olen 30-vuotias mies ja olen ollut parisuhteessa jo kahdeksan vuoden ajan. Suhteen alussa elelimme pitkään eri puolilla Suomea, johtuen molempien opiskeluista. Kun sitten muutimme yhteen niin olimme varsin pian jo kihloissa. Kaikki näytti varsin lupaavalta... Olin löytänyt mukavan elinkumppanin itselleni, joka vielä katsoi maailmaakin varsin samankaltaisesti.
Vuodet vierivät ja nautimme elämästä. Perheen perustaminen ja naimisiin meno olivat jo muutakin kuin hiljaisia ajatuksia ilmassa. Naiseni on hyvin perhekeskeinen, onhan hän kolmilapsisesta perheestä. Itselläni ei ole veljiä tai sisaruksia, joten sisarusrakkauden kokeminen on hieman vieras asia. Naiseni suvussa on myös paljon muita perheellisiä pariskuntia, mukaanlukien hänen molemmat veljet. Olen itse pienen suvun edustaja, jossa sukulaisia on vain muutama. Yhteydenpito on jäännyt varsin vähälle. En tiedä mistä se johtuu. Kaippa olemme niin erilaisia ilmestyksiä.
Omat vanhempani eivät myöskään jaa kanssani samanlaisia mielipiteitä mistään. Kysymykset ovat aina samat. Äitini on ylihuolehtivainen ja se raivostuttaa välillä. Nolottaa kun sanon lähteväni ulos tai autolla ajamaan, niin hän pelkää aina pahinta. Valtavat pelkotilat ruokkivat hänen mieltään. Isäni ei taas osaa puhua mistään syvällisesti, kuten ei äitinikään. Kaikki keskustelua vaativat asiat lakastaan aina lattian alle. Mielipiteet, jotka eivät vastaa heidän käsityksiään, eivät ole puhuttavissa. Se perheestäni! Tuntuu että olen aivan yksin ajatuksieni kanssa, koska en osaa ilmaista itseäni tarpeeksi selvästi.
Tästä pääsemmekin parisuhteeseemme. Naiseni opiskelee jälleen ja myös tälläkin kertaa toisella paikkakunnalla. On viikkoja ettemme näe kun taas välillä olemme pitkiäkin aikoja yhdessä. Välimatka on syönnyt suhdettamme. Puhumme, että kaikki on vain väliaikasta, mutta siitä huolimatta erillään olemista on vielä mahdollisesti jäljellä vuosia. Olemme puhuneet lapsista ja naimisiin menosta, mutta nämä asiat tuntuvat itsestäni varsin kaukaisilta asioilta. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta vielä thän päivään mennessä. Olen parin lapsen kummi ja se tuntuu riittävältä. On huojentavaa kyläreissun jälkeen todeta mielessä että onneksi ei ole omia lapsia. Naiseni tietää jollain tasolla "lapsikammostani", mutta kukaan muu ei oikeastaan. Vanhempani eivät ole ikinä tiedustelleet lapsen hankkimisesta tai naimisiin menosta. Olen kuullut kautta rantain, että äitini on säästänyt rahaa häihimme. Hän todella toivoo, että saa (kirkko)häät ainoan lapsensa kunniaksi. Naiseni on muuttunut aina vain enemmän kaveriksi, kun näemme. Meillä ei ole juurikaan samanlaisia harrasteita kuin sauvakävely ja ruoan laitto. En tiedä mutta olen ollut viimeaikona pohtinut elämääni enemmän kuin koskaan. Ehkä se on sitä kolmenkympin kriisiä. Olen onnellinen työssäni ja työkavereideni kanssa. Näemme aina silloin tällöin kaljoittelun merkeissä. Naiseni kanssa emme juurikaan käy enää ulkosalla, kun yhteinen aika on muutenkin kortilla.
