Ongemani on tälläinen, eli ollaan oltu pari vuotta naimisissa nyt ja mieheni lähti yli kuukauden pituiselle työmatkalle.. Luulin ennen lähtöä kuolevani yksinäisyyteen, mutta kappas vaan nyt poden huonoa omaa tuntoa koska olen revitellyt koko ajan mieheni poissa ollessa. Yksi asia joka vaivaa eniten jos ei huonoa omaatuntoani oteta huomioon, on se etten tunne ikävää koko miestä kohtaan. Mies soittelee kymmenen kertaa päivässä ja hokee ikäväänsä ja aina olen teeskennellyt samaa tuntevani mutta välillä ärsyttää koko lässytys. Yhden kerran tuli ikävä ja se oli silloin kun makasin pahassa krapulassa kotona.Mitä tämäkin kertoo.. Toisaalta tiedän rakastavani häntä, vai tiedänkö sittenkään. Toivon rakastavani häntä paljon.Joten missä vika nyt on?
Seksiä toki kaipaan, ja todella paljon, ja on todella pienestä kiinni että tänäänkin olisin pettänyt miestäni halipulassani. Toisaalta tiedän että mieheni jättäisi minut heti jos saisi tietää pettämisestä.
Mieskin ihmettelee vaimon tiuskimista muttei uskalla ruveta suurempia kyselemään, pelkää varmaan itsekin että jotain tapahtuu päässäni enkä tarvitsekaan häntä enää.Mutta eihän se näin voi mennä. Mies on vielä ihan oikeasti todella ihana ja rakastava ja välittää minusta aidosti. En vain taida olla hänen arvoisensa..
Seksiä toki kaipaan, ja todella paljon, ja on todella pienestä kiinni että tänäänkin olisin pettänyt miestäni halipulassani. Toisaalta tiedän että mieheni jättäisi minut heti jos saisi tietää pettämisestä.
Mieskin ihmettelee vaimon tiuskimista muttei uskalla ruveta suurempia kyselemään, pelkää varmaan itsekin että jotain tapahtuu päässäni enkä tarvitsekaan häntä enää.Mutta eihän se näin voi mennä. Mies on vielä ihan oikeasti todella ihana ja rakastava ja välittää minusta aidosti. En vain taida olla hänen arvoisensa..
Vastaukset 21
Vanhimmat
Tässä elämässä pettäminen johtaa yleensä avioeroon, jos ei ihan heti, niin jollain aikajänteellä kuitenkin.
Kirjoituksesi perusteella kuulostaa siltä, että olet tainnut avioitua liian nuorena tai vääristä syistä.
Avioiduimme liian nuorina ja vääristä syistä, mitä ilmeisemmin. Ei sitä vaan haluaisi myöntää että on epäonnistunut elämässään.
Toivon kuitenkin että jotenkin tilanne elpyisi. Onkohan mahdollista..
Ensimmäinen askel on huomata ongelma. Sen oletkin jo tehnyt. Sitten pitäisi uskaltaa nostaa kissa pöydälle ja keskustella rakentavassa hengessä puolison kanssa ongelmasta. Jos kumpikin haluatte, niin on ihan mahdollista onnistua nuorena solmitussa liitossa. Teidän pitäisi pystyä löytämään toisenne uudelleen, aikuisina, ja sitten uudelleen rakastua toisiinne. Ehkäpä onnistuisi parhaiten perheterapiassa...?
Ongelmien kieltäminen on turhaa, siellä ne kytevät pinnan alla valmiina poksahtamaan päin näköä kun ovat tarpeeksi muhineet.
Minä menin naimisiin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, nähtävästi päästäkseni "aikuistumaan" ja muuttamaan lapsuudenkodista. Oltiin naimisissa yli 10 vuotta, mutta ei siitä lopulta enää mitään tullut.
