Lucyn tarina

( H U O M I O ! Tarina kopioitu os.
http://www.pelastetaangalgot.com )

Synnyin 8-vuotta sitten Espanjassa jossain Cordoban lähettyvillä. Minut vietiin äidiltäni jo hyvin nuorena ja kuulin kuinka äitini itki minun perääni! Voi sitä tuskaa mikä molempia raastoi.

Minut sysättiin pimeään latoon jossa oli kymmeniä muita kaltaisiani galgoja. Meitä pidettiin pimeässä koko pitkä viikko. Vettä tai ruokaa ei ollut tarjolla. Söimme rottia ja hiiriä ja milloin mitäkin henkemme pitimiksi. Kerran viikossa metsästäjät tulivat ja laskivat meidät ulos.

Aurinko häikäisi silmiä ja tuntui kuin pyörtyisin nälästä ja janosta. Metsästämään oli lähdettävä ja kaikki juoksimme voimiemme äärirajoilla. Kun saimme saaliin, tietenkin veimme sen isännälle. Jos saalista ei tullut se ei tiennyt hyvää. Silloin emme saaneet syödäksemme mitään. Kun metsästys oli onnistunut, palkitsi isäntä meitä ruualla jonka heitti maahan. Koko koiralauma hyökkäsi tuon surkean pienen ruokamäärän kimppuun ja yritti saada edes pienen murusen siitä. Voimakkaimmat tietenkin saivat ruokansa, mutta heikommat jäivät ilman ruokaa.

Aika ajoin muutamia vanhempia galgoja katosi laumastamme. Kun metsästys ei enää onnistunut tai juoksu oli hitaampaa, päätti isäntämme hankkiutua heikommista eroon. Onneksi en tiennyt mitä heille tapahtui, mutta pieni aavistus kaikilla oli, sillä kukaan noista vanhuksista ei koskaan tullut takaisin.
Vuosia juoksin isännälle saalista ja yritin tehdä parhaani. Monesti metsästysreissuilla sain haavoja kehooni, mutta oli vaan jaksettava, sillä jos näyttäisin heikkouteni olisi kohtaloni ”kadota”.

Kerran loukkaannuin todella pahasti ja sain luodin vatsaani. Tuska oli kauhea ja luulin jo kuolevani, mikä olisikin ollut armeliaampaa kuin jäädä eloon. Yritin sinnitellä muiden mukana, mutta kyljessäni oleva tuska oli kauhea. En jaksanut millään juosta muiden perässä ja jäin jälkeen. Myös isäntäni huomasi tämän ja päätti kohtaloni. Hän ei halunnut enää pitää galgoa joka ei kykene metsästämään.

Seuraavana päivänä hän otti mukaansa minut ja kaksi muuta heikkoa galgoa. Olimme peloissamme, sillä tiesimme että meillä ei ole enää paluuta. Kuitenkin onnistuin jotenkin rimpuilemaan itseni vapaaksi tuosta hirvittävästä metallivaijerista, joka teki kaulaani ammottavan haavan. Kaksi muuta toveriani valitettavasti koki pitkän ja tuskaisen kuoleman. Juoksin viimeisillä voimillani pakoon ja kuulin huutoja perässäni. Piilouduin pusikkoon ja isäntäni kääntyi takaisin.

Makasin pusikossa monta päivää sillä kaulani vuoti verta ja olin todella heikko. Eräänä päivänä luokseni tuli mies joka otti minut mukaansa, koska huomasi minun olevan narttu. Hän vei minut paikkaan jossa oli paljon muita galgoja. Kaikki näyttivät surullisilta ja apeilta. Pentuja näytti olevan myös paljon. Olin vuosia tuon miehen luona ja sain kymmeniä pentuja. Voi sitä tuskaa mitä tunsin kun pennut luotani vietiin. Tiesin mikä kohtalo heillä oli oleva sillä heidät kaikki myytiin metsästäjille. Olin niin heikossa kunnossa, sillä ruoka mitä saimme oli vain jotain kuivuneita leipiä ja jätteitä. Koko ajan joko imetin tai olin tiineenä. Halusin kuolla ja päästä pois, sillä tämä elämä oli yhtä helvettiä maan päällä. En muista koska olisin tuntenut iloa tai minulla olisi ollut hyvä olla.

Viimeinen pentueeni oli suuri pettymys isännälleni, sillä sain vain yhden ainoan pennun. Tiesin että päiväni olisivat luetut, sillä minusta ei enää olisi pentuja tekemään. Olin liian vanha ja heikko.
Eräänä päivänä isäntäni luokse tuli nainen joka oli ennenkin käynyt täällä. Hän oli ottanut minusta ja muutamasta muusta galgosta valokuvia. Hän sanoi että kaukana jossain pohjoisessa eräs ihminen oli nähnyt kuvani ja halusi minut. En ollut uskoa korviani ja olin varma että isäntäni ei anna minun mennä. Kuitenkin ihme tapahtui ja isäntä antoi minut ja kaksi muuta vanhaa narttua naiselle. Olin todella ymmälläni sillä en voinut uskoa että joku haluaisi vanhan jo harmaantuneen galgon, josta ei enää ole mihinkään.

Seuraavana päivänä matkustimme autolla Malagaan. Lentokentällä tapasimme naisen ja vanhemman miehen. Lähdin toverini Paqueran kanssa heidän mukaansa. Jotenkin tunsin pientä helpotusta, mutta olin kuitenkin peloissani. Nainen lupasi että meistä molemmista, Paquerasta ja minusta, pidetään nyt hyvää huolta. Menimme Fuengirolassa koiratarhalle, jossa saimme joka päivä ruokaa ja meistä pidettiin huolta. Vammojamme hoidettiin ja elämäni ensi kertaa minut vietiin eläinlääkäriin. Minut steriloitiin ja se tapahtuikin viime hetkellä, sillä kohtuni oli todella paperinohut ja yksikin pennutus vielä niin olisin kuollut.

Matkustin marraskuussa tähän ihmeelliseen kaukaiseen maahan, Suomeen. Lentomatkan ajan nukuin ja kun saavuimme perille, oli pilkkopimeää ja aika kylmää. Saavuimme talon pihaan ja kuulin koirien haukuntaa. Tutustuimme toisiimme pihalla ja kaikki toivottivat minut tervetulleeksi. Olin saanut oman lauman jossa minulla tulisi olemaan hyvä olla.

Tunsin helpotuksen tunnetta sillä nyt olin tullut KOTIIN. Elämäni Suomessa oli alkanut. Alussa oloni oli heikko ja en ollut ihan varma oliko tuo kaksi kertaa päivässä annettu ruoka todellakin kaikki minulle? Kukaan ei ajanut minua kupiltani pois vaan sain syödä rauhassa. Nyt olen ollut kodissani jonkin aikaa. Välillä näen painajaisia entisestä elämästäni. Luulen että olen tullut taivaaseen. Minulla ei koskaan ennen ole ollut näin hyvä olla.

Halusin kertoa tämän tarinan Lucyn puolesta. Haluan saada ihmisten tietoisuuteen millaista kohtelua galgot Espanjassa saavat. Kun metsästys ei enää onnistu, koirat tapetaan julmasti hirttämällä, juoksuttamalla niin että keuhkot halkeavat tai jollain muulla hirvittävällä tavalla. Ihmisen julmuus noita upeita koiria kohtaan on aivan käsittämätön. ”Huono koira ei ole edes luodin arvoinen” on espanjalaisten metsästäjien sanonta kun koirista halutaan eroon.

Lucyn tie luoksemme oli pitkä ja tuskainen: häntä oli yritetty hirttää ja viimeiset vuodet hän oli ollut pentutehtaana. Kun vihdoin saimme tytön luoksemme, oli hänen silmistään jo sammunut elämänvalo. Surullisempaa ja apeampaa koiraa en ollut koskaan nähnyt. Teimme kaikkemme että Lucylla olisi hyvä olla. Hän sai oman lämpimän pedin ja ruokaa niin paljon kuin halusi. Kaikista traumaattisista kokemuksista johtuen Lucyn syöminen oli todella hankalaa. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut syödä. Mutta tilanne meni koko ajan parempaan ja Lucykin hieman reipastui. Musta turkki sai hieman kiiltoakin ja mietin kuinka upealta Lucy näyttääkään ensi kesä auringossa turkki kiiltäen. Minä todella halusin että tyttö vihdoin saisi olla rauhassa oma itsensä, eikä tarvitsisi pelätä mitään. Joskus näin hänen silmissään valonpilkahduksen ja häntäkin joskus heilui. Joskus tyttö innostui juoksemaan muiden koiriemme kanssa pihalla ja menikin todella lujaa. Lucy aivan kuin itsekin ihmetteli että tällaistäkö elämä voi olla! Lucy sopeutui niin hyvin laumaamme ja nautti sohvalla loikoilusta muiden koiriemme kanssa.

Lucy oli luonamme vain 2 kk ja hänen elimistönsä petti. Ilmeisesti huono ruoka ja lukemattomat pennutukset olivat tuhonneet Lucyn sisäelimet. Viimeisessä otetussa röntgenkuvassa näkyi vatsaontelossa 6 mm hauli ja lisäksi metallin palasia. Suolisto oli haurastunut. Sitkeästi tyttö taisteli viikon, mutta sitten meidän oli annettava Lucyn mennä. Rakkaamme lähti tuskitta ja juoksee nyt Sateenkaarisillalla monen muun maanpäällisen helvetin läpikäyneen toverinsa kanssa. Meillä on suuri suru ja ikävä. Tunnen suurta vihaa noita ihmisiä kohtaan jotka sammuttivat rakkaani elämänilon ja valon hänen silmistään ja sydämestään vuosia sitten.

Toivon että jonain päiväni nämä Lucyn kaltaiset koirat saavat arvoistaan kohtelua. Kuinka monta Lucya Espanjassa onkaan ja kuinka moni kuolee tuskissa ja yksin. Toivon että maailmassa vielä löytyisi hyvyyttä taistelemaan paremman elämän puolesta kaltoinkohdelluille ja hylätyille eläimille.

TARINA KOPIOITU:
http://www.pelastetaangalgot.com/index.php