Olen naiselleni todella tärkeä ihminen mutta tulevaisuuteen katsottaessa emme vieläkään jaa samankaltaisia mielipiteitä. Hän ehkä odottaa että muuttuisin, mutta mitään ei ole vieläkään tapahtunut. Itse haaveilen matkustamista ja uusista kulttuureista perheen sijaan. Olen aivan varma etten voisi enää toteuttaa itseäni jos olisin naimisissa tai jos olisi muksuja. olen miettinyt vakavissani eroamista, vielä kun on mahdollista. Ero olisi kyllä valtaisa järkytys kaikille. Niin hänelle ja hänen perheelleen kuin omille porukoilleni, äitini etunenässä. Vuosien aikana olen oppinut tuntemaan naiseni sukulaiset täydellisesti. Heidän perheessään vallitsee suuri avoimmuus, mitä en omalla puolellani ole saannut kokea. Kaikki varmasti odottavat jo kuumeisesti vauva- ja hääuutisia. Eromme johtaisi aivan varmasti ihmissuhteiden kuivumiseen muutenkin jo minun pienissä piireissäni. En kuitenkaan jaksa elää pelko takapuolessa, vaan katsoa maailmaa niin kuin itse sen haluan näkevän. Olen aikalailla umpikujassa, enkä tiedä mitä tehdä. Tämä seurustelu / avoliittosuhde on meidän molempien ensimmäinen. Eli pitäsikö ottaa uusi suunta elämässä rohkeasti välittämättä muiden mielipiteistä ja tunteista? Itsehän elämäni elän.
Haluisin kyllä elää jonkun ihmisen kanssa yhdessä jossain vaiheessa tulevaisuutta.
Vuodet vierivät ja nautimme elämästä. Perheen perustaminen ja naimisiin meno olivat jo muutakin kuin hiljaisia ajatuksia ilmassa. Naiseni on hyvin perhekeskeinen, onhan hän kolmilapsisesta perheestä. Itselläni ei ole veljiä tai sisaruksia, joten sisarusrakkauden kokeminen on hieman vieras asia. Naiseni suvussa on myös paljon muita perheellisiä pariskuntia, mukaanlukien hänen molemmat veljet. Olen itse pienen suvun edustaja, jossa sukulaisia on vain muutama. Yhteydenpito on jäännyt varsin vähälle. En tiedä mistä se johtuu. Kaippa olemme niin erilaisia ilmestyksiä.
Omat vanhempani eivät myöskään jaa kanssani samanlaisia mielipiteitä mistään. Kysymykset ovat aina samat. Äitini on ylihuolehtivainen ja se raivostuttaa välillä. Nolottaa kun sanon lähteväni ulos tai autolla ajamaan, niin hän pelkää aina pahinta. Valtavat pelkotilat ruokkivat hänen mieltään. Isäni ei taas osaa puhua mistään syvällisesti, kuten ei äitinikään. Kaikki keskustelua vaativat asiat lakastaan aina lattian alle. Mielipiteet, jotka eivät vastaa heidän käsityksiään, eivät ole puhuttavissa. Se perheestäni! Tuntuu että olen aivan yksin ajatuksieni kanssa, koska en osaa ilmaista itseäni tarpeeksi selvästi.
Tästä pääsemmekin parisuhteeseemme. Naiseni opiskelee jälleen ja myös tälläkin kertaa toisella paikkakunnalla. On viikkoja ettemme näe kun taas välillä olemme pitkiäkin aikoja yhdessä. Välimatka on syönnyt suhdettamme. Puhumme, että kaikki on vain väliaikasta, mutta siitä huolimatta erillään olemista on vielä mahdollisesti jäljellä vuosia. Olemme puhuneet lapsista ja naimisiin menosta, mutta nämä asiat tuntuvat itsestäni varsin kaukaisilta asioilta. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta vielä thän päivään mennessä. Olen parin lapsen kummi ja se tuntuu riittävältä. On huojentavaa kyläreissun jälkeen todeta mielessä että onneksi ei ole omia lapsia. Naiseni tietää jollain tasolla "lapsikammostani", mutta kukaan muu ei oikeastaan. Vanhempani eivät ole ikinä tiedustelleet lapsen hankkimisesta tai naimisiin menosta. Olen kuullut kautta rantain, että äitini on säästänyt rahaa häihimme. Hän todella toivoo, että saa (kirkko)häät ainoan lapsensa kunniaksi. Naiseni on muuttunut aina vain enemmän kaveriksi, kun näemme. Meillä ei ole juurikaan samanlaisia harrasteita kuin sauvakävely ja ruoan laitto. En tiedä mutta olen ollut viimeaikona pohtinut elämääni enemmän kuin koskaan. Ehkä se on sitä kolmenkympin kriisiä. Olen onnellinen työssäni ja työkavereideni kanssa. Näemme aina silloin tällöin kaljoittelun merkeissä. Naiseni kanssa emme juurikaan käy enää ulkosalla, kun yhteinen aika on muutenkin kortilla.