Kasvettiin liian erilaisiksi. Kun lopulta, liian myöhään, kunnolla ruvettiin keskustelemaan, niin kummallakin oli jo ollut kauan sivusuhteita, oltiin kumpikin tahoillamme etsiydytty itsellemme sopivampien kumppaneiden seuraan. Hyvää oli se, että avioero oli sopuisa.
Meillä seurusteluaika oli vaikeampaa. Sitten saimme keskusteltua kaikki asiat läpi. Tästä luottamus syveni ja sitoutumusaste suureni.
Mielestäni on hyvä keskustella yhdessä ja tehdä myös itselle selväksi, että olen sitoutunut puolisooni ja teen kaikkeni, että tulisimme toimeen hyvin yhdessä.
En tiedä, mitä ovat väärät tai oikeat syyt mennä naimisiin. Ainakin yksi, joka kirkossakin kysytään, on se, että tahdotko rakastaa puolisoasi niin myötä kuin vastamäessä kunnes kuolema erottaa. Se on suuri sitoumus ja vastuu. Kirkossa voi vastata, että en tahdo, jos ei tahdo.
Älä lähde kokeilemaan mitään uusia tuulia. Saattaa olla todella pitkä prosessi päästä yli ongelmista ja luottamuksen pettämisistä.
pettäisestä. Ei tarvitse edes odottaa että kuolisi, maanpäällinen elämä muuttuu ajankuluessa helvetiksi. Jotain pettäminen kuitenkin rikkoo parisuhteesta, ja vaikka sitä ei tietäisi, alkaa elämä hiertää. Epäilyksessä/ salailussa eläminen on helvetillistä, eikä se päästä helpolla, vaan repii ja rikkoo.
En tiedä voitko enää mitenkään välttää kohtaloasi. Jos aiemmin kiruit jonkun toisen alla himossa, kohta kirut pelkässä tuskassa.
kylä vei taivaaseen, ja vielä maan päälliseen sellaiseen!
Teillä on vielä nuori avioliitto, ja kaikissa liitoissa on ylä- ja alamäkensä. Tunteetin kieppuu puolelta toiselle. Kun tahdot rakastaa miestäsi, niin teillä on edessä vielä ihana tulevaisuus, ja tulee hetkiä, jolloin halipulaan et kelpuuttaisi ketään toista. Nyt on tärkeintä pitää kiinni siitä mitä teillä on, puhua oikeasti keskenänne jo nyt, että ei tarvitsisi sitten vuosien päästä todeta, että ollaan kasvettu erilleen. Kirjoitit, että toivoisit rakastavasi miestäsi. Muuta ei lopulta tarvita, siitä se lähtee. Voimia!
kuin edellinen. Sitähän se avioliitto on, tahdon asia. Ei kannata luovuttaa!!!!
revittele vaan aivan rauhassa sen kuukauden ajan kun hän on poissa, kunhan vaan et sorru pettämiseen...
kyllä kai se miehesikin, missä hän lieneekään, käy viihteellä tms.
kyllä olet hänen arvoisensa! ja siitä helvettiin joutumisesta, kyllä sinne voi muutenkin kutsu tulla, mistäs sen tietää?
Hei!
Meillä on vaimo joka matkustaa ja minä olen kotona. Kokemuksia ikävästä on monenlaisia. Pisin ero on ollut 5 kk. Nyt on tulossa taas Kiinan reissu (mutta vain pari viikkoa). Erot on nykyisin yleensä parista päivästä pariin viikkoon. Ennen oli pidempiä.
Ikävä ei ole aina samanlaista. Joskus tilanne on ollut kuvailemasi kaltainen. Puhelimessa olen etäinen ja tunnen että mitä se nyt taas soittelee. Välillä kun ovi sulkeutuu vaimo lähtiessä on tunne heti kuin kuoleman koura kuristaisi kurkussa.
