Ongelmamme on kaiketi se, että olemme alun perin päätyneet yhteen / pysyneet yhdessä aivan vääristä syistä. Minua ei ole kotona kasvatettu kuuntelemaan oman sydämen ääntä, vaan pikemminkin järjen; jos mies on "kunnollinen", sen on kelvattava. Toisaalta olen myös sen tyyppinen, etten ole osannut olla yksin ja siten olen aina takertunut suhteisiin ja yrittänyt saada niistä toimivia vaikka henkilö olisi ollut vääräkin.
No, joka tapauksessa päädyin naimisiin miehen kanssa, jota en ehkä sittenkään rakastanut - ja joka ei rakastanut minua. Meillä on toki ollut erittäin hyviäkin hetkiä, ja hääpäivämme oli ikimuistoinen. Silloin todella ajattelin että tämä on se oikea ihminen minulle. Mutta ne on noita kiiltokuvahetkiä, kun kaikki on tuntunut mukamas oikealta. Tosiasiassa, on pakko myöntää, että en ole koskaan kokenut sellaista suurta rakkautta häntä kohtaan. Sellaista, joka kolahtaisi - sellaista, että olisi toiseen se tietty "yhteys". (Onko sellaista olemassa?)
Ehdimme seurustella 8 vuotta ennen kuin menimme naimisiin, ja kohta vietämme 3-vuotishääpäiväämme. Ainoa lapsemme täyttää pian vuoden. Suhteemme on aina ollut vaikea, ja monta kertaa olemme olleet uuden alun edessä: "yritetään vielä kerran, tsempataan". Yhteen on ollut jotenkin helppo jäädä, vaikka oikeasti olisi pitänyt lähteä. Mitään konkreettista ongelmaa ei ole; ei väkivaltaa, pettämistä, alkoholiongelmia tms. Emme vain puhu samaa kieltä, emmekä ymmärrä toisiamme.
Raskausaikanani tilanne paheni entisestään, vaikka molemmat halusimme lasta eikä tilanteen paheneminen sinänsä johtunut lapsen tulosta. Ajatuksemme menevät koko ajan yhä enemmän ristiin, eivätkä persoonamme kohtaa millään tavalla. Tuntuu että kaikesta tulee riitaa, missään asiassa ei puhalleta yhteen hiileen. Minusta tuntuu että mieheni ei arvosta minua, ja mieheni mielestä minä en anna hänelle tarpeeksi läheisyyttä. Tuntuu siltä että KAIKKEA on kokeiltu. Puhuttu on varmaan tuhansia tunteja. Tästä voisi kirjoittaa aivan loputtomiin, ja kertoa tarkemmin millä tavoin ongelmia on yritetty ratkoa, mutta siitä tulisi jo romaani.
Nyt alamme olla siinä pisteessä, että eroaminen tuntuu koko ajan yhä todennäköisemmältä ja oikeammalta ratkaisulta. MUTTA sitten on tämä pieni poikamme... Oikea auringonpaiste, ja koko ihana elämä edessään. Minulla olisi ollut 10 vuotta aikaa lopettaa huono suhde, mutta en sinä aikana tehnyt sitä - miten voisin tehdä sen nyt, kun meillä on yhteinen lapsi?? Lapsi joka luottaa meihin kuin vuoreen, jonka maailmaa en missään tapauksessa halua horjuttaa. En halua liittyä siihen tuhansien samanlaisten tarinoiden joukkoon, jossa hankitaan ensin talot ja lapset, ja sitten todetaan että "en mä rakastakaan sua enää". Eroaminen on yleistä, mutta se ei tee siitä yhtään oikeutetumpaa. En ikinä anna itselleni anteeksi että päästin tilanteen tällaiseksi!
Ilman pientä poikaamme olisivat tiemme vuorenvarmasti jo eronneet. Tiedän, että yhteen ei voi jäädä vain lapsen vuoksi, ja että lapsikin kärsii huonosta suhteesta. Mutta silti en haluaisi hajottaa hänen perhettään ja kotiaan, ja ajattelen aina että JOS KUITENKIN jotenkin saataisiin tämä homma toimimaan.
Kiitos jos joku jaksoi lukea tämän läpi, ja toivottavasti joku haluaisi kertoa oman mielipiteensä siitä, mitä minun tulisi tehdä. Välillä toivon että mieheni pettäisi minua jotta olisi selkeä syy erota, "hyvällä omatunnolla". Sairasta ajatella näin.