Olen naiselleni todella tärkeä ihminen mutta tulevaisuuteen katsottaessa emme vieläkään jaa samankaltaisia mielipiteitä. Hän ehkä odottaa että muuttuisin, mutta mitään ei ole vieläkään tapahtunut. Itse haaveilen matkustamista ja uusista kulttuureista perheen sijaan. Olen aivan varma etten voisi enää toteuttaa itseäni jos olisin naimisissa tai jos olisi muksuja. olen miettinyt vakavissani eroamista, vielä kun on mahdollista. Ero olisi kyllä valtaisa järkytys kaikille. Niin hänelle ja hänen perheelleen kuin omille porukoilleni, äitini etunenässä. Vuosien aikana olen oppinut tuntemaan naiseni sukulaiset täydellisesti. Heidän perheessään vallitsee suuri avoimmuus, mitä en omalla puolellani ole saannut kokea. Kaikki varmasti odottavat jo kuumeisesti vauva- ja hääuutisia. Eromme johtaisi aivan varmasti ihmissuhteiden kuivumiseen muutenkin jo minun pienissä piireissäni. En kuitenkaan jaksa elää pelko takapuolessa, vaan katsoa maailmaa niin kuin itse sen haluan näkevän. Olen aikalailla umpikujassa, enkä tiedä mitä tehdä. Tämä seurustelu / avoliittosuhde on meidän molempien ensimmäinen. Eli pitäsikö ottaa uusi suunta elämässä rohkeasti välittämättä muiden mielipiteistä ja tunteista? Itsehän elämäni elän.
Haluisin kyllä elää jonkun ihmisen kanssa yhdessä jossain vaiheessa tulevaisuutta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
menettää. Vaikutat vaihtelunhaluiselta ihmiseltä ja tuntuu, ettet oikein osaa arvostaa elämän rutiineja. Olet eräänlainen levoton sielu: Aina pitäisi asioiden olla muuttumassa, ihmisen uusia kokemuksia haalimassa. Jospa ajattelisit niitä asioita, joiden varaan monen vuoden onnesi on rakentunut: Tuenantoon ja turvaan ! Ei ole mitään varmuutta, että löytäisit yhtä mukavaa naisystävää (kunnollista). Hyvä parisuhde antaa elämälle PALJON. Kun menettää hyvän parisuhteen, tulee todella katumapäälle. On niin paljon pariskuntia, joissa toista osapuolta pilkataan, esim. Ei ole helppoa löytää mukavaa ihmistä, jonka kanssa jakaa elämää. Tehän yhdessä päätätte siitä, koska saatte lapsia. Vaikka olisit kenen naisen kanssa hyvänsä, kyllä silti suku painostaisi.
Näin kertalukemalta kuulostaa, että olet itse ajamassa itseäsi kovaa vauhtia ahdinkoon kuvittelemalla, mitä muut teistä/sinusta ajattelevat ja teiltä/sinulta odottavat...
Ei ole mitenkään omituista, että suhde muuttuu "ystävyydeksi" kun eletään erillään eri paikkakunnalla. Eihän sitä silloin vietetä normaalia parisuhde-elämää, siis sitä elämää, jossa asutaan päivät saman katon alla, jaetaan kotityöt ja kokemukset yhdessä jne jne. Eli tietysti erossa oleminen tuntuu kummalliselta, koska on kyse suhteesta, joka perustuu rakkaudentunteelle ja parinmuodostusvietille. Erossa oleminen ei täytä niitä tarpeita ja se on hyvä tiedostaa. Kun sen tiedostaa, ymmärtää myös sen, miksi olo juuri nyt on se mikä on.
Kuulostaa myös siltä, että sinä tarvitsisit itsellesi hyvän ystävän, luonnollisestikin miehen, jolle saisit (opetella) uskoutua ja purkaa tuntojasi niin, ettet tuntisi oloasi niin yksinäiseksi. Ystävyys on yksi normaalin elämän tukipilareista, johon saa nojata aina kun se elämän paras kamu, eli tässä avopuoliso, ei ole saatavilla.
Ja mitä perheen perustamiseen ja häihin tulee, niin ne on kyllä sinun ja avopuolisosi välisiä asioita, ja muut saavat tyytyä siihen mitä te keskenänne päätätte niiden suhteen.