Yleensä pidempien matkojen yhteydessä tapahtuu niin että ensimmäisinä päivinä koen syvää helpotusta siitä, että saan olla yksin. Määrätä itse tekemiset, menemiset ja muut. Usein ikävä sitten lojahtaa päälle vasta pari päivää ennen vaimon kotiin paluuta. Ja se tuntuu rankalta kuin koko maailma kaatuisi. Joskus pidemmän eron jälkeen vasta ensimmäisen riidan jälkeen tuntuu todella hyvältä kun vaimo käpertyy kainaloon ja silloin tuntee sen yhteyden.
Välillä on ajatus pettämisestä käynyt mielessä ja kännykkä on käynyt kädessä (mielessä muutama numero). Mutta olen aina alkanut ajatella, että ei se näin käy. Jos on päättänyt olla yhdessä niin pitää siinä päätöksessä pysyä ollessaan yksinkin. Jos homma ei toimi se päätös on pystyttävä kohtaamaan kasvokkain. Sänkyyn retkahtaminen on helppoa jos ei ajattele sitä ratkaisuna. Mutta se on sitä, sen jälkeen elämä ei ole samaa kuin ennen ja omakuva itsestä saa merkittävän kolauksen. Minä en ole valmis alkamaan määrittelemään itseäni uudelleen itselleni. Helppo tie on yrittää selittää asioita itselleen, mutta kyllä sen itse tietää koska ei ole rehellinen itselleen. Ja se on vielä pahempaa.
Nykyään sallin itselleni paljon; jopa ajatuksen pettämisestä. Leikin ajatuksella miltä jonkun ihmisen kosketus tuntuu. Suudelma, ihon tuoksu, pehmeät sanat. Suudelman sallin mutta en enempää (mutta sen verran en luota itseeni, että suutelen vain ihmisiä joihin tunnen veljellistä ystävyyttä).
Muuten mieti miltä kumppanin vastaanottaminen tuntuu vieraan ihmisen tuoksu mielessä.
Tota semmoinen kommentti vielä että me eletään täällä vain kerran ja sekin elämä me osataan elää vain jotenkuten. Pieleen menee joka tapauksessa. Mutta yritetään elää se niin että ei mene nyt ihan perseelleen.
Itse koen niin, että suudelma on vielä intiimimpää toimintaa kuin kännissä sähelletty pikapano...eli sallit itsellesi suutelemisen ihmisten kanssa, joita kohtaan tunnet veljeyttä? Mitäh? Miksi siis tarvitsee suudella, jos siinä ei ole mitään kiihkoa tai ns. tekemisen meinikiä? En minä ainakaan mene suutelemaan ystäviäni vain suutelemisen ilosta..kyllä siinä jotain muuta tarvitsee olla.
olet itse huomannut että se on teidän liittonne lopun alkua.Jos nyt jo pettäminen on ollut lähellä niin kuin kirjoitit, niin enää on vain ajan kysymys koska se tapahtuu. Sitten sopii toivoa ettet menee uudestaan naimisiin taas väärin perustein.
Kun tietää että oma mies rakastaa, mutta silti et kantaa huonoa omatuntoa, ei ole olemassa yhteinen tulevaisuus.
eihän tollasta olekaan.
Kiitos monista ajatuksistanne. Sain paljon kommenteja tueksi omille ajatuksilleni. Nyt on taas vaíhteeksi parempi päivä joten koitan pitää lipun korkealla. Toivon todellakin että asiat korjaantuisivat, mutta ymmärrän toki että itse pitää työt tehdä ja sotkut selvittää. Ainakaan vielä en ole tehnyt mitään anteeksiantamatonta avioliittomme aikana.
sitä, että ei kai ny kukaan ole niin seksiriippuvainen, että puolison kuukauden kestävän työmatkan aikana "halipulan" takia käy vieraissa.
Hei.
Olen tunteiltani hyvin samanlainen kuin sinä. Uskon tietäväni mistä kenkääsi puristaa.
Olet ollut hyvin kiinni miehessäsi ja kuten sanoit, normaalissa tunnetilanteessa olisit kuollut eroon. Nyt olet sisäisesti "päättänyt", että et kuole. Olet siis kieltänyt ikäväsi kokonaan ja alkanut toimia. Haet hyväksyntää ja läheisyyttä muualta, kun miehesi ei ole sitä antamassa.
Jos olisit ollut uskollinen ja odottanut miehesi paluuta kotona istuen, olisit todennäköisesti todella huonossa kunnossa raastavan ikävän vuoksi. En tiedä ymmärrätkö mitä ajan takaa.
Olet niin huono kestämään ikävää, että olet kieltänyt sen kokonaan. Kyse on siis vain ja ainoastaan sinusta. Ethän voi tuntea ikävää, jos kiellät sen itseltäsi. Mietipä mitä olisi oikeasti menettää hänet. Mieti mikä olosi on, jos hän todella pakkaa tavaransa ja lähtee. Haluatko sitä?
Tee asialle jotain ja kohtaa itsesi ennen, kuin menetät jotain todella tärkeää. Minä olen tarvinnut avuksi terapiaa, että sain hommat omiin käsiini...
kuinka naiset kääntävät toilailunsa miesten syyksi. Voi teitä uhreja ja raukkoja, kun ei kuukauttakaan yksinkertaisesti vaan voi olla yksin.
Miksi edes menette naimisiin?
Siksihän sitä mennään naimisiin, kun on niin kiinni toisessa että sen tarvitsee siihen mielellään koko ajan.
Mutta en kyllä keksi sitten niin mitenkään, että kuka tässä on miehiä syyttänyt näistä meidän toilailuista....
Käsittääkseni alkuperäinen kirjoittaja sekä minä totesimme, että vika on meissä....vai häh...?
Siis en missään nimessä syytä miestä mistään, on hän aivan viaton osapuoli.
Joskus ajattelen että menisipä mies ja pettäisi minua niin mun ei tarvitsisi olla se paha puoliso aina. Siis ihan hullua sinänsä. Ainoa asia jolla puoliso voi minua loukata verisesti, on se että hän rakastuu toiseen. sitä pahempaa en osaa edes kuvitella ja silti ajattuksissani kehoitan häntä siihen.
En usko mieheni oikeastaan tietävän mitä päässäni liikkuu ja toisinaan en tiedä sitä itsekään.
En kaikista pahoista ajatuksistani huolimatta kykene uskomaan että voisin elää ilman häntä, joten en eroa edes ajattele yhtenä ratkaisuna. Kun taas itse olen ongelmat pääni sisällä saanut aikaan, miksi laittaisin mieheni kärsimään omasta henkisestä pahasta olostani.
Joskus ajattelen että jos nyt tänään menen tapaamaan jotain toista miestä,siis oahat mielessäni, niin loppuisiko tämä kutina sitten sen jälkeen??? Voisiko se parantaa minut vimmastani?
(kuukausi sinänsä ilman seksiä; on pisin elämässäni viettämä aika ilman seksiä jonkun kanssa, joten voisin sanoa että minulla on jokseenkin pakkomielle asiasta)
taas tyypillinen suomiakka,kaikki on niin hyvin,
että mikään ei enää huvita.mies on kuin vanha
tuoli nurkassa.siinä käydään joskus istumassa.
jos yhtään rakastat miestäsi,ota ero välittö
mästi.
Oletko tullut ajatelleenksi että olet huono nainen. Sinulla ei oikein ole niitä tunteita joita normaalinaisella on, et arvosta asioita joita toiset tavoittelevat. Olet sisimmältäsi paha, toisten hyväksikäyttäjä, aina tyytymätön, kyltymätön ja kohtuuton. Olet taipuvainen vihaan ja kateuteen, ahneuteen ja ylpeyteen. Ja mitä helvettiin joutumisen suhteen tulee vastauksen kyllä tiedät jo itse. Jatka vaan samaa rataa kun olet jo päätöksesi tehnyt. Mikään pelastus ei enää sinua auta tai muuta, olet yksinkertaisesti tuomittu sellaiseksi kuin olet.