Nyt sitten ollaan sitten tässä tilanteessa, että erotaan. N. 2,5 vuotta yhdessäoloa on takana ja melkein koko aika ollaan yhdessä asuttu. Mies on minua muutaman vuoden nuorempi.
Ennen meitä hänen elämässään ei ole ollut vakavempia pitkäaikaisia suhteita ja ennen meidän suhdettamme hänellä oli jonkinlainen päihdeongelma. Viinaa, lääkkeitä ja kannabista... Siitä hän pääsi eroon hyvien kavereidensa avulla ja sitten tapasi minut. Eka vuosi meni tietysti ihanasti alkuhuumassa ja tulin raskaaksi. Se oli hienoinen shokki mutta lopulta odotimme vauvaa innolla. Kunnes sitten minulle tuli myöhäisessä vaiheessa keskenmeno.. Mutta yhdessä siitä selvittiin ja hän oli suurena tukena minulle. Tuntui, että tämä suru hitsasi meitä yhteen vahvasti.
Myöhemmin sitten häntä alkoi kai entinen elämä kutkutella ja hän alkoi käymään entistä useammin vanhan kaverinsa luona. Sellaisen pilvihörhön.. Aina silloin tällöin hän enemmän tai vähemmän säännöllisesti unohtui sinne yöksikin eikä ilmoitellut mulle missä on.. Niistä sitten riideltiin rajustikin, sovittiin ja elettiin taas onnellisena. Kunnes taas seuraava kerta koitti.. Aina hän sitten nöyränä palasi kotiin anteeksipyydellen ja hyvitellen. Jossain vaiheessa kuvioon tuli erohalut minun puolelta mutta aina jotenkin jatkettiin.
Tulin uudelleen raskaaksi viime elokuussa ja olimme tosi onnellisia tästä. Kunnes raskauteen tuli ryppyjä ja odotus päättyi surullisesti, taas melko myöhäisessä vaiheessa joulun jälkeen. Tällä kertaa hän ei jaksanut minua tukea niin kuin edellisessä. Itse hän vaikeni surustaan aika hyvin. Minun oli vaikea tukea häntä kun hän sulkeutui.
Nyt viime aikoina hän on viihtynyt paljon kaverinsa luona viettäen entisentyylistä elämää.. Nyt hänellä alkoi loma ja kaikki tuntui kärjistyvän tähän. Torstaina hän lähti taas kaverin luo aloittelemaan lomaa ja on sillä tiellään edelleen. Välillä hän on käväissyt kotona ja minä olin tietenkin ihan raivona ja vaadin eroa. Ja nyt ollaan siinä pisteessä, että ero tulee. Hänenkin tahdostaan.
Illalla hän kävi ja juteltiin asioista. Olemme ihan sovussa ja halattiin ennenkuin hän lähti. Ensi viikolla varmaan hakee tavaransa pois.
Minua sattuu niin kovasti. On outoa olla yksin kun en oikein koskaan ole ollut.. Tuntuu pahalta että hän valitsi kaverinsa ja päihteet minun sijastani. Ettei minussa ollutkaan tarpeeksi hänelle ettei tarvitsisi päätään aineilla sekoittaa. Niin paljon ollaan yhdessä koettu ja kestetty.
En oikein pysty nukkumaan ja sitten kun nukahdan yöllä niin herään aamulla tosi aikaseen itkemään.. Oli tosi karua herätä aamulla todellisuuteen! Ei ollut ketään kuka lohduttaa ja kenen kainaloon käpertyä.. Kaverini, jolle voisin puhua murheistani on viikon reissulla. On kyllä aika helvetin yksinäinen olo..
Siksi kirjoitan tänne jos tää vähän auttaisi. Pelottaa, kun vauvan menetyskin painaa vielä tuoreena mielessä ja sydämessä ja nyt tämä. Minä oon ihan pirstaleina. Miten täältä noustaan? Tekisi mieli käydä lääkäriltä unilääkkeitä että saisin nukuttua mutta en taida uskaltaa jos vaikka otan surussani liikaa... Miten tämä onkin niin vaikeaa!
Ennen meitä hänen elämässään ei ole ollut vakavempia pitkäaikaisia suhteita ja ennen meidän suhdettamme hänellä oli jonkinlainen päihdeongelma. Viinaa, lääkkeitä ja kannabista... Siitä hän pääsi eroon hyvien kavereidensa avulla ja sitten tapasi minut. Eka vuosi meni tietysti ihanasti alkuhuumassa ja tulin raskaaksi. Se oli hienoinen shokki mutta lopulta odotimme vauvaa innolla. Kunnes sitten minulle tuli myöhäisessä vaiheessa keskenmeno.. Mutta yhdessä siitä selvittiin ja hän oli suurena tukena minulle. Tuntui, että tämä suru hitsasi meitä yhteen vahvasti.
