koiralle hän sentään vielä näyttää tunteensa ja on hyvä isä.
Voisiko joku kertoa, mitä kannattaisi tehdä? Jatkaa, yrittää vielä vai erota? Kyseessä on elämäni rakkaus.
Kuulostaa niin tutulta, että oikein riipaisee. Suhteen alussa sain hieman haluamaani hellyyttä ja pientä huomiota, mitä kaipaan aivan suunnattomasti. Meillä on pieni lapsi ja ero on kohta käsillä, mikä tuntuu täysin kohtuuttomalta, mutta en jaksa enää. En voi kiduttaa itseäni tällaisessa suhteessa, kun ei puhuta eikä pussata. Me emme ole mitään nuoria vaan jo yli 40v. ja silti tilanne voi olla näin jumissa. Olen yrittänyt miestä perheneuvolaan, mutta tuloksetta. Luen parisuhde kirjallisuutta ja olen mielestäni yrittänyt kaikkeni, mutta turhaan, sillä vastarakkautta en tunnu saavan. Mieheni asenne on loukkaava ja koen, ettei hän ota sitä vastuuta, mitä perheessä molempien pitäisi ottaa.
Tuntuu täysin käsittämättömältä, että perheen eteen ei voi tehdä kaikkeä mahdollista, jotta erolta vältyttäisiin. Mikään parisuhde ei pysy hengissä jos molemmat eivät yritä tehdä voitavansa. Keskustelut ja aito kiinnostus toiseen ihmiseen täytyy löytyä ... Olen niin surullinen tilanteesta, että sanat eivät riitä sitä kertomaan.
Vertailin kertomuksianne raa'asti omaan suhteeseeni, joka on 20 vuotta vanha ja edelleen niin ihanaa, että laulattaa.
Tuli mieleeni kysyä teiltä naisilta, että miten paljon TE sitten itse pussailette tai halitte miehiänne? Vai panevatko he vastaan, joten olette jättäneet heidät suosiolla rauhaan ja paijailette lapsianne ja koirianne sen sijaan..?
Monissa parisuhteissaä se muutos tulee lasten syntymän aikoihin, jolloin äiti on kaiken keskiössä, kädet täynnä ja keskittynyt selviytymään uudesta roolistaan, josta ei voi laistaa millään verukkeella – ainakaan lapsen ihan ekoina vuosina. Mies taas saattaa siinä vaieessa tuntea itsensä tarpeettomaksi JA kyvyttömäksi, koska nainen näyttää selviytyvän kaikesta luonnollisesti – joskus jopa täysin ilman apua. Mies sitten keksii muuta touhua itselleen ja nainen hoitaa lapsen.
No, tämä oli rankasti yksinkertaistettu kuvaus, mutta olen huomannut sen yhtenä erona siihen mitä esim. omassa suhteessani on tapahtunut. Meillä molemmat ovat tottuneet ja totuttaneet toisensakin jakamaan kaiken yhdessä. Niin penskojen kuin kodinkin hoidon ym. Ollaan yhdessä öönä, keksitään yhdessä ratkaisuja ja toimitaan tiiminä kaikessa mahdollisessa, joten tunnetaan olevamme toisillemme tärkeitä, koko ajan.
Se tasavertaisuus, tai miksi sitä nyt kutsuisi, untuu olevan kantava voima meidän liitossamme.
Te tunnette omien liittojenne kehityskaaren ja voitte analysoida sitä, missä kohtaa asiat alkoi teidän mielestänne mennä väärälle radalle. Siinä samalla voi sitten katsoa itseäänkin peilistä, että mitä itse teki tai jätti tekemättä noihin samoihin aikoihin, koska sekin tietysti vaikutti asiaan.
Parisuhteen tottumuksia voi muuttaa vain muuttamalla itsensä ja omat tottumuksensa, sillä niihinhän se toinenkin osapuoli vastaa.