yhdessäasumiseen ja perheen perustamiseen?
Taidan olla ainoa laatuaan, sillä haluan pitää oman talouden eli siis asua itsenäisesti. Tahdon kuitenkin saada sitoutumiseen ja luottamukseen perustuvan parisuhteen. Suhteessa ei ns. hankittaisi lapsia vaan nautittaisiin toisella tapaa elämästä; matkusteltaisiin, harrastettaisiin kulttuuria eri muodoissaan, harrastettaisiin liikuntaa yhdessä, nautittaisiin koti-illoista ym.
Kummallakin olisi kuitenkin se omakin elämä ja omaa aikaa. Onko tällainen syvään ystävyyteen ja läheisyyteen perustuva eroottinen suhde mahdollinen?
Taidan olla ainoa laatuaan, sillä haluan pitää oman talouden eli siis asua itsenäisesti. Tahdon kuitenkin saada sitoutumiseen ja luottamukseen perustuvan parisuhteen. Suhteessa ei ns. hankittaisi lapsia vaan nautittaisiin toisella tapaa elämästä; matkusteltaisiin, harrastettaisiin kulttuuria eri muodoissaan, harrastettaisiin liikuntaa yhdessä, nautittaisiin koti-illoista ym.
Kummallakin olisi kuitenkin se omakin elämä ja omaa aikaa. Onko tällainen syvään ystävyyteen ja läheisyyteen perustuva eroottinen suhde mahdollinen?
Vastaukset 14
Vanhimmat
On se ihan mahdollista. Taytyy vain loytaa se toinen puolisko, joka haluaa elaa sellaisessa suhteessa.
Itse elan avoliitossa, mutta toisinaan olen miettinyt, etta elama voisi olla meille kummallekin mieluisampaa, jos kummallakin olisi oma koti. Ei meilla ole mitaan elamaa suurempia ongelmia, vain ihan tavallisia kinoja rahan kaytosta, siivoamisesta etc. Elama voisi olla jotenkin realistisempaa ilman "me"-kasitetta, ja kumpikin kantaisi enemman vastuuta elamisestaan. Yhdessa asumisessa on kuitenkin hyvatkin puolensa - seuraa ja apua loytyy aina, eika tarvitse selitella kellekaan ulkopuoliselle, missa suhteessa mennaan.
Luulenkin, etta yksi syy siihen, etta muutetaan yhteen tai mennaan jopa naimisiin, tulee ulkopuolisten asettamista paineista. Sullekin saattaa joku vastata, etta mikas suhde se sitten oikein olisi ja pelkaatko sitoutumista. On aina hankalaa kuulua vahemmistoon (suurin osa kuitenkin haluaa asua yhdessa, jos on ns. sitoutuneessa parisuhteessa).
Nyt olen tilanteeseeni ja valintoihini tyytyvainen (33v nainen). Jos joskus jostain syysta olisin aloittamassa uutta suhdetta (tulisi nykyisen kanssa ero tai jaisin leskeksi), miettisin aika tarkkaan, muuttaisinko yhteen. Ihan hyvin voisi olla "kunnollisessa", sitoutuneessa suhteessa, vaikka kotiosoitteet olisikin eri paikoissa.
Jos ajattelen mennyttä avioliittoani, niin parasta siinä oli yhdessäasuminen...se turvallisuuden tunne, jota se toi...ja se yhteenkuuluvuuden tunne...juuri se "me" tunne...olimme ikäänkuin suurempi yksikkö tässä maailmankaikkeuden kaaoksessa mitä ihminen yksin voi olla...
Nyt näissä suhteissa, joilla ei ole edes nimeä...joissa ollaan olevinaan jonkinnäköinen pari, mitä ei todellisuudessa kuitenkaan olla...niissä ei ole häivähdystäkään siitä turvallisuudentunteesta, jota avioliitto toi tullessaan...Tunnen sen eniten siinä, miten suhtaudun suhteeseen...mies ei oikeastaan merkitse minulle mitään sen kummempaa kuin hetkittäistä helpotusta yksinolosta...hetkittäistä "kotileikkiä", valhetta, joka voi kadota nopeammin kuin silmät ehtii räpäyttää...siinähän se...erilliset elämät, erilliset asunnot...yksi puhelinsoitto, niin se on siinä...helppo ero. Helppo ero taas tarkoittaa haluttomuutta (ainakin minun puolelta) tuntea luottamusta ja turvaa..."meistä" on tullut "minä" ja "sinä"...Eeva, joka luotiin Adamin kylkiluusta osoittamaan miehen ja naisen kumppanuutta, onkin nyt ikään kuin toinen Adam, tosin naispuolinen. Ei enää kylkiluusta...molemmat maasta...yksin vailla todellista kumppanuutta. Sellaista se on. Kiitän Jumalaa sinä päivänä, kun pääsen tästä suhteiden helvetistä haudan lepoon...yksin sinnekin, kuten olen täällä elänyt. Onko kukaan lukenut Mooseksen evankeliumia, jossa Eeva itkee Adamin menetettyään kuolemalle "Valtiaani, kaiken hyveen Herra ja Jumala, älä tee minua, palvelijatartasi, vieraaksi Aadamin ruumiille, sillä hänen jäsenistänsä Sinä minut teit, vaan suo minun, vaikka olenkin ansioton ja syntinen, tulla haudatuksi hänen ruumiinsa päälle. Niinkuin olin hänen kanssaan paratiisissa ja rikkomuksen jälkeen erottamaton, niin älköön kukaan meitä erottako."