Myöhemmin sitten häntä alkoi kai entinen elämä kutkutella ja hän alkoi käymään entistä useammin vanhan kaverinsa luona. Sellaisen pilvihörhön.. Aina silloin tällöin hän enemmän tai vähemmän säännöllisesti unohtui sinne yöksikin eikä ilmoitellut mulle missä on.. Niistä sitten riideltiin rajustikin, sovittiin ja elettiin taas onnellisena. Kunnes taas seuraava kerta koitti.. Aina hän sitten nöyränä palasi kotiin anteeksipyydellen ja hyvitellen. Jossain vaiheessa kuvioon tuli erohalut minun puolelta mutta aina jotenkin jatkettiin.
Tulin uudelleen raskaaksi viime elokuussa ja olimme tosi onnellisia tästä. Kunnes raskauteen tuli ryppyjä ja odotus päättyi surullisesti, taas melko myöhäisessä vaiheessa joulun jälkeen. Tällä kertaa hän ei jaksanut minua tukea niin kuin edellisessä. Itse hän vaikeni surustaan aika hyvin. Minun oli vaikea tukea häntä kun hän sulkeutui.
Nyt viime aikoina hän on viihtynyt paljon kaverinsa luona viettäen entisentyylistä elämää.. Nyt hänellä alkoi loma ja kaikki tuntui kärjistyvän tähän. Torstaina hän lähti taas kaverin luo aloittelemaan lomaa ja on sillä tiellään edelleen. Välillä hän on käväissyt kotona ja minä olin tietenkin ihan raivona ja vaadin eroa. Ja nyt ollaan siinä pisteessä, että ero tulee. Hänenkin tahdostaan.
Illalla hän kävi ja juteltiin asioista. Olemme ihan sovussa ja halattiin ennenkuin hän lähti. Ensi viikolla varmaan hakee tavaransa pois.
Minua sattuu niin kovasti. On outoa olla yksin kun en oikein koskaan ole ollut.. Tuntuu pahalta että hän valitsi kaverinsa ja päihteet minun sijastani. Ettei minussa ollutkaan tarpeeksi hänelle ettei tarvitsisi päätään aineilla sekoittaa. Niin paljon ollaan yhdessä koettu ja kestetty.
En oikein pysty nukkumaan ja sitten kun nukahdan yöllä niin herään aamulla tosi aikaseen itkemään.. Oli tosi karua herätä aamulla todellisuuteen! Ei ollut ketään kuka lohduttaa ja kenen kainaloon käpertyä.. Kaverini, jolle voisin puhua murheistani on viikon reissulla. On kyllä aika helvetin yksinäinen olo..
Siksi kirjoitan tänne jos tää vähän auttaisi. Pelottaa, kun vauvan menetyskin painaa vielä tuoreena mielessä ja sydämessä ja nyt tämä. Minä oon ihan pirstaleina. Miten täältä noustaan? Tekisi mieli käydä lääkäriltä unilääkkeitä että saisin nukuttua mutta en taida uskaltaa jos vaikka otan surussani liikaa... Miten tämä onkin niin vaikeaa!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olen pahoillani puolestasi.Elämä voi joskus olla niin epäoikeuden mukaista.Sinun täytyy muistaa tämä!Et ole riittämätön,vika ei ole sinussa!!!Toinen teki päätöksen omasta tahdostaan,eikä sen takia,että sinä olisit ollut liian vähän!
Ei ole sinun syysi,jos toisella ei ole tarpeeksi selkärankaa pysyä kuivilla ja erossa niistä "huonoista" kavereista.