Voin kertoa henk. koht. kokemuksesta ymmärtäneeni oman (ja mieheni) lapsettomuuspäätöksen kokonaisvaltaisuuden ja laajuuden konkreettisesti vasta kohdattuani vanhempieni (ja mieheni vanhemien) surun päätöksemme ilmoitettuamme. Sekin suru ja pettymys on vastaanotettava ja niitä on siedettävä, koska ne ovat luonnollinen vastaus rakkaiden ihmisten rankkaan ja lopulliseen päätökseen.
Mutta teillä nyt on vielä aikaa harkita muksujenkin hankkimista, joten kehoitan teitä puhumaan tämänhetkisistä toiveistanne ja peloistanne toisillenne avoimesti, käsittelemään asioita yhdessä. On myös hyvä käydä itsensä kanssa mahdollisimman rehellistä vuoropuhelua siitä, miksi ei halua lapsia; onko se itsestä lähtevä luonnollinen tunne, uhmaa ulkopuolelta tulevaa painostusta kohtaan vaiko pelkoa suuren ja tuntemattoman ja lopullisen edessä tms.
Parisuhteessa kannattaa tehdä kaikkea mahdollista (esim. matkustella) yhdessä! Saatte siitä yhteisiä kokemuksia ja muistoja, jotka lujittavat teidän suhdettanne ja auttavat teitä selviämään erossaolosta. Järjestäkää sille yhdessä tekemiselle aikaa. Raivatkaa aikaa kaikelle mikä lujittaa eikä hajoita teidän liittoanne. Se on sitä parisuhteen eteen tehtävää työtä, jota pitää tehdä silloinkin, kun mieluummin luikkisi mäkeen koko tilanteesta.
Aina on mahdollista tehdä prikulleen samat virheet sen mahdollisen seuraavankin parisuhteen aikana, joten uuteen vaihtaminen ei automaattisesti takaa ruusuisempaa tulevaisuutta.
Voin sanoa itsekin vähän vajaa kolmekymppisenä naisena, että varmaan sitä alkaa olemaan sitten jonkinlainen "kolmenkympinkriisi" kun alkaa asoita pohtimaan. Itse olen vaan toisenlaisissa aatoksissa, kun olen alkanut miettimään niitä lapsia ja yhteistä kotia jota meillä kumppanin kanssa ei ole vaikka yhdessä ollaan oltu jo vuosia. Kumppanini on vaan sellainen harkitseva ja itsekin olen halunnut edetä rauhallisesti. Ei teillä perheen perustaminen varmaan tämän hetken juttu, jos kerroit teidän olevan kenties vuosia erillään eri paikkakunnilla. Vähän jäi sellainen kuva, että joitakin asioita oletat tyttöystäväsi ajattelevan vai oletko kysynyt rehellisesti hänen ajatuksiaan perheestä ja häistä. Varmaan teidän kannattaisi yhdessä keskustella molempien odotuksista. Varmaan välimatka vierastuttaa, jos ette näe kovin usein. Varmaan erokin saattaa olla lähipiirille odottamaton, kun olette kuitenkin olleet noin kauankin yhdessä. Mutta ratkaisut kannattaa tehdä kuitenkin sen pohjalta mikä tuntuu itsestä parhaalta koska ette voi elää sukua varten.
ota se uusi suunta ja älä välitä mitä muut sanovat. sinun ei selvästi ole hyvä olla siinä suhteessa.älä kärsi se on pahinta.tiedän mistä puhun.olen itse kärsinyt.
Mielestäni sinun kannattaisi kertoa asiat tyttöystävällesi. Muuten et voi tietää mitä hän haluaa, haluaako hän ehdottomasti lapsia vai ei. Ovathan ne tärkeitä asioita, joista kannattaa keskustella, ja tee päätöksesi sen pohjalta mitä olette keskustelleet. Kerro hänelle että harkitset eroa, jos tulevaisuuden haaveenne ovat ihan erilaisia.
Mutta ymmärrän kyllä sukulaisten pettymisen jos teille tulisi ero, mutta kuitenkin on kyseessä teidän elämänne, ei sukulaisten.
Onko teillä vielä tiedossa, kuinka kauan joudutte asumaan eri paikkakunnilla? Ainakin minua helpotti etäsuhteessa se, että tiesin kauanko se vielä tulee kestämään.
Mutta toivottavasti teet oikean päätöksen, mikä se teille sitten onkaan.