Kaikki lehdet pursuilevat juttuja siitä, miten on yleistä että suhteen alkuvaiheen intohimo ja palava rakkaus hiipuvat arkiseksi eloksi, ja sen kestäisinkin, - mutta kun tuota paloa ei ehkä ole koskaan ollutkaan? Olenko hukannut elämästäni yli kymmenen vuotta?
No, joka tapauksessa päädyin naimisiin miehen kanssa, jota en ehkä sittenkään rakastanut - ja joka ei rakastanut minua. Meillä on toki ollut erittäin hyviäkin hetkiä, ja hääpäivämme oli ikimuistoinen. Silloin todella ajattelin että tämä on se oikea ihminen minulle. Mutta ne on noita kiiltokuvahetkiä, kun kaikki on tuntunut mukamas oikealta. Tosiasiassa, on pakko myöntää, että en ole koskaan kokenut sellaista suurta rakkautta häntä kohtaan. Sellaista, joka kolahtaisi - sellaista, että olisi toiseen se tietty "yhteys". (Onko sellaista olemassa?)
Ehdimme seurustella 8 vuotta ennen kuin menimme naimisiin, ja kohta vietämme 3-vuotishääpäiväämme. Ainoa lapsemme täyttää pian vuoden. Suhteemme on aina ollut vaikea, ja monta kertaa olemme olleet uuden alun edessä: "yritetään vielä kerran, tsempataan". Yhteen on ollut jotenkin helppo jäädä, vaikka oikeasti olisi pitänyt lähteä. Mitään konkreettista ongelmaa ei ole; ei väkivaltaa, pettämistä, alkoholiongelmia tms. Emme vain puhu samaa kieltä, emmekä ymmärrä toisiamme.
Raskausaikanani tilanne paheni entisestään, vaikka molemmat halusimme lasta eikä tilanteen paheneminen sinänsä johtunut lapsen tulosta. Ajatuksemme menevät koko ajan yhä enemmän ristiin, eivätkä persoonamme kohtaa millään tavalla. Tuntuu että kaikesta tulee riitaa, missään asiassa ei puhalleta yhteen hiileen. Minusta tuntuu että mieheni ei arvosta minua, ja mieheni mielestä minä en anna hänelle tarpeeksi läheisyyttä. Tuntuu siltä että KAIKKEA on kokeiltu. Puhuttu on varmaan tuhansia tunteja. Tästä voisi kirjoittaa aivan loputtomiin, ja kertoa tarkemmin millä tavoin ongelmia on yritetty ratkoa, mutta siitä tulisi jo romaani.
Nyt alamme olla siinä pisteessä, että eroaminen tuntuu koko ajan yhä todennäköisemmältä ja oikeammalta ratkaisulta. MUTTA sitten on tämä pieni poikamme... Oikea auringonpaiste, ja koko ihana elämä edessään. Minulla olisi ollut 10 vuotta aikaa lopettaa huono suhde, mutta en sinä aikana tehnyt sitä - miten voisin tehdä sen nyt, kun meillä on yhteinen lapsi?? Lapsi joka luottaa meihin kuin vuoreen, jonka maailmaa en missään tapauksessa halua horjuttaa. En halua liittyä siihen tuhansien samanlaisten tarinoiden joukkoon, jossa hankitaan ensin talot ja lapset, ja sitten todetaan että "en mä rakastakaan sua enää". Eroaminen on yleistä, mutta se ei tee siitä yhtään oikeutetumpaa. En ikinä anna itselleni anteeksi että päästin tilanteen tällaiseksi!
Ilman pientä poikaamme olisivat tiemme vuorenvarmasti jo eronneet. Tiedän, että yhteen ei voi jäädä vain lapsen vuoksi, ja että lapsikin kärsii huonosta suhteesta. Mutta silti en haluaisi hajottaa hänen perhettään ja kotiaan, ja ajattelen aina että JOS KUITENKIN jotenkin saataisiin tämä homma toimimaan.
Kiitos jos joku jaksoi lukea tämän läpi, ja toivottavasti joku haluaisi kertoa oman mielipiteensä siitä, mitä minun tulisi tehdä. Välillä toivon että mieheni pettäisi minua jotta olisi selkeä syy erota, "hyvällä omatunnolla". Sairasta ajatella näin.
