Tässä kirjoittaa "iso ja itsenäinen" nainen.
Antaisin melkein mitä tahansa, jos tuo vain pitäisi paikkaansa!
Kiusattu on läpi peruskoulun. Kotona isä on ahdistellut seksuaalisesti (koskenut ei kuitenkaan kuin yhden ainoan kerran) ja ollut aina välillä aggressiivinen sekä älyäni väheksyvä. Eli tällainen minusta on tullut... Arka, miehiin luottamaton, puhettaan häpeilevä.
Seurusteluja takana tasan yksi. Ikää mittarissa 21 (en viittaa, että pitäisi muka olla enemmän seurustelusuhteita takana).
No niin. Kun isä on pitkä, totta kai yleensä myös tyttärestä tulee pitkä. Isäni on 192, minä häntä 14 senttiä lyhyempi. Hän pitää minua oikein viehättävän kokoisena, mutta entäs sitten muut miehet? Tuntuu kuin valtaosa katsoisi ohitseni.
Tuosta ensimmäisestä seurustelustani sen verran, että tyyppi oli tasan 170cm, ja löysin hänet Suomi24:n Yksinäisyys-palstalta. Hänen ehdotuksestaan aloimme mailata ja puoli vuotta sen jälkeen näimme. En pitänyt häntä vetoavan näköisenä, mutten sanonut sitä hänelle (miksi ihmeessä pitäisi?). Sen sijaan olin hyvin lempeämielinen ja hellä häntä kohtaan, aivan kuten seurustelussa kuuluukin olla. Kun halasimme tai pussasimme tai harrastimme seksiä, minä tein aina aloitteen. Hän oli kylmä, jollain epämääräisellä tavalla torjuva ja lisäksi sekava. Hän sanoi sitä sun tätä, en vieläkään tiedä mitä mieltä hän on asioista. Mielipiteet menivät ristiin rastiin. Hän sanoi eka jonkin mielipiteen ja parin viikon päästä hänen mielipiteensä olikin vastakohta aiemmalle väitteelleen.
No joo, eipä siinä vielä mitään. Jokainen saa olla niin kummallinen kuin tahtoo, kunhan ei loukkaa ketään. Mutta hän loukkasi. Ensimmäisillä treffeillä kysyi Kolmeen kertaan tuohtuneesti pituudestani. No, minun hälytyskelloni eivät soineet. Ajattelin, että kyselee huvikseen tai on nukkunut vähän jne.
Sitten se alkoi lopulta häiritä. Hän teki minulle parin kuukauden sisällä varsin selväksi, että on minun kanssani VAIKKA olen 178 senttiä. Se ei tuntunut kivalta. Tuli taas tunne: "Eikö kukaan muu huoli pitkää tytärtä kuin oma pitkä isä?". Vielä kuukausi siitä, emme enää nähneet.
Nykyisin olen parisuhteessa miehen kanssa, joka on 174 pitkä. Hänkään ei siis kovin iso ole, mutta minun välittämiseni ei perustu tukanväriin, kehonkokoon, silmienmuotoon jne. Yksityiskohdat ovat yksityiskohtia. Jos niitä laskeskelee, ei ole kyse alkuunsakaan rakkaudesta.
Semmoisen ikävän asian olen huomannut tästä uudesta kumppanista, että hänellä on tasan sama stoori kerrottavana kuin edellisellä: Piti tulla 185 senttinen, mutta on nyt selvästi lyhyempi ja katkera siitä. Jännä yhteensattuma. Tämä nykyinen tekee kuitenkin sellaisia asioita, joihin edellinen ei rohjennut kertaakaan: lohduttaa jos itken, kutsuu sanoilla "kulta" ja "rakas", puhuu yhteisestä tulevaisuudesta.. Aikamoisen suuri ero siis. Olemme olleet yhdessä vähän päälle kolme kuukautta.
