Olen tapaillut isoveljeni parasta ystävää (minua kuusi vuotta vanhempaa) viime kesästä lähtien "salassa" veljeltäni. Tapasimme toisemme ensimmäistä kertaa, kun mies vielä seurusteli ja minä olin juuri eronnut. Siitä asti, kun hän erosi naisestaan, meidän välillämme on ollut todella suurta kipinöintiä (pari vuotta). Aina kun hän katsoi minua tulisilla ruskeilla silmillään, vähintäänkin punastuin. Myöhemmin hän kertoi, että oli jo pitkään katsellut minua. Jopa kerran "vitsaillut" isälleni, että voisi ottaa minut mukaan unikaveriksi ;D Keskustellessamme kinastelimme ja tiuskimme toisillemme vähintäänkin joka kerta, vaikkemme toisiamme silloin vielä tunteneet.
Viime kesänä eräillä festareilla päädyimme hetken mielijohteesta sänkyyn veljeni luokse, ja vietimme monta ihanaa päivää yhdessä! Veljeni ei oikein pitänyt tapahtuneesta, ja olikin hiukan kiukkuinen meille molemmille koko festarin ajan. Tapasimme miehen kanssa toisemme heti seuraavalla viikolla. Veljeni oli hyvin utelias asian suhteen, mutta toisaalta myös vihainen. Miksiköhän näin on? Onko miehillä jokin kirjoittamaton sääntö, ettei kaverin pikkusiskoihin kajota?
Eilen taas tavatessamme miehen kanssa keskustelimme veljeni käytöksestä. Hän on pari kertaa sattunut olemaan veljeni seurassa, kun minä olen laittanut hänelle tekstiviestin. Veljeni kysyi mieheltä, olenko minä viestin lähettäjä. Mies ei ole myöntänyt, koska ei halua jäädä kiinni. Pelkääköhän hän, että veljeni suuttuu hänelle?
Isänikin tuntee tapailemani miehen, ja he tulevat todella TODELLA hyvin toimeen keskenään. Minua harmittaa, etten voi puhua hänestä isälleni, koska olen tottunut kertomaan isälleni miesasioistani. En ole aivan varma siitä, onko veljeni maininnut festarin tapahtumista isälleni. Isäni saattaa tietää, muttei sano sitä ääneen.
Ihannetilannehan olisi se, että voisin joskus mennä käymään kotona miehen kanssa. Minusta kuitenkin tuntuu, ettei tämä päivä tule eteen. Toki saatamma törmätä vanhempieni luona, esimerkiksi juhlissa. Olenkin miettinyt, kuinka reagoimme toistemme läsnäoloon. Tähän asti törmätessämme julkisilla paikoilla jonkun perheenjäseneni läsnäollessa olemme kuin olisimme "vain tuttuja", mikä saattaa sinänsä olla paljon läpinäkyvämpää.
Mies on sanonut, ja olen huomannutkin, että hän pitää minusta todella paljon, mutta ei tällä hetkellä kykene seurustelemaan kenenkään kanssa, vaan haluaa olla yksin. Minä olen kertonut hänelle tunteistani, koska silloin alkuhuumassa olin aivan lääpälläni mieheen! Taisimme jopa riidella asiasta. Onneksi! koska jälkeenpäin olemme pystyneet keskustelemaan ajatuksistamme ja tunteistamme paljon avoimemmin. Kummankaan ei ole tarvinnut häpeillä tai piilotella ajatuksiaan, ja kiukutellakin on saanut rauhassa. Tuntuu siltä, että koko ajan vain lähennymme toisiamme tunnetasolla, fyysisesti on kaikki toiminut aina. Voisikohan polkumme johtaa yhteen jossakin elämänvaiheessa? En tiedä pitäisikö minun ajatella näin, koska tällä hetkellä ainakin minä olen tyytyväinen tilanteeseemme, välillä vaan on mukava herkutella ajatuksella yhteisestä elämästä.. :D
Tänään olen taas menossa hänen luokseen vierailulle. Vielä syksyllä meillä oli tapana keksiä jokin tekosyy, minkä takia "olisi aivan pakko tavata", milloin minun huivini jäi "vahingossa" milloin "täytyi pitää palaveria". Nykyisin tiedämme, mitä haluamme, minkä takia voi jo suoraan ehdottaa tapaamista toisen luona!
Toisinaan olen todella onnellinen ja tyytyväinen tilanteeseemme. Saan tapailla muitakin miehiä, ja etsiä rauhassa "sitä oikeaa". Ongelmahan on se, että olen alkanut nirsoilemaan miehien suhteen, koska pidän kumppaniani kaikin puolin täydellisenä (jos sitoutumiskammoa ei lasketa ;)). Toisinaan taas, huonoina hetkinä, mietin, miksi haluan elää tällaisessa suhteessa, ja mitä oikeasti haluan tältä suhteelta. Ja jos olen tavannut jonkun toisen miehen, minusta tuntuu se todella väärältä ja haluan heti seuraavana päivänä paikata tilanteen menemällä miehen luokse "vaan olemaan".
Tänne kirjoittaminen selkeyttää hieman ajatuksiani, ja siks ajattelin jakaa kokemukseni teidän kanssa.
Viime kesänä eräillä festareilla päädyimme hetken mielijohteesta sänkyyn veljeni luokse, ja vietimme monta ihanaa päivää yhdessä! Veljeni ei oikein pitänyt tapahtuneesta, ja olikin hiukan kiukkuinen meille molemmille koko festarin ajan. Tapasimme miehen kanssa toisemme heti seuraavalla viikolla. Veljeni oli hyvin utelias asian suhteen, mutta toisaalta myös vihainen. Miksiköhän näin on? Onko miehillä jokin kirjoittamaton sääntö, ettei kaverin pikkusiskoihin kajota?