En viitsi sinulle sanoa,että aika auttaa,vaikka se totta olisikin.Voisitko puhua kotiväkesi kanssa tai jonkun muun,joka sinua tukisi nyt ensi alkuun?Mieti millaista elämäsi olisi ollut,kun et koskaan olisi voinut luottaa,sortuuko hän ja millon?Ansaitset parempaa,usko pois! En osaa sinulle oikeita sanoja kait sanoa,jotka nyt lohduttais,mutta käyn lukemassa tässä sinua ja vastaamassa.Tiedät ainakin,ettet oo yksin ajatuksinesi,mä luen ne. Erot on aina niin kipeitä,jos tunteita on vielä ja mihinkäpä ne hetkessä katoaisi.Voimia sinulle! t:mie vaan
Tämä päivä on kyllä ollut pitkä ja kamala... Entinen mies (hassua sanoa häntä entiseksi)kävi tänäänkin kahvilla ja juttelemassa. Hän yrittää lohduttaa minua koska kuitenkin kuulemma välittää minusta vielä. Olen yrittänyt välillä puuhastella jotain, käynyt ulkona koiran kanssa ja ravaan vähänväliä tupakalla... Tekemistä olisi mutta ei yhtään huvita tehdä mitään! Ulkona lenkilläkin mieleen tulvii kaikki mukavat hetket miehen kanssa kun yhdessä lenkillä käytiin. Ja sitten joudun palaamaan tyhjään kotiin...
Olen jutellut siskoni ja "ex-anoppini" kanssa. "Ex-anoppi" on ihana ja lämmin ihminen ja tukee minua. On tulossa illalla käymään. Siskolle voi myös onneksi puhua kaikesta, hän vain asuu niin kaukana. Minä tahtoisin päästä tästä asunnosta pois. Ahdistaa nämä seinät ja kaikki tuttu ja yhteinen! Odotan kovasti sitä aikaa kun ei enää satu ja voi olla itkemättä.
Olisi helpompaa jos voisin vihata häntä mutta ei.. rakkautta on vielä jäljellä.
onneksi ei ole sitä vaavia tulossa. jätkä vaan mäkeen ja etsi seuraava jätkäsi paremmista porukoista äläkä ota jannua takaisin äläkä missään nimessä anna säälipillua sille ensi viikonloppuna kun sillä rupee muna seisoskeleen. mene itse kapakkiin ja iske itsellesi uusi mies vaikka väliaikainenkin nin pääset eroon vanhasta paskasta joka ei arvosta sinua.
maksoiko muuten vuokriaan laskujaan yms vai jouduitko lainaan aina sille?
Alkupäivät on aina kamalia,ei sille mitään voi.
Tilanne kyllä helpottuu,kun aikaa vähän kuluu.
Hyvä,että sinulla on tukijoita,puhuminen auttaa ja kirjoittaminenkin.Sinun itsesi kannalta olisi kuitenkin parempi,ettet tapaisi miestä,koska se vaan jarruttaa sinun toipumistasi.
Todellakin,ulkoile koiran kanssa.Pistä nappulat korviisi ja kuuntele ulkoillessa rokkia.Lällärimusa ja ns."yhteiset biisit" on kielletty!Hemmottele itseäsi ja tee kaikkee sitä,mikä tuntuu kivalta.Pikkuhiljaa tekemiset tuntuu mielekkäältä.Katsele ympärillesi,huomaatko kevään tulon? Nauti siitä.Itke kun itkettää,sekin helpottaa kummasti.
Kyllä se elämä siitä valostuu,kun maltat vähän odottaa,usko pois.Voimia sulle...anna kuulua itsestäsi!t:mie vaan
Joo.. elolla vielä oon vaikkaikin vaivalloisesti. Illalla helpotti kun ex-anoppi kävi ja sai jutella kunnolla. Hän oli suruissaan ja ihmeissään, että mikä sille pojalle on tullut.. Sain nukuttua tosi hyvin ilman painajaisia ja nukuin aamustakin melko pitkään.
Päivä alkoi melko hyvin ja jatkui sellaisena ilman itkuja kunnes tämä entinen mies soitti ettei tulekaan hakemaan tavaroitaan tänään niinkuin oltiin sovittu. Sanoi ettei saa itsestään irti sen verran, että olisi käynyt muuttoauton ja tullut pakkaamaan... Ja siitä asti olen vaan taas itkeskellyt ja pyörinyt ympäri asuntoa miettien, että miten ihmeessä jaksan... Sitten otin ja kasasin kaikki hänen tavaransa yhteen huoneeseen ja löin oven kiinni.
Huomenna toivottavasti ne kamat katoaa täältä. Tuntuu, että tässä menettää niin paljon. Vaikka toisaalta olin onneton silloinkin kun olimme yhdessä kun koskaan ei tiennyt milloin mies saa palon lähteä omille teilleen... Olen miettinyt niitä epäonnisia raskauksia ja tätä eroa. Miksi ihmeessä tuota kakkaa tippuu niskaan niin reilusti??? Saisinko joskus olla onnellinen??? Vituttaa niin paljon, että kohta halkean!