Voisi tavallaan sanoa, että onnettomuutta on seurannut onni, mutta minua kuitenkin harmittaa tuo "en tullut 185 pitkäksi" -kohta. Siis se psykologia siinä. Jos jokin asia ihmiselle luvataan, pettymys on oletetusti suurempi kuin jos mitään ei luvattaisi. Lisäksi olen huomannut, että kun käymme soluasunnollani, hän jännittää kahdesta kämppiksestäni vain sitä lyhyempää tyttöä, 155 senttistä. Se ei tunnu kivalta, mutta minkäs minä asialle mahdan. Raskasta on se, että hän pituuskompleksistaan huolimatta odottaa minulta romanttista asennetta häneen. On vaikeata tuntea aitoa romantiikkaa, jos tietää toisen salaa katsovan itseäni selvästi lyhyempiä naisia. Eli pitkän naisen on vaikea kokea intohimoa mieheen, jolla tietää olevan jonkinasteinen lyhyys-fetissi.
Olisi kiva, jos tämä olisi tämmöinen sopimus-juttu enemmän kuin mikään romantiikka-stoori. Minä annan sinulle seksiä, sinä jaksat olla minulle seurana. Eka poikaystävä oli niin kova pettymys, että romantiikka katoaa alta aikayksikön samanlaisen juonikuvion tullessa uudelleen mukaan. "Kunpa olisin 185, yhyy".
Tunnen huonoa omaatuntoa, etten ole tässä jutussa mukana niinkään romanttisessa mielessä, vaan sopimusmielessä (tykkään enempi harrastaa seksiä kuin masturboida, käydä ulkona syömässä mielummin kaksin kuin yksin, jutella niitä näitä ajan kuluksi). Hän ilmiselvästi haluaisi, että tässä olisi jotain romanttista. Ei siinä, että hänessä olisi mitään perustavanlaatuista vikaa. Paremmannäköinen on kuin ensimmäinen ja mukavampiluonteinen. Eli ylöspäin vain mennään:). Mutta tuo osittainen saman tilanteen toisto minua todella häiritsee. Haluan miehen, joka on täysin sujut kehonsa kanssa, niin ettei tarvitse katsella erikokoisia naisia kuin minä olen.
Antaisin melkein mitä tahansa, jos tuo vain pitäisi paikkaansa!
Kiusattu on läpi peruskoulun. Kotona isä on ahdistellut seksuaalisesti (koskenut ei kuitenkaan kuin yhden ainoan kerran) ja ollut aina välillä aggressiivinen sekä älyäni väheksyvä. Eli tällainen minusta on tullut... Arka, miehiin luottamaton, puhettaan häpeilevä.
Seurusteluja takana tasan yksi. Ikää mittarissa 21 (en viittaa, että pitäisi muka olla enemmän seurustelusuhteita takana).
No niin. Kun isä on pitkä, totta kai yleensä myös tyttärestä tulee pitkä. Isäni on 192, minä häntä 14 senttiä lyhyempi. Hän pitää minua oikein viehättävän kokoisena, mutta entäs sitten muut miehet? Tuntuu kuin valtaosa katsoisi ohitseni.
Tuosta ensimmäisestä seurustelustani sen verran, että tyyppi oli tasan 170cm, ja löysin hänet Suomi24:n Yksinäisyys-palstalta. Hänen ehdotuksestaan aloimme mailata ja puoli vuotta sen jälkeen näimme. En pitänyt häntä vetoavan näköisenä, mutten sanonut sitä hänelle (miksi ihmeessä pitäisi?). Sen sijaan olin hyvin lempeämielinen ja hellä häntä kohtaan, aivan kuten seurustelussa kuuluukin olla. Kun halasimme tai pussasimme tai harrastimme seksiä, minä tein aina aloitteen. Hän oli kylmä, jollain epämääräisellä tavalla torjuva ja lisäksi sekava. Hän sanoi sitä sun tätä, en vieläkään tiedä mitä mieltä hän on asioista. Mielipiteet menivät ristiin rastiin. Hän sanoi eka jonkin mielipiteen ja parin viikon päästä hänen mielipiteensä olikin vastakohta aiemmalle väitteelleen.
No joo, eipä siinä vielä mitään. Jokainen saa olla niin kummallinen kuin tahtoo, kunhan ei loukkaa ketään. Mutta hän loukkasi. Ensimmäisillä treffeillä kysyi Kolmeen kertaan tuohtuneesti pituudestani. No, minun hälytyskelloni eivät soineet. Ajattelin, että kyselee huvikseen tai on nukkunut vähän jne.
Sitten se alkoi lopulta häiritä. Hän teki minulle parin kuukauden sisällä varsin selväksi, että on minun kanssani VAIKKA olen 178 senttiä. Se ei tuntunut kivalta. Tuli taas tunne: "Eikö kukaan muu huoli pitkää tytärtä kuin oma pitkä isä?". Vielä kuukausi siitä, emme enää nähneet.
Nykyisin olen parisuhteessa miehen kanssa, joka on 174 pitkä. Hänkään ei siis kovin iso ole, mutta minun välittämiseni ei perustu tukanväriin, kehonkokoon, silmienmuotoon jne. Yksityiskohdat ovat yksityiskohtia. Jos niitä laskeskelee, ei ole kyse alkuunsakaan rakkaudesta.
Semmoisen ikävän asian olen huomannut tästä uudesta kumppanista, että hänellä on tasan sama stoori kerrottavana kuin edellisellä: Piti tulla 185 senttinen, mutta on nyt selvästi lyhyempi ja katkera siitä. Jännä yhteensattuma. Tämä nykyinen tekee kuitenkin sellaisia asioita, joihin edellinen ei rohjennut kertaakaan: lohduttaa jos itken, kutsuu sanoilla "kulta" ja "rakas", puhuu yhteisestä tulevaisuudesta.. Aikamoisen suuri ero siis. Olemme olleet yhdessä vähän päälle kolme kuukautta.
Voisi tavallaan sanoa, että onnettomuutta on seurannut onni, mutta minua kuitenkin harmittaa tuo "en tullut 185 pitkäksi" -kohta. Siis se psykologia siinä. Jos jokin asia ihmiselle luvataan, pettymys on oletetusti suurempi kuin jos mitään ei luvattaisi. Lisäksi olen huomannut, että kun käymme soluasunnollani, hän jännittää kahdesta kämppiksestäni vain sitä lyhyempää tyttöä, 155 senttistä. Se ei tunnu kivalta, mutta minkäs minä asialle mahdan. Raskasta on se, että hän pituuskompleksistaan huolimatta odottaa minulta romanttista asennetta häneen. On vaikeata tuntea aitoa romantiikkaa, jos tietää toisen salaa katsovan itseäni selvästi lyhyempiä naisia. Eli pitkän naisen on vaikea kokea intohimoa mieheen, jolla tietää olevan jonkinasteinen lyhyys-fetissi.
Olisi kiva, jos tämä olisi tämmöinen sopimus-juttu enemmän kuin mikään romantiikka-stoori. Minä annan sinulle seksiä, sinä jaksat olla minulle seurana. Eka poikaystävä oli niin kova pettymys, että romantiikka katoaa alta aikayksikön samanlaisen juonikuvion tullessa uudelleen mukaan. "Kunpa olisin 185, yhyy".
Tunnen huonoa omaatuntoa, etten ole tässä jutussa mukana niinkään romanttisessa mielessä, vaan sopimusmielessä (tykkään enempi harrastaa seksiä kuin masturboida, käydä ulkona syömässä mielummin kaksin kuin yksin, jutella niitä näitä ajan kuluksi). Hän ilmiselvästi haluaisi, että tässä olisi jotain romanttista. Ei siinä, että hänessä olisi mitään perustavanlaatuista vikaa. Paremmannäköinen on kuin ensimmäinen ja mukavampiluonteinen. Eli ylöspäin vain mennään:). Mutta tuo osittainen saman tilanteen toisto minua todella häiritsee. Haluan miehen, joka on täysin sujut kehonsa kanssa, niin ettei tarvitse katsella erikokoisia naisia kuin minä olen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tempaisepa kunnolla, irrota itsesi miehistä pariksi vuodeksi ihan kokonaan ja katso, minne opiskelu ja/tai työnteko vie. Et taida olla ihan valmis ihmissuhteeseen, eikä tuon ikäisellä tosiaan semmoiseen ole mikään kiire. Ihan oikeasti nyt: omillaan eleleminen ja toimeen tuleminen vahvistaa luontoa kummasti - mutta ei vielä muutamassa kuukaudessa.
Olen vähän vaille 180-senttinen (mahtavaa!) ja parikymmentä vuotta sinua vanhempi. Olen nähnyt aika montakin lyhyyttään minulle vinkuvaa ja kostavaa miestä ja tiedän, että pituudesta johtuvia ongelmia ei kannata jäädä odottelemaan: kysy seurustelun alkuvaiheissa ihan suoraan, häiritseekö pituus(ero) vai ei. Kyllä naaman asennosta näkee, kuinka asia on. Sitten panet monoa toisen eteen etkä jää kaihoilemaan jotain, jota ei koskaan edes ollut.
Sinulla taitaa itselläsikin aika paha pituuskompleksi. Oletko tullut ajatelleeksi, että hieman alistunut olemuksesi saattaa hyvinkin vetää puoleensa juuri tuollaisia ihmisiä, jotka haluavat olla pomoja? Sinä olet ihanteellinen nyrkkeilysäkki ja itsetunnon kohottaja huonoluonteisille lähimmäisillesi.
Elele omaa luonnettasi etsivänä sinkkuna pari vuotta. Sitten asetat selvät rajat itsellesi: katselet vain yli 180-senttisiä miehiä. Vastaan voi tulla niin mukava lyhyempikin mies, että teet sääntöösi poikkeuksen, mutta senhän näkee sitten.
Valtaosa pitkistä naisista haluaa dominoivan miehen. Ensimmäinen poikaystäväni ei osannut mielestäni olla mies alkuunkaan. Kysyi: "voisisitko..kävisisisisikö", ja oli kaiken lisäksi tuputtamassa minua kaiken aikaa muille ihmisille. Hänellä ei ollut mitään halua hallita naista. Mutta tämä nykyinen.. Kun kysyn, saanko mennä puolentunnin seksivideoon kerääkseni meille rahaa (olemme miettineet yhdessä miten saamme kivaa käteistä), hän saa niin tajuttomat raivarit joka kerta. Ei ole myöskään yrittämässä minua tutustuttaa muihin ihmisiin (edellinen kumppani taas sanoi:"koita baarissa tutustua muihin ihmisiin, koita koita! siitä vain, onnistut kyllä. uskopois"). Nykyinen sanoo usein rakastellessamme sanat "minun naaraani". Hän yrittää sanella tulevaisuuteni. Sanoo pituudesta puhuttaessa kiivaasti, että moni pitkä mies haluaa kääpiönaisen. Ja kun itken, hän halaa minua ja sanoo: "ei hätää nyt kun olet mun kanssani". Ymmärrätkö? Siinä on mies jolla on ote naiseen:) Mutta tuo lyhkäisten naisien tuijottelu häiritsee. Kun se kerran oletti, että lyhyt kämppis olisi keittiössä ollut tiskaamassa, vaikka olikin pidempi! Lieneekö toiveajattelua. Se sai mulle pahan mielen ja pelkään, että tuontyyppinen tilanne toistuu jossakin muualle. Eli kiinnittäisi enemmän huomiota lyhyisiin naisiin kuin keskimittaisiin (toinen kämppis keskimittainen).
Auts. Sinun kannattaisi hakeutua jonkinsorttisen psykologin puheille selvittelemään ajatusmaailmaasi. Kyse ei olekaan sinun pituudestasi, poikaystäviesi pituudesta eikä kämppistesi pituudesta; solmussa on paljon muutakin. Onnea matkaan.