Mutta kun katson omaa tulevaa kuolemaani, ei minulla ole ketään, jonka luokse kaipaisin kuolemassa, koska eihän minulla ole ketään todellisuudessa täällä eläessänikään...
Ymmärsiköhän kukaan, mitä yritin sanoa???
"Luulenkin, etta yksi syy siihen, etta muutetaan yhteen tai mennaan jopa naimisiin, tulee ulkopuolisten asettamista paineista."
Enpä oikein usko. Itse elän avoliitonomaisessa suhteessa, vaikka meillä kummallakin on oma asunto. Nukun kuitenkin 90% kaikista öistäni tyttöystävän luona. Suhteemme on vielä sen verran tuore, ettei yhteenmuuttamista vielä kannata harkita. Pitemmän päälle ei kyllä ole mitään järkeä maksaa vuokraa ja muita kustannuksia 600+ euroa/kk siitä ilosta, että voi nukkua 2-5 yötä kuukaudessa omassa asunnossa.
En tarkoittanut, etta suhteen ulkopuoliset valttamatta sanoisivat asiasta mitaan. Ei sellaista painostusta.
Tarkoitin yhetsikunnassamme olevia yleisia kasityksia siita, miten eletaan. Onhan naita - ollaan heteroita, kaydaan toissa, seurustellaan ja perustetaan perhe, eletaan lakien ja saantojen mukaan ns. ihmisiksi.
Siina vaiheessa, kun ollaan seurusteltu sen aikaa, etta tiedetaan, etta ns. kuulutaan yhteen, aletaan aika automaattisesti miettia yhteen muuttoa. Kylla minakin olen ihan taydesta sydamestani nyt avoliitossa. Eipa se erillaan asumisen vaihtoehto tunnu hyvalta senkaan takia, etta muut eivat sitten ottaisi suhdetta yhta tosissaan kuin nyt. Ainakin osittain asun miehen kanssa yhdessa sen takia, etta minuun suhtaudutaan vakavassa suhteessa elavana naisena.
"Tarkoitin yhetsikunnassamme olevia yleisia kasityksia siita, miten eletaan. Onhan naita - ollaan heteroita, kaydaan toissa, seurustellaan ja perustetaan perhe, eletaan lakien ja saantojen mukaan ns. ihmisiksi."
Tuo kuvio nyt vain sattuu sopimaan suurimmalle osalle ihmisistä. Jos keskimäärin joku muu systeemi olisi parempi, sinä ihmettelisit samalla tavalla, että miksi toimitaan näin eikä noin. Koska ihmiset ovat hyvin pitkälle amanlaisia, niin aina on olemassa jokin tapa elää, joka soveltuu suurimmalle osalle ihmisistä ihan kuin luonnostaan.
"Ainakin osittain asun miehen kanssa yhdessa sen takia, etta minuun suhtaudutaan vakavassa suhteessa elavana naisena."
Hassua. Minua ei kiinnosta pätkääkään, mitä mieltä muut ovat suhteeni vakavuudesta.
kuulostaa nykyaikaiselta...Mutta elämäntyyli ei sovi mustasukkaiselle. Luottamus tärkeää!
että jos jompi kumpi haluaakin enemmän elämältään jossain vaiheessa. Lapsia ja punaisen tuvan ja perunamaan. Ai säätänä sitä toisen sydänsurun määrää :(
Joo, olemme jo vanhapari ja asuneet 10v omissa kämpissämme, samassa kaupungissa, eri puolilla tosin.
Alussa asuimme "seurustelumme" alkuvuosina yhdessä, mutta ihan käytännön syistä ( eukon aikuiset lapset eivät sulattaneet tilannetta ) muutin sitten omaan asuntoon ja siitä lähtien olemme eläneet eräänlaista reppuelämää : viikot kumpikin töissä tahollaan ja sitten viikonloput yhdessä. Koti-iltaa, matkustelua, yhteisiä lomia jne..
Nyt kun meillä alkaa pikkuhiljaa eläkevuodet lähestyä, niin kieltämättä minulla on suuri halu muuttaa jälleen saman katon alle, mutta valitettavasti tämä ei nyt oikein kuulu eukkoni suunnitelmiin. Hän on oppinut vuosien saatossa elämään niin vapaasti työrytminsä, omien harrastusten ja lastenlapsiensa keskellä, että en yksinkertaisesti mahdu täyspäiväisesti hänen elämäänsä. Hän haluaa pitää täydellisen vapautensa tyyliin "ota tai jätä". Tilanteesta on keskusteltu kovinkin usein ja aina tuloksetta.
