onko jollain kokemusta, että olisi aloittanut suhteen ihmisen kanssa johon ei tunne varsinaista vetovoimaa vaan lähinnä pelkkää ystävyyttä? tuleeko se myöhemmin ajan kanssa, että kiinnostuukin toisesta muutenkin?
kun mies kuitenkin olisi muuten loistava, hyvä ammatti, luotettava, hauska jne..mutta kun se jokin vaan puuttuu..
kun mies kuitenkin olisi muuten loistava, hyvä ammatti, luotettava, hauska jne..mutta kun se jokin vaan puuttuu..
Vastaukset 14
Vanhimmat
vuosikaudet yritin minäkin herätellä "sitä jotakin"tunnetta mieheen,jota kohtaan todellisuudessa tunsin vain ystävyyttä.Oli mukava olla porukoissa, ottaa vähän sidukkaa ja niin...mutta mutta.Terve nainen ja terveet halut kun on olemassa eikä niitä saa kohdistumaan ei sitten millään siihen heppuun..paha juttu.Vähän sellaista väkisin yrittämistä ja ähräystä seksi, se vähä mitä minä häntä halusin.Ja sekin vain siksi,kun tuntui että kroppa vaati.Ei siis fyysistä vetovoimaa häntä kohtaan.
Ajan oloon kaipasin ihan oikeaakin intohimoa,jota löysinkin - muualta kuin ko.miehestä.muutama tällainen intohimoinen seikkailu, ja halusin häntä aina vain vähemmän.
suhde kirjaimellisesti kuivui kokoon!Harmittamaan jäi ainoastaan se, et siinä meni hyvä ystävyys.Yritetty on sitä ystävyyttä sen seurustelun jälkeenkin vaan eihän se enää samalla tavalla mene.
Joten suosittelisin pitämään ystävyyssuhteesi ihan silleen.Mukavaa saa ja voi pitää miehen kanssa,vaikkei hänen kanssaan seurustelekaan.
että tuskin se siitä muuksi muuttuu..seksi kuitenkin aika tärkeä juttu jonka pitää toimia..harmi vaan että se tuntuu toimivan niiden kanssa jotka varmasti pettää tai joissa on muuten vaan jotain "vikaa"..miksei sellaista kunnollista miestä voi haluta :(
Itse ainakin haluaisin että ollaan rehelisiä
Onko se ystävyyttä että tuhlaa toisen aikaa jos itseä ei oikeasti kiinosta.
Koska kyllä sekin mies kaipaa sitä oikeaa rakkautta, hyväksyntää ja intohimoa.
Anna hänelle mahdolisuus löytää ihminen joka tuntee häntäkohtaan näitä tunteita.
kultainen keskitie tässäkin asiassa...
"Fiiliksen" metsästys on useimmiten itsekästä ja narkoottista. Kyllä sitä tunnetta saa metsästää koko ikänsä, jos koukkuun jää. Lopulta löytää itsensä keski-ikäisenä etelänmaista kuvittelemasta romansseja tummien carloksien kanssa, kun muu on jo koettu.
Parisuhde muuttuu joka tapauksessa ystävyyden kaltaiseksi jossain vaiheessa (jos uskaltaa olla yhden kanssa tarpeeksi pitkään), alun "rakastuminen" on vain mielettömän hyvältä tuntuvaa aivojen sekasotkua.
Toisaalta, jos haluaa sitä intohimoa, niin sitten lätkimään vaan. Tarkoitus ei ollut tsiisustella. :-) Mutta niitä fiilareita voi löytää muualtakin kuin jatkuvasta rakastuneena olemisesta.
Niin parisuhteen dynamiikasta...eikse oo niin et kaiken täytyy alkaa molemminpuoliseta vetovoimasta.jos sitä ei oo niin silloinhan on sama jos eläisi elämänsä jossain kaverikommuunissa.
sitä vetovoimaakin toki voi olla, mut suurimmat koossa pitävät tekijät on kuitenkin siellä henkisellä puolella. Ne on ne, jotka saavat ne suhteet kestämään, vaikka loppuelämän.
Seksiin ja siihen fyysiseen vetovoimaan perustuvat suhteet taas usein päättyvät yhtä nopeasti kuin ovat alkaneetkin.
Ja molemminpuolinen vetovoima sen kun vaan vahvistuu suhteen edetessä parhaimmissa tapauksissa.
Mulla on itselläni muutama kokemus siitä kun toinen
osoittautuu tällaiseksi fiiliksillä ratsastajaksi.
On ollut aikamoinen järkytys kun on jo tunnettu hyvän aikaa ja vietty yhteisiä lomia ynnä sukuloitu, niin sitten sanotaan että jotenkin en nyt tunne samoin. Kaikea tätä on sitten edeltänyt jonkinmoinen
venkoilu paljoine menohaluineen ,päänsärkyineen, omine juttuineen.
Oikeassa olet että jos sitä loputonta intohimoa metsästää niin sitä saa metsästää koko ikänsä. Läheisyys on muutakin kuin sitä.
ollut "sitä jotain"..mutta jos sitä ei ole alussakaan niin voiko sellaisesta suhteesta mitään tulla..jotenkin sen hyväksyy paremmin että se siitä väkisinkin hiipuu mutta jos ei alussakaan tunne kummempia niin kannattaako sitä sitten edes aloittaa ja katsoa että jos vaikka tuliskin jotain..voiko hyväksyä sen ettei suuria tunteinta ole jos mies on muuten ihan täydellinen...vai vaihtoehtoisesti ottaa sen johon tuntee suurta vetovoimaa mutta joka tykkää vaikka viinasta, asuu vielä kotona ja saa huonoa palkkaa..( en tarkoita että miehen rahoista pitäisi yrittää hyötyä, vaan että voisi tehdä yhdessä jotain kivaa eikä jäisi kiinni siitä että toisella ei ole varaa.)