Kaikki lehdet pursuilevat juttuja siitä, miten on yleistä että suhteen alkuvaiheen intohimo ja palava rakkaus hiipuvat arkiseksi eloksi, ja sen kestäisinkin, - mutta kun tuota paloa ei ehkä ole koskaan ollutkaan? Olenko hukannut elämästäni yli kymmenen vuotta?
Vastaukset 19
Vanhimmat
ensimmäisen lapsen eli pojan, olimme seitsemännessä taivaassa ja olemme olleet 40 vuotta, koska menin naimisiin erittäin nuorena.
Aina vaan paranee.
Toinen lapsi, hänkin poika teki onnestamme todella täydellisen eli en tajua tuollaista meininkiä, että ihmiselle annetaan lapsi ja sitten vaan toraillaan eikä keskitytä oleellisimpaan eli lapseen.
Toivottavasti et toista hommaa.
On siinä lapsella tietämistä, kun koti hajoitetaan ja siinä sitten kahden huushollin väliä ravata pieni ihminen.
Ottakaa nyt itseänne niskasta kiinni ja menkää avioliittoneuvolaan tai muuhun vastaavaan.
Jos mies on kunnollinen, se on jo suuri asia, koska ne ihastumishömpsötykset eivät kauaa kestä.
Se on varma.
Sinulla oli todella aikaa ottaa ero ja nyt se sitten pitäisi ottaa, kun lapsi luottaa teihin kuin vuoreen.
On se ero silloin todella paha asia.
Me seurusteltiin 1v10kk ennen avioon menoa ja heti hankittiin lapsi avioon mentyämme.
Elämä oli kuin tanssia ja jos tunteen lisäksi puuttuu järjenkäyttö ja miehen kunnollisuus, on peli menetetty.
Naisena sinua ihmettelen, koska et suo ehjää perhettä ja kotia pienelle pojallesi.
Juuri siksihän tässä sinnitellään että kotia ja perhettä ei tarvitsisi pojalta hajottaa.
Enkä todellakaan tavoittele kuuta taivaalta, tai oleta että elämä eron jälkeen olisi helppoa. Tämä tilanne kun vain tuntuu välillä aivan mahdottomalta.
En todellakaan halua pojallemme juuri tuota kahden kodin välillä ravaamista! Siksi juuri purin näitä ajatuksiani, että tämä tilanne tuntuu todellakin umpikujalta. TIEDÄN JA MYÖNNÄN, kuten tekstissäni kirjoitin, tehneeni vääriä valintoja ja virheitä. Enkä ole ottanut itseäni niskasta silloin kun piti.
Kiitos kuitenkin kommenteista. Harmillista vaan että niin kovin moni tuomitsee, ja esittää aika ivallisiakin kommentteja tietämättä ja tuntematta tapausta oikeasti. Jokainen aikuinen ihminen ymmärtää että yli 10 vuoden aikaisen suhteen kaikkia asioita ei ole mahdollista tiivistää tällaiseen kirjoitukseen.
Kerrot elämästänne kuin sivusta seurannut. Ehkä olet henkisesti kuten kirjoitat tällä hetkellä irronnut suhteestanne etkä tiedä mitä tehdä?
Se mitä ei kirjoituksestasi käy ilmi on se, että mitä haluat? Haluatko jotain sellaista mitä ei maailmassa ole? On maailma täynnä miehiä jotka osaavat olla tietyn aikaa ihania, kohteliaita, yllättäviä, hauskoja jne. mutta se ei koskaan kestä pitkään.
Se mikä huolestuttaa tuollaisessa kirjoituksessa on se että käyttäydyt kuin ulkopuolinen vaikka kirjoitat että "olette keskustelleet" monesti. On hyvä että keskustellaan mutta kyllä sinun pitäisi laittaa enemmän voimavaroja tekoihin ja vähemmän keskustelua.
Kuten toinen kirjoittaja kirjoitti. Ajattele millaista elämä on avioeron jälkeen. Ei varmasti sellaista mitä sinä haluat. Vaikka löytäisit maailman ihanimman miehen. Se maailman ihanin mies varmasti muuttuu ajan myötä.
Ota nyt itseäsi niskasta kiinni. Sinulla on PERHE ja elä nyt SITÄ elämää