Se on kyllä totta, että ei pitäisi tavata tätä entistä miestä varsinkaan nyt eron alussa. Mutta on niin ikävä vaikka tiedän tasan tarkkaan tosiasiat. Ei tämä tästä enää muutu miksikään ja ehkä minä löydän vielä joku kaunis päivä itselleni miehen, joka todella osaa arvostaa minua. Mutta vielä ei sellaista pysty eikä varmaan tarvitsekaan ajatella. Täytyy toipua ja opetella olemaan myös yksin.
Kiitos sulle "mie vaan" kun vastailet mulle. Se lohduttaa kovasti.
Tökkinyt nämä sivut,ettei ole päässyt tänne! Kuinka sun vointis on?
Olen iloinen,että olet miettinyt järjellä asioita ja huomannut epäkohdat.Niinhän se on,että jos toista rakastaa,niin ei sitä lähdetä
omille teille tuosta vaan kavereiden kans!
Ja satavarmasti on niitäkin miehiä olemassa,joiden kans ei tarvi miettiä,missä mennään ja luottamus pelaa.
Olen iloinen myös siitä,että huomaan sinulla olevan vastaukset itsellesi tulevaisuuden suhteen.Tiedät,miten menetellä ja huolehtia elämästäsi.Sinulla on oikeus elää onnellista elämää huolehtimatta keskenkasvuisesta pojasta ja hänen mielenliikkeistään.Ei muuta kuin myötätuulta elämääsi! :) Pidä huoli itsestäsi!
terveisin:mie vaan.
Täällä sitä vielä ollaan. Välillä tulee jo ihan hyviäkin hetkiä vaikka viikonloppu olikin ihan peestä... Menin viikonlopuksi vanhempieni luo ja kappas kummaa.. siellä sain katsoa äitipuoleni ryyppäämistä kaksi päivää. Kylläpä piristi mieltä! Eli sinne ei siis enää, kunnes tämä erokriisi on lievittynyt. Kyllä mie prkl kohta lyön hanskat tiskiin kun ei kohta jaksa enää!!!!! Joka puolella on vaan paskaapaskaapaskaa!!!!
No joo, sori pieni avautuminen. Yksi kivakin asia on tapahtunut. Ostin nimittäin ensimmäisen oman auton torstaina, pitäähän sitä päästä liikkumaan. Työtkin alkaa muutaman viikon päästä niin johan alkaa elämä rullaamaan... toivottavasti!
Mutta vielä vaan tämä exäni aiheuttaa mulle hampaidenkiristyksiä ja kyyneleitä. Ihan pienillä asioilla, jotka voi jostakin kuulostaa oudolta mutta hänet tuntien se on vaan niin raivostuttavaa! Exän auton vanteet on säilytyksessä minun vanhempien varastossa ja nyt luonnollisesti ne on saatava sieltä pois romottamasta. Ilmoitin niistä exälle viestillä mutta hänpä ei edes vaivautunut siihen vastaamaan. Eikä toiseenkaan viestiin jossa kysyin, että onko hän saanut mun viestiä.. Sitten hän soitti seuraavana päivänä ja sanoi vaan että, eipähän vaan vastannut, unohti.. tai jotain... Hohhoijaa! No tuo on ihan tuttua kamaa mutta eikö joskus voisi yrittää skarpata! Toimia silleen, että kaikilla olisi hyvä mieli eikä vaan AINA tuijottaa omaa napaa!?
Ja ne sen tavaratkin on VIELÄ täällä. Onpa tosi kiva... No joo.. mutta nyt jotenkin tuntuu siltä, että suru ei ole läsnä enää niin suuresti vaan suuttumus ja viha nostaa päätänsä. Mistähän moinen johtuu..?
Huomenna näen kaverini taas kun palaavat ensi yönä sieltä reissusta. Mahtaapa olla aikamoinen pommi tää juttu niille.. No mutta, tulipa taas kirjoteltua vaikka sun mitä. Mutta tämä kyllä helpottaa jollain tavalla.
Niin sitä kuulee elämä on rulettia, että itsekin on joutunut miettimään joinain aikoina, että miksi minulle tulee paskaa niskaan, kun jollain muulla vastaavasti niin ei käy. Yhdessä vaiheessa olin niin onneton, elämässäni ei ollut mitään, vaikka kuinka yritin rakentaa elämää itselleni, mutta sitten elämä heitti ruletin onnekkaammaksi ja nousin pohjamudista ylös. Osaan nyt arvostaa elämää, paskat ja hyvät ajat osuvat kunkin kohdalle eri lailla, sitä miksi jollekin tulee paskaa enemmän niskaan jossain vaiheessa on vain osa rulettia, ei sille mitään voi. Paskasta jos puutarha nousee, se on kauniimpi puutarha kuin se joka on kasvanut kasvihuoneessa.
Ota päivä kerrallaan ja aloita uusi elämä itseksesi, älä enää sekaannu exääsi, ei uusia chaannsseja; exäsi elämäntapa on itsetuhoisa eikä olisi oikein sinua tai mahdollisesti joskus vielä syntyvää lastasi kohtaan olla osa tuhoa, toisen vanhemman itsetuhoisa käytös vaikuttaa kyllä koko perheeseen, siinä ei onni kasva.
Joku voisi sanoa, että voi olla niinkin ettei lapsesi aika ollut vielä, häntä suojeltiin tuhoisalta elämältä johon olisi voinut joutua exäsi takia.
Voimia!
Olen minä miettinyt sitäkin, että mitä olisi tapahtunut jos vauva olisi tullut ja näin olisi käynyt kuitenkin jossain vaiheessa. Tietysti ihan turhaa jossitella mutta kaikenlaiset ajatukset tupsahtavat mieleen. Kait ne raskaat kokemukset elämässä kasvattaa, mutta jossain pitäisi mennä raja... Tein torstaina loton, että sain viikonlopun herkutella ajatuksella, että mitäs jos voittaisin pääpotin :D Noh, en ihan voittanut, viiden numeron päähän se jäi...
Mitä sinulle kuuluu,joko elämä näyttää valoisammalta? T:mie vaan
Päivät menee eteenpäin jotenkin. Välillä paremmin, välillä huonommin. Tämä tyhjä olo on vain niin sietämätöntä. On sellainen merkityksetön olo, ihan kuin millään ei olisi mitään väliä. En pysty oikein syömään, paino on pudonnut monta kiloa. Yritän kovasti touhuta kaikenlaista, että aika kuluu. Kaverin luona olen käynyt istumassa iltaa mutta sitten on tosi surkeaa tulla tyhjään kotiin. Koirakin on ihan ihmeellinen, iltapäivällä se odottelee, että isäntä tulisi kotiin... Milloinkahan tämä paha olo loppuu?? Tuntuu ettei milloinkaan.
Hei LinneaBo, mies on tehnyt tulevaisuuden valintansa johon sinä et kuulu.
Ehkä parempi näin, olisitkohan jaksanutkaan katsella huumepäistä ihmistä joka muuttuu aineiden vaikutuksesta aivan toiseksi. Kaikki muu jää, huume on aina etualalla ja tärkein.
Sinä voit puhua hänen kanssaan kunnes muutut siniseksi, mutta ellei mies itse halua lopettaa huumeitaan, sinä et sitä voi hänen puolestaan tehdä.
Kokeileppa vielä kerran sanoa hänen tavaroistaan: sinä annat hänelle viikon hoitaa tavansa asunnostasi. Ellei hän hae niitä, sinä hoidat ne pois yksin (viet vanhemmilleen tai pelastusarmeijaan tai kaatopaikalle, oman valintasi mukaan)
Nyt sinun on helpompi halutessasi vaihtaa asuntoa kun olet vastuussa vain omista tavaroistasi.
Mitä taas tulee yksinasumiseen, sen voi oppia. Useimmin se onkin paras tapa elää: voi viettää aikaa ystävien kanssa ja sitten palata ikiomaan soppeen jossa kukaan ei tee vaatimuksia, voi olla aivan kuin haluaa.
Aivan pienenä vihjeenä, valitse seuraava lapsesi isä todella huolella. Lapsi tarvitsee sekä isän että äidin ja sen lapsen isän valinta on VAIN sinun vastuullasi. Siis älä hyvä tyttö kiirehdi hankkimaan lasta ennenkuin mies on kristallin kirkkaasti osottautunut olevansa kykenevä huolehtimaan perheestään.
Kertomasi on niin totta!!! LinneaBo,lue oppeliini ajatuksella,hänellä on viisaita sanoja!
Yksinoloon tottuu kyllä,siitä voi jopa nauttia,usko pois.Sinulla vaan on kulunut niin vähän aikaa kaikesta,mutta odota vielä,olosi helpottuu ajan myötä.Joku päivä huomaat olevasi tyytyväinen,että pääsit huonosta suhteesta eroon. Jos mietit,niin eikö tämäkin olotilasi ole parempi,kuin miettiä sydän syrjällään toisen edesottamuksia? Tsemppiä sulle edelleenkin,sä pärjäät paremmin päivä päivältä. Kerro kuulumisia välillä. t:mie vaan.