Auttakaa ja kertokaa miten saan takaisin sen luottamuksen mikä meni viikko sitten miheni uskottomuuden takia...Meillä 15 vuotta avioliittoa takana, 3 kouluikäistä lasta, aina ollaan puhuttu ja rakastettu toisiamme sataa, ollaan oltu toistemme parhaimmat kaverit. Moni kadehti meidän onneamme, nyt kaikki on hetkessä pois pyyhitty, en pyty nukkumaan, en syömään. Voiko liitto jatkua kun on luottamus mennyt näin? Onko minulla toivoa, haluaisin niin säilyttää tämän liiton, mutta tämä paha olo on niin kauhea!
Auttakaa!
uneton
141199
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
joskus tuskan läpikäyminen voi jopa yhdistää, lähentää ja avata uusia uria parisuhteelle, mutta vaatii yleensä ammatiapua ja paljon palikoita molemmilta osapuolilta..
jotenkin kuitenkin kuulostaa, että teidän ehkä kannattais yrittää.. matka tosin on varmasti pitkä ja vihainen.. Väestöliiton sivuilta löytyy joskus hyviä kirjoituksia aiheesta..
tunteeen.Meillä siitä kaksivuotta aikaa ja elämä on jatkunut yhdessä.Elämän eheyttämiseen tarvitaan teitä molempia puhukaa, puhukaa ja vielä puhukaa. Menkää vaikka ajelemaan autolla, sillä olette ainakin kahdestaan (ei lasten kuullen).Pettäminen on niin kamala asia jos sitä ei vielä epäile yhtään. Minä kuljin metsässä yksin huusin ja itkin. Voimia sinulle tiedän että nyt on vaikeaa, mutta ajan kanssa päivä kerrallaan.
älkääkä tehkö mitään päätöksiä nyt. Heti tapahtuneen jälkeen mieli on sekava ja heittelee puolelle ja toiselle, jolloin helposti tekee päätöksiä joita myöhemmin katuu. Antakaa ajan kulua, puhukaa jos pystytte puhumaan ilman vihaa ja suuttumista, jos ette niin älkää puhuko.
Aika auttaa ja kun pahin tunnekuohu on ohi, on helpompi ajatella mitä jatkossa haluaa. Pura pahaa oloa lenkkipolulle tai muuhun liikuntaan, siitä saa hyvää mieltä ja saa vihan purettua hyödyllisesti. Toivoa on jos halua jatkaa on, mutta se vaatii molempien sitoutuneisuuden suhteen jatkamiseen. Voimia ja jaksamusta sinulle, kyllä se siitä vielä helpottaa!!!
missän nimessä ala lukemaan tämän foorumin juttuja!!!! vaikka osa olisikin fiksuja, niin törmäänt siihen *p....n* täällä, jota et nyt silmillesi tarvitse. Itse olin 13vee avossa, minua petettiin ja nyt kuusi vuotta asunut lasten kanssa. Elämä hymyilee jo, mutta olisin voinut elää mieheni kanssa vaikka koko loppu elämän ellei hän olisi valinnut tietään.
Onnea sinulle elämäsi ja jaksamista!!!!
Anteeksi voi antaa mutta ei unohtaa! Itse en siihen pystynyt, miehellä oli pari vuotta kestänyt salasuhde ennenkuin sain siitä tietää. Olisin varmaankin voinut unohtaa jos kyseessä olisi ollut yhden yön kännipano mutta tiesin että noin pitkässä suhteessa oli tunteet mukana! Vaikka mies ei sitä tietenkään tunnustanut. Yritin kyllä unohtaa mutta kun luottamus ja toisen kunnioitus kerran viedään, ei sitä oikein takaisin saa. Mies oli mielestäni tehnyt ratkaisun jo silloin kun tuohon suhteeseen alkoi! Jos toista kunnioittaa ja rakastaa, ei voi tehdä noin alhaista temppua puolisolleen! Hain avioeron mutta helppoa se ei ollut!! Mutta nyt lapsen kanssa olen saanut mielenrauhan mutta kauan menee ennenkuin pystyn yhteenkään mieheen luottamaan! Kuulostele nyt kaikessa rauhassa itseäsi, mutta älä ala kyttäämään ja vahtimaan miestäsi, se on ehkä pahinta mitä nyt voit tehdä, älä tee myöskään hätiköityjä ratkaisuja ,anna ajan kulua ja hoida itseäsi! Se on tärkeää! Tsemppiä sinulle, ja voimia!
Kiitos näistä ihanista viesteistä, olen niin kiitollinen teille kaikille! Oli niin yksinäinen olo kun en ole kenellekkään pystynyt puhumaan. KIITOS!
Muista ettet ala itseäsi syyllistämään tapahtumasta.Tiedän kyllä että mielessäsi pyörii koko ajan miksi miksi mikä meni vikaan ja se häpeän tunne.Voisin keskustella aiheesta vaikka kuinka paljon koska omatkaan haavani eivät ole vielä umpeutuneet vaikka asiasta on kaksi vuotta.Voimia sinulle.
