miltä se tuntuu...
...kun on oma kulta kainalossa?
...kun voi jakaa arjen tapahtumia oman miehen kanssa?
...kun voi jakaa suruja/iloja oman miehen kanssa?
...kun voi kokea läheisyyttä oman miehen kanssa?
...kun voi jakaa juhlat oman miehen kanssa?
...kun voi mennä viettämään aikaa ystävien kanssa yhdessä, voi sanoa "me tullaan"?
...kun ei tarvitse olla yksin?
-yksin on kurjaa...
...kun on oma kulta kainalossa?
...kun voi jakaa arjen tapahtumia oman miehen kanssa?
...kun voi jakaa suruja/iloja oman miehen kanssa?
...kun voi kokea läheisyyttä oman miehen kanssa?
...kun voi jakaa juhlat oman miehen kanssa?
...kun voi mennä viettämään aikaa ystävien kanssa yhdessä, voi sanoa "me tullaan"?
...kun ei tarvitse olla yksin?
-yksin on kurjaa...
Vastaukset 6
Vanhimmat
niin olishan se ihanaa kun voisi tunta tollasta elämässä m78
... ihan mahtavalta sen alun ajan ennenku arki iskee.
Itsellä taitaa olla syy tähän sinkkuuteen ihan itseaiheutettu, vaikka toisaalta tätä tilannetta vihaankin.
Nimittäin mä ku olen varma, että jos antaudun johonkin suhteeseen 100%:sti ja nainen sitten päättääkin että homma seis, mä varmaan tappaisin itseni. Ainakin elämäni ensimmäinen (ja varmaan viimeinen) rusentuntunut rakkaus aiheutti vuosien itsetuhoisen masennuksen.
Että kaipa se on loppujen lopuksi kuitenkin parempi näin, vaikkei tämäkään herkkua aina ole.
Sama juttu tuon itsetuhoisuuden kanssa, jos todella antaudun jollekin josta välitän mielettömästi ja homma meneekin pieleen. Siksi pyrinkin välttämään liian vakavia suhteita, koska en usko, että henkinen tasapainoni kestäisi tällaisen suhteen päättymistä. Olen tavannut muutamia kivoja tyttöjä, mutta itsesuojeluvaistoni pitää sydämmeni visusti kiinni. Joku saattaisi verrata tätä sitoutumispelkoon, mutta kun kyse ei ole ihan siitä. Ainoa asia mitä pelkään on se miten rakkaus minuun vaikuttaa. Pahimmassa tapauksessa se kun voi tehdä minusta täysin umpihullun. Sitä kai rakkaus on osaltaan myöskin, hulluutta, mutta onko siinä enää mitään järkeä, jos oma henki voi olla vaarassa? Totta sekin, että ei elämässä hirveästi järkeä ole, mutta mieluummin pidän asiani edes jotenkin hallinnassa.
Katsotaan sitten uudestaan, jos minulla ei jossain vaiheessa ole enää todellisia ystäviä tai vanhempia, jotka voisivat vahingon sattuessa oikeasti jäädä kaipaamaan minua.
Mä en uskalla antaa itseni ihastua enää keneenkään. Automaattisena reaktiona naisia kohtaan johin huomaan omaavani kiinnostusta, tulee jonkinlainen vittuilu, välinpitämättömyys yms. joka on ainakin tähän saakka tehokkaasti pitänyt kumppaniehdokkaat loitolla. Sitten vihaan itseäni ku taas piti tehdä niin, mutta eipä auta. Parempi näin, selitän itselleni.
Puhtaasti kaverimielessä tietty olen ns. normaali ihminen, tiedä sitten onko kukaan kaverina pitämäni naistuttava ollut minusta kiinnostunut. Eipä ne ainakaan sitä ole mitenkään suoraan ole uskaltaneet osoittaa ja minähän ku päästän suurimman osan vihjailuista meneen ohi että hujahtaa.
Että eiköhän tää elämä sitten mene tälleen sinkkuna kituuttaessa kaverinaisten keskellä, ellei vastaan tule naista joka tyyliin ottaa rinnuksista kii ja sanoo asiat suoraan miten ne on. Turha pelko.
(tää on sit ihan vilpitön viesti)
Musta kuulostaa, että sulla on paha hylätyksin tulemisen pelko joka rajoittaa elämääsi. Ei tarvitse suostua siihen, että pitää valmiiksi suojautua äärimmilleen niin ettei vaan koskaan tuu jätetyksi. Voi toimia toisin ja silti uskaltautua suhteeseen ja vaikka puhua kumppanille tästä pelosta. Ja jos silti tulee jätetyksi ja tulee jotain itsetuhoisia tai muita todella synkkiä ja pitkään piinaavia ajatuksia, niin pitää hakea apua itselleen! Ei se oo niin harvinaista tässä maailmassa että tuntee noin tai että tarvitsee ammattiapua selvitäkseen erosta. Elämästä jää niin paljon saamatta, jos joutuu suojautumaan jo valmiiksi eikä siis koskaan uskaltaudu suhteeseen. Rohkeutta peliin!
Oletko miettinyt mikset ole saanut kokea noista mitään? Oletko luonteeltasi ja ulkonäöltäsi niin vastenmielinen, ettei kukaan huoli?