Itselläni on tässä suhteenalku viritteillä miehen kanssa, joka teoriassa on aivan täydellinen: mukava, hauska, luotettava, ystävällinen, kivan näköinen, hyvä työ, samanlaisia kiinnostuksia ja arvoja sekä maku monen asian suhteen kuin itsellänikin. Kaiken lisäksi hänessä on jotain sellaista sanoinkuvailematonta, että arvostan häntä ihmisenä ja persoonana jotenkin todella paljon. Ongelma vain on se, että en koe kovinkaan suurta halua häntä kohtaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta siltä vain tuntuu. No, kovin paljoa ei seksiäkään olla vielä ehditty harrastamaan, ja positiiviseksi asiaksi täytyy todeta, että joka kerta kokemus on ollut aina edellistä parempikin...
Itse ajattelen tällä hetkellä ainakin niin, että nyt en ala pelleilemään ja tekemään typeryyksiä, vaan katson nyt ihan rohkeasti, mitä on tullakseen. Sillä niin kuin joku muukin tuossa edellä kirjoitti, parisuhde kuitenkin pohjimmiltaan perustuu ystävyyteen ja kumppanuuteen, ne suuret intohimonherättäjämiehet ovat kuitenkin aina vain niitä renttuja, joiden kanssa ei oikeasta suhteesta koskaan tule mitään. Kaiken lisäksi - niin kuin naisilla yleensäkin on tapana mennä asioiden edelle - voisin kuvitella, että tämän miehen kanssa ihan oikeasti voisin rakentaa sellaisen elämän ja tehdä sellaisia asioita, mitä elämältäni haluankin, ja että myös hän haluaa niitä samoja asioita!
On se nyt perkele, jos ei tällainen täydellinen mies naiselle kelpaisi! :D
Ja mitä siitä seurasi?
Intohimo väheni pikkuhiljaa entisestään, kunnes tuntui katoavan kokonaan. Mies oli monella tapaa ok, mutta intohimoisesta rakastelusta tuskin koskaan kuullutkaan. Tajusin, että kumppanuuden tarvitsee olla kohtaamista niin henkisesti, psyykkisesti kuin fyysisestikin, joten siinä suhteessa tavallaan olin pakotettu luopumaan olennaisesta perustarpeesta ihmisenä ja naisena. Suhde alkoi määritellä minua uudelleen ja se tuntui rangaistukselta. Suhteen oli päätyttävä.
Nykyisin olen suhteessa, jossa kohtaamme kumppanini kanssa kaikilla kolmella tasolla ja tunnen olevani oikeasti onnellinen. Tässä suhteessa minun ei tarvitse miettiä, haluanko tätä, vaan tunnen, että en halua elää ilman häntä!
Toivon Sinulle kaikkea hyvää sekä onnea rakkaudessa, pidä sydämesi auki, onhan mahdollista, että intohimo välillenne herääkin.
Mä en usko, että sitä yhtäkkiä jostain tulee, jos toinen kerran tuntuu lähinnä ystävältä. Itse aloitin sellaisen suhteen, ja kyyyllä, tässä ollaan vieläkin, koska rakastan häntä, on ehkä paras kaverini, mutta intohimoa ei ole. Päinvastoin, sitä on vielä vähemmän kuin alussa, koska nykyään rakkaus on syventynyt, mutta saanut hyvin sisarellisen luonteen... Helvetti.
Jos et kaipaa erityistä intohimoa, etkä siis pelkää sortuvasi tuntemaan sitä jonkun muun kanssa, anna mennä. Muuten otat ison riskin että tuhoat loistavan ystävyyssuhteen.
Todellakaan haluaisi edes olla naisen kanssa joka ei tunne vetoa minua kohtaan. Vetovoimaa voi tietysti tuntea hyvin monista syistä mutta mikäli voit sanoa ko. miehen jo tuntevasi, en jaksa uskoa että sitä hänestä tulet löytämään.
Intohimottomat suhteet tahtovat tosiaan hajota siinä vaiheessa kun toinen löytää jotain parempaa.
Eipä tuo kovin rakentavalta tunnu... suhteessa kun yhtenä osa-alueena kuuluu intohimo. Kuinka voimakkaana, on eri juttu, mutta kuulunee kuitenkin. Itselläni on muutama kuukausi takana miehen kanssa, joka avasi minulle taivaan rakastelussa. Olen aikaisemmin ollut melkolailla kylmä (olen 47 vee),rakastelu ei ole ollut millään tavoin tärkeää, koska osapuoli on ollut yleensä aina osaamaton rakastelun ja hellyyden näyttämisen suhteen. Tai en ole ehkä osannut nauttia? Joka tapauksessa nyt on uutta elämässä, jota ei aikaisemmin ole ollut. Huima kokemus! MUTTA... suhteessamme on toisenlainen ongelma; pelko astua uuteen elämäntapaan (sinkku viim. 15 vuotta) on valtava! Osaanko, sopeudunko, irtiotto 18 vee lapsesta, työpaineet jne. jne. Saapa nähdä miten niissä asioissa käy. Mutta mies on täysin sielunveljeni, helpolla en luovuta!