Totta, kysyinkin mieheltä mitä mä tein väärin kun menit toisen luo, luulin että ollaan toisiemme parhaat ystävät, enkö mä ollutkaan sun unelmiesi nainen...väkisin tulee ajatelleeksi mitä tein väärin, tai miksi ihmeessä just meidän unelmien liitossa käy näin? Kiitos sun sanoistasi, tämä on mua niin paljon auttanut kun uskalsin tänne kirjoittaa.
Tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu, itseluottamus romahtaa ja ne ikuiset miksi miksi kysymykset. Koin saman ennen joulua, ja ongelmana oli ettei mies suostunut puhumaan asioista vaan suuttui aina kun otin asian puheeksi. Ehdotin ammattiapua ym mikään ei auttanut. Itse menin vaan syvempään masennukseen ja se rupesi jo vaikuttamaan minun terveyteen.
Yrittäkää kuitenkin puhua, selvittäkää asiat kahdestaan ilman lapsia ym. Unohtaa ei voi koskaan, mutta sen kanssa pystyy elämään vaikka luottamus on mennyt.
Itse otin itseäni niskasta kiinni ja nyt pöly on sen verran laskenut että pystyy elämään. Mies vakuuttaa rakastavansa vaan minua ja palvoo nyt minua ihan eri tavalla. Itse olen "neutraali", katson mitä elämä tuo tullessaan ja annan hänelle uuden mahdollisuuden. Asia ei ole helppo, mutta yritä sinäkin kestää...voimia!
Vaadi, että miehesi kertoo totuuden ja päätä itse uskotko siihen. Se voi satuttaa pahasti mutta jos elät epätietoisena mitä on tapahtunut niin ajatuksesi paisuvat valtaviin mittasuhteisiin ja silloin ajatukset todella karkaa...Totuus on aina parempi, silloin pystyt käsittelemään asiaa!!!
Ollaan yritetty puhua, keskustelu yleensä päättyy siihen että minä tyyliin lohduttelen miestä... yritän keksiä keinoja ja puhun ja puhun... joka päivä utelen ja olen aivan älyttömän epäileväinen joka puhelusta, joka menosta... olenko säälittävä takertuja? Miksi ihmisen elämä voikin muuttua yhtäkkiä täysin kammottavaksi? Tällä hetkellä tuntuu etten pysty tarttumaan mihinkään tavalliseen asiaan, kaikki tuntuu nyt niin raskaalta... mutta viestistäsi näin että jouluna tapahtunut, nyt helpottaa...eli toivoa tosiaankin on! Kiitos!
Juuri näin minäkin toimin, epäilin jokaista menoa, puhelua ym. Se on äärettömän raskasta terveys rupesi minulla pettämään, kävin myös ammattiauttajalla, siellä voi puhua puolueettomalle ihmiselle. Ystävät myös auttoivat minua, mutta ei nekään loputtomiin jaksa. Edelleen neuvon sinua selvittämään totuus vaikka joudut uhkailemaan esim erolla, se sitten helpotta sinun omaa elämää ja jatkoa! Voimia!
Itse olen se uskoton osapuoli. Haluaisin erota, mies ei halua. Ahdistun, kun mietin miltä miehestäni eroajatus tuntuu. Itseäni se olisi kolauttanut pahasti joskus vielä 10 v sitten. Toisaalta ajattelen, että mikä minä olen miettimään sitä miltä toisesta tuntuu - sitähän en voi tietää. Mieheni varmaankin miettisi lähinnä sitä miten hänelle voi käydä niin huonosti, että joutuu hoitamaan itse kaikki kotityöt...
Sitten mietteissäni ahdistun lisää ja joudun paniikkiin, kun tajuan, että liittomme junnaa paikoillaan, pahaoloni kuitenkin lisääntyy. lapset kärsivät jne. ellen todella ala toimiin ja eroa.
Olisin itsekin halunnut säilyttää tämän liiton, mutta en täysin mieheni ehdoilla. Mistään ikinä neuvottelematta/sopimatta.
Sinä voit antaa anteeksi. Voit oppia luottamaan. Mutta se vaatii suunnattomia ponnistuksia sekä sinulta että mieheltäsi. Yksi sudenkuoppa on, että ihmisillä on taipumus huijata itseään, etenkin tuon jaksamisen kanssa. Yleensä kuvitellaan, että jaksetaan mitä vaan "kunhan saadaan pidettyä suhde kasassa". Tästä seuraa erilaisia negatiivisia lieveilmiöitä ja huomataan joskus, lopulta, että halutaankin oikeasti vain olla haluamatta muutosta, eroa. Se, että yrittää kaikkensa pitää liittoa kasassa vain sen takia, ettei halua muutosta, "luovuttaa" on onninomiaan hajottamaan ihmisen itsensä. Lopulta on ihan kadoksissa itseltään. Silloin on mahdotonta olla läsnä muillekaan.
Mieti tarkasti mitä SINÄ oikeasti haluat ja millä ehdoilla.
haluaa säilyttää liiton, ja lapsiakin on, niin eikö ainoa oikea osoite ole parisuhdeterapeutti? Ei sitä ammattiavun tärkeyttä suotta hehkuteta!