Eilen taas tavatessamme miehen kanssa keskustelimme veljeni käytöksestä. Hän on pari kertaa sattunut olemaan veljeni seurassa, kun minä olen laittanut hänelle tekstiviestin. Veljeni kysyi mieheltä, olenko minä viestin lähettäjä. Mies ei ole myöntänyt, koska ei halua jäädä kiinni. Pelkääköhän hän, että veljeni suuttuu hänelle?
Isänikin tuntee tapailemani miehen, ja he tulevat todella TODELLA hyvin toimeen keskenään. Minua harmittaa, etten voi puhua hänestä isälleni, koska olen tottunut kertomaan isälleni miesasioistani. En ole aivan varma siitä, onko veljeni maininnut festarin tapahtumista isälleni. Isäni saattaa tietää, muttei sano sitä ääneen.
Ihannetilannehan olisi se, että voisin joskus mennä käymään kotona miehen kanssa. Minusta kuitenkin tuntuu, ettei tämä päivä tule eteen. Toki saatamma törmätä vanhempieni luona, esimerkiksi juhlissa. Olenkin miettinyt, kuinka reagoimme toistemme läsnäoloon. Tähän asti törmätessämme julkisilla paikoilla jonkun perheenjäseneni läsnäollessa olemme kuin olisimme "vain tuttuja", mikä saattaa sinänsä olla paljon läpinäkyvämpää.
Mies on sanonut, ja olen huomannutkin, että hän pitää minusta todella paljon, mutta ei tällä hetkellä kykene seurustelemaan kenenkään kanssa, vaan haluaa olla yksin. Minä olen kertonut hänelle tunteistani, koska silloin alkuhuumassa olin aivan lääpälläni mieheen! Taisimme jopa riidella asiasta. Onneksi! koska jälkeenpäin olemme pystyneet keskustelemaan ajatuksistamme ja tunteistamme paljon avoimemmin. Kummankaan ei ole tarvinnut häpeillä tai piilotella ajatuksiaan, ja kiukutellakin on saanut rauhassa. Tuntuu siltä, että koko ajan vain lähennymme toisiamme tunnetasolla, fyysisesti on kaikki toiminut aina. Voisikohan polkumme johtaa yhteen jossakin elämänvaiheessa? En tiedä pitäisikö minun ajatella näin, koska tällä hetkellä ainakin minä olen tyytyväinen tilanteeseemme, välillä vaan on mukava herkutella ajatuksella yhteisestä elämästä.. :D
Tänään olen taas menossa hänen luokseen vierailulle. Vielä syksyllä meillä oli tapana keksiä jokin tekosyy, minkä takia "olisi aivan pakko tavata", milloin minun huivini jäi "vahingossa" milloin "täytyi pitää palaveria". Nykyisin tiedämme, mitä haluamme, minkä takia voi jo suoraan ehdottaa tapaamista toisen luona!
Toisinaan olen todella onnellinen ja tyytyväinen tilanteeseemme. Saan tapailla muitakin miehiä, ja etsiä rauhassa "sitä oikeaa". Ongelmahan on se, että olen alkanut nirsoilemaan miehien suhteen, koska pidän kumppaniani kaikin puolin täydellisenä (jos sitoutumiskammoa ei lasketa ;)). Toisinaan taas, huonoina hetkinä, mietin, miksi haluan elää tällaisessa suhteessa, ja mitä oikeasti haluan tältä suhteelta. Ja jos olen tavannut jonkun toisen miehen, minusta tuntuu se todella väärältä ja haluan heti seuraavana päivänä paikata tilanteen menemällä miehen luokse "vaan olemaan".
Tänne kirjoittaminen selkeyttää hieman ajatuksiani, ja siks ajattelin jakaa kokemukseni teidän kanssa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ainoa järkevä selitys veljesi käytökselle on se, että hän tietää tästä kaveristaan jotain sellaista, ettei halua hänen olevan oman siskonsa kanssa.
Otapa selvää mitä!
a)Veljeni oli hyvin utelias asian suhteen, mutta toisaalta myös vihainen. Miksiköhän näin on? Onko miehillä jokin kirjoittamaton sääntö, ettei kaverin pikkusiskoihin kajota?
Ei ole. Veljesi tietää ettei hän ole kunnon kaveri vaan pelleilee.
b)Veljeni kysyi mieheltä, olenko minä viestin lähettäjä. Mies ei ole myöntänyt, koska ei halua jäädä kiinni. Pelkääköhän hän, että veljeni suuttuu hänelle?
Ei pelkää vaan valehtelee. Veljesi yrittää osoittaa sinulle tällä tavoin minkälainen tyyppi on. Mutta ethän sinä usko.
c)Mies on sanonut, ja olen huomannutkin, että hän pitää minusta todella paljon, mutta ei tällä hetkellä kykene seurustelemaan kenenkään kanssa, vaan haluaa olla yksin.
Kannattaa tapailla tossa mielessä kaverin pikkusiskoa, siis joo....ei fiksua.
d)Olen tapaillut isoveljeni parasta ystävää (minua kuusi vuotta vanhempaa) viime kesästä lähtien "salassa" veljeltäni.
Isoveli parka. Omistaa noin käyttäytyvän pikkusiskon. Ja noin käyttäytyvän kaverin.
Molemmat pitää isoveikkaa hiukka tyhmänä kuin ei rehellisesti kerro asioita -- eivät arvosta.
Mutta hihi, hihi, ainaski on jänskän kivaa...