Asia on alkanut kyrsiä minua viime aikoina niin paljon, että se on pistänyt tosissaan miettimään, mitä loppuelämältäni haluan ja olisinko valmis vielä etsimään rinnalleni sellaisen naisen, joka haluaa "kävellä vanhuuteen" kanssani ihan jokapäiväisessä elämässä eikä vain nykyisellä tyylillä osa-aikaisesti.
Eli juuri tuo on näissä kahden-asunnon ja samalla -elämän avosuhteissa ongelmana, jos toinen pitää kiinni siitä omasta itsenäisyydestään, mutta toiselle se ei sitten enää jossakin vaiheessa riitä.
Kannattaa keskustella ja miettiä moneen kertaan suhteen edetessä, että onko tuollaisella kahden-elämän-järjestelyllä mahdollisuutta kehittyä jatkossa molempien halujen suuntaan vai meneekö asiat sitten samalla kaavalla vuosien mittaan ja suhde jämähtää paikalleen, kuten meillä !
Itselleni ainakin tuo tilanne ei ole tyydyttävä enää ja haen ratkaisua muualta.
...on niin, että ennemmin tai myöhemmin ainakin toinen (yleensä kai nainen) haluaa lapsia. Ja naiselle lasten saamisella on fyysisiä rajoitteita, kuten ikä. Eli voi olla vaikeaa löytää nuori ("lastentekoiässä" oleva tai sitä nuorempi) nainen, joka olisi valmis tuollaiseen suhteeseen. Vanhemmalla iällä monillakin on varmasti juuri tuollainen käsitys hyvästä parisuhteessa, mutta nuoremmilla harvemmin.
Tietenkin on ihmisiä, jotka eivät sataprosenttisen varmasti halua lainkaan lapsia koko elämänsä aikana, mutta heitä on varmaan loppujen lopuksi aika vähän.
Itse ainakin teen jo heti alkuvaiheessa parisuhdetta selväksi, että minun "tavoitteeni" on elämänmittainen luottamuksellinen ja hyvä suhde sekä "oikea perhe" (lapsia jne). Tästä aiheesta keskustelua ei kannata uudessa suhteessa jättää kovin myöhäiseksi, koska siitä aiheutuu vain sydänsurua molemmille, jos visiot eivät kohtaakaan.
Eli tiivistettynä: Kuvailemasi kaltainen suhde on hyvinkin mahdollinen, mutta etenkin jos olet mies, niin voi olla vaikea löytää kumppania, joka ajattelee samoin.
Oon seurustellut vuoden verran etäsuhteessa mieheni kanssa. Syksyllä muutan hänen kanssaan samaan kaupunkiin. Ostan oman asunnon, vaikka mies kovasti haluaisi, että muuttaisin hänen luokseen. Miehen asunto on pieni ja "jätkämäinen", minä haluan tehdä omastani just sellaisen kuin haluan.
Lisäksi oon niin tottunut elämään omineni, että oon tässä nyt ehkä ylivarovainenkin. Kuitenkin etsin asuntoa miehen läheltä, joku "hajurako" ja ihan omaan paikkaan pakenemisen mahdollisuus pitää vaan olla. Hän voi sitten joskus muuttaa minun luokseni, jos haluaa.
Ollaan kolmekymppisiä, perhekin pitäisi kohta puoleen perustaa, jos sellaista haluamme. Mies haluaisi, minä emmin. Edellä mainituista syistä.
Huomaan vaan, että suhteemme on paljon parempi, kun emme asu yhdessä. Mieheni haluaa asua yhdessä ja jakaa kaiken ajan. Minä taas tarvitsen ehdottomasti oman henkilökohtaisen tilan.
kannalta "paljon parempi".
Eikö miehesi mielipiteellä ole mitään arvoa ?
Luuletko, että noin itsekäs mallisi toimii pitkään ? Kyllä se on kuule niin, että äijäsi lähtee katselemaan muita naisia tuolla menolla, se on varma.
"Luuletko, että noin itsekäs mallisi toimii pitkään ? Kyllä se on kuule niin, että äijäsi lähtee katselemaan muita naisia tuolla menolla, se on varma."--No,eikös noista suuri osa jossain vaiheessa lähde niitä muita naisia katselemaankin?joten tuntuisi siltä että juuri miestenmieleen voisi ollakin sellainen etäseurustelu.Ja ehkä viisikymppisten eron kokeneiden keskuudessa,ainakin alkuvuosina.
taiteilijoille, jotka kaipaavat vapautta.
Itselle ainakin sopisi kun ikää on mittarissa 40. Perhe on ollut ja mennyt lapset isoja. Mitäpä sitä enää perhettä silleen tarvii.
Näkyy vain naisilla olevan enemmän sellaseen tarvettä, läheisyyden ja turvallisuudentunteen etc... takia.