Jos on olemassa suhde, joka ei oikein ole mikään varsinainen suhde...ehkä sellainen tapailusuhde, josta täälläkin palstoilla on puhuttu...niin olisinko järkevämpi, jos siinä sivussa tapailisin muitakin?? Olenko täysi tolvana, jos olen uskollinen tällaisessa suhteessa, jota ei ole edes määritelty seurustelusuhteeksi? Hieman tarkemmin siis "suhteesta": aika tuore, ei tietoa miehen tunteista eikä tulevaisuudentoiveista suhteen osalta, kuitenkin selkeää ystävyyttä on, tavataan säännöllisesti ja myös yövytään toistemme luona kun velvollisuudet siihen antavat myöten, soitellaan jne. Tiedän, että mies ei etsi ainakaan aktiivisesti ketään toista ainakaan tällä hetkellä.
Olen luonteeltani aina ollut uskollinen, mutta enää en ole varma, onko se aina järkevintä...olen aiemmin ollut uskollinen jopa miehelle, joka sanoo suoraan, ettei minua rakasta :(. Pelkään todella paljon, että jälleen saan rikkinäisen sydämen, ja mietin, pitäisikö minun yrittää pitää tällä kertaa mies etäällä sydämestäni...Olenko siis täysi hullu ollessani uskollinen suhteessa, joka oikeastaan ei edes ole suhde??
Olen luonteeltani aina ollut uskollinen, mutta enää en ole varma, onko se aina järkevintä...olen aiemmin ollut uskollinen jopa miehelle, joka sanoo suoraan, ettei minua rakasta :(. Pelkään todella paljon, että jälleen saan rikkinäisen sydämen, ja mietin, pitäisikö minun yrittää pitää tällä kertaa mies etäällä sydämestäni...Olenko siis täysi hullu ollessani uskollinen suhteessa, joka oikeastaan ei edes ole suhde??
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mä mietin tuota samaa omalla kohdallani myös. Tuntuu, että tämä elämä valuu, kun ei tiedä todella, mitä mies haluaa, etsiikö kenties vielä... antaa ymmärtää vähän huolimattomasti sitä sun tätä.
Laittaa ainoastaan tekstareita joltain matkaltaan toisinaan, ja tavataan satunnaisesti. Ja sitten jään taas pitkäksi aikaa yksin, tietämättä mitään siitä, missä ja kenen kanssa hän mahdollisesti aikaansa viettää.
Olen aina ollut uskollinen periaatteissani, enkä ole pettänyt ketään, enkä tiedä, olisiko tämä edes pettämistä, jos sattuisin jonkun löytämään. Mies ehkä vain kohauttaisi olkapäitään -kun en tiedä. Salaperäinen mies...
Haluaakin, että suhde menee omia aikojaan, mutta minusta tällainen on jonkinlaista pelaamista ja elämän hukkaamista?
Mutta silti, itse nämä päätökset jatkosta on tehtävä, mahdollisuuksien mukaan kuunneltava sitä toista osapuolta, jos häntä ylipäätään kiinnostaa...
mutta sanoisin, että tuollainen käytös alkaa olla aika normia nykyaikana. Siis ei uskalleta sitoutua toiseen vahvasti, koska tiputaan kuitenkin alas.
"Sitoutuminen" olisi jokatapauksessa löyhää tässä nimenomaisessa, omassa tapauksessani, jolloin näemme keskimäärin 2 krt. kuukaudessa, ja miehen aikataulun mukaan...
En taida jaksaa enää odottaa, että jotain tapahtuisi, että tuntisin muutakin kuin jatkuvaa ikävää.
Yleistäminen ei ole kovin viisasta...
suosittelisin että pidät silmät auki, jos vastaan tulisi mies joka voisi sitoutua sinuun ihan oikeasti. Ja samalla pidät yhteyttä tähän toiseenkin mieheen, jos vaikka hän olisi valmis vihdoin sitoutumaan. Jos seurustelusta ei olla sovittu(tai muuten annettu ymmärtää että nyt seurustellaan) niin ei muiden miehien etsiminen ole pettämistä.
omasta tilanteestani. Erosin vuodenpäivät sitten, joka oli toinen eroni. Tässä on vaan yksinkertaisesti tullut todella varovaiseksi, koska viimeinen ero oli todella kova paikka.
Tapaillut olen muutamia ihmisiä tässä vuoden aikana ja muutama ns. seksisuhde on ollut, mutta mutta sitoutumista en ole voinut kuvitellakaan. Toinen asia, mikä on: olenko edes valmis mihinkään suhteeseen?? Olen kovasti koittanut miettiä, mutta tuloksetta.
Vai onko se vain sitä ettei sellainen ole vastaan tullut joka todella kolauttaisi.
No mistä---tähän kohtaan tekisi mieli pistää tehostesana---voin tietää, onko tapailemani mies kuten sinä?? Josko olenkin hänelle pelkkä tarpeiden tyydytys noin kauniisti sanottuna??? Ehkä tosiaan on niin, ettei hän ole ollenkaan valmis suhteeseen, ja siksi minua kyllä vähän arvelutti ryhtyä mihinkään hänen kanssaan, kun pelkään, että hän on vielä henkisesti kiinni edellisessä suhteessaan.
Ei olisi ensimmäinen kerta, kun mies tekisi minulle niin. Kaksi edeltävää suhdettani on kaatunut juuri siihen, että minä olen ollut korviani myöten rakastunut, mutta mies haikaillut vielä vuosien päästä nuoruudenrakastettuaan, josta eronnut pitkän liiton jälkeen. Eihän se miehelle mitään...mutta minulta on murtunut sydän liian monta kertaa :(. Kannattaakohan minun edes tapailla ketään, jos se on aina vaan tällaista? Toisaalta saatan kohdistaa tähän nykyiseen mieheen niitä pettymyksen tuntemuksia, joita edelliset miehet ovat aiheuttaneet, enkä sitten edes anna hänelle mahdollisuutta...
Minulla sama asia ja vielläpä silloin alkuun tuntui just tuollaiselta. Mutta se ystävyys tahtoo syventyä ajan kanssa, olen tapaillut häntä nyt kohta kaksi ja puoli vuotta. Ihan samoja asioita olen miettinyt itsekkin, pitäiskö tapailla muitakin jne. Mutta nyt musta tuntuu että hän riittää minulle. Itse tässä just halusin pitää taukoa tapaamisessa pari kuukautta. Mutta kuitenkin tekstittelimme n. kerran viikossa. Mulla ei kylläkään ollut minkaanlaista mielenkiintoa "mennä vieraisiin" tämän hengähdys tauon aikana. Sen sijaan tapailin ystäviäni. Ihan kiva oli nyt viime viikonloppuna taas tauon jälkeen nähdä miesystävänikin. Minkäänlaisia tulevaisuuden suunitelmia ei olla tehty. Olen sanonut miesystävälleni, että aika sen näyttää! Eniten pelottaa hänen alkoholin käyttönsa.
Niin viellä, näistä mustasukkaisuus asioista olen puhunut hänelle. Itse haluan olla parisuhteessa uskollinen. En kysellyt tämän tapaamis tauon jälkeen,onko käynyt vieraissa. Ihan sen takia, koska ei olla tehty tulevaisuuden suunitelmia. Voin viellä sanoa, että vasta nyt olen alkanut luottaa häneen ja tunnen että luottamus tuntuu olevan molemmanpuoleista.
Mutta kun minä en oikeastaan perusta "miesystävistä". Haluaisin miehen rinnalleni arkeen. Arjessahan se elämä eletään! Ja kyllä se pitäisi tietää jo hieman nopeammin, haluaako toista elämänkumppanikseen vai ei. Itse tiedän aina samantien, josko tykkään vai en. Jos ei tykkää heti, tuskin siitä myöhemminkään mitään tulee. Jos tykkää, niin mitä sitä ihmettelemään!
Tulee niin piip kalliiksikin nämä tapailusuhteet: puhelinlaskut, matkakulut (olen aika monta kertaa joutunut pakkaamaan kimpsut ja kampsut - ja minkä vuoksi?? - mitä järkeä, kun koko suhde ollut valhetta). Niin, ja sitten kun on toisen luona, kun ei ole yhteistä kotia, niin on aina vähän kuin "vieraana", eikä voi siten rentoutua, eikä tehdä kaikkea sitä, mitä kotona voi tehdä...
Mutta mistä löytäisi miehen, joka toivoisi samaa minä itse?
Miesystävä naisystävä kuvio ja yli kahden vuoden tapailu....huh huh kuulostaa ainakin minun kohdallani todella kaukaiselta.
En toki tarkoita sitäkään, et pitäisi toimia kuten edellinen 8 vuoden suhde alkoi; tavattiin ja viikonpäästä neiti asui luonani, olosuhteiden pakosta koska hyppäsi suhteesta toiseen.
Ymmärrän sua oikein hyvin; samassa veneessä...
Tunteet ja järki taistelevat...
Ei siihen taida muuta ratkaisua olla, kuin
heittäytyä elämää päin.
Turhaan tässä elättelee toiveita huonossa suhteessa, kun elämä voi tarjota sitäkin, mistä unelmoi.
Päätös on kuitenkin omissa hyppysissäsi :)
Tapailen miestä, joka on samankaltaisessa elämäntilanteessa kuin sinä.
Mies sanoo, että ei tiedä onko valmis parisuhteeseen, pelkää epäonnistumista ja ailahtelee. Kerran sanoi jo olevansa valmis ja että olen hänelle oikea.
Olen antanut ajan kulua, meille molemmille on ollut tärkeää saada elämämme kuntoon (minullakin avoero takana). Olemme pitäneet yhteyttä ja välillä tapailleet, intohimo on voimakasta välillämme.
Minun on vaikeaa olla intiimissä suhteessa häneen, koska jään ikävöimään häntä. Hän sanoo, että kaikki on meidän välillä mahdollista. Mutta ei kuitenkaan selkeytä tilannetta tämän enempää.
Haluaisin suhteeltamme enemmän, mutta en tiedä, miten toimia.
en tiedä miten pitäisi toimia, tuntuuhan se erikoiselta, jos tuonlaisia asioita on sanonut, muttei toimi sen mukaan!?
Omalla kohdallani en usko kyl mihinkään syveneviin suhteisiin, jollei kipinää ole, niin miten se myöhemmin tulee!?
Tämä on toki vain minun mielipiteeni.
eli ollaan "seurusteltu" tai mitä nyt sitten onkaan, jo loppukesästä lähtien enemmän tai vähemmän tiiviisti. Oon ollu aika kärsivällinen miehen kanssa, koska hänelläkin oli avoero ja muut kuviot takana. Samoin kyllä minulla, tavattiin, kun oltiin vielä varattuja. Nyt sitten kuitenkin mies "pelkää" ja on tuuliviiri, kun vihdoin saataisiin oikein luvan takaa olla yhdessä.
Ottaa tosi paljon päähän, koska sovitaan hyvin yhteen, eikä varmaan tunteita puutu kummaltakaan. Riitoja ei ole muuta kuin tästä aiheesta... Jokin ahdistuminen hänelle tulee aina, kun pitäisi puhua vakavia / olla tosissaan. Jos yritetään pientä etäisyyden ottoa (mikä nyt ei mahdotonta ole, kun ei asuta samalla paikkakunnallakaan) niin heti on järjetön ikävä. Kuitenkin tuntuu niin typerältä olla tällaisessakaan suhteessa tämän ikäisenä (molemmat n. 30), jos mies ei edelleenkään oo valmis kunnolliseen parisuhteeseen. Vaikka tavallaan onhan se välillä sitä ollutkin, mutta välillä taas hänestä aistii, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Ei viitsisi silti olla aina saatavillakaan (itse olen niin rakastunut, etten edes pystyisi muihin suhteisiin...) jottei mies sitten vetkuta ihan tahallaan, kun tietää, että odotan. Järki sanoo että anna hyvä jumala sen miehen mennä, mutta aina kun teen niin, päädytään kuitenkin jotenkin yhteen taas. Ei tästä tule mitään. :(
Niin, onhan se todellakin miettimisen arvoinen asia. Onko sitten järkevämpi nostaa kytkintä ja poistua takavasemmalle, se sinun tarvii miettiä itse. Tuntuuhan se pahalta jos muuten olisi mukava kaveri, mutta ethän sinäkään voi elämääsi häntä odottaa.
Minäkin odottelin turhaan exääni varmaan puoli vuotta eromme jälkeen, että josko kuitenkin josko kuitenkin, menio pitkään että pääsin lopullisesti eroon siitä suhteesta ja todellakin tunnen tällähetkellä, että minähän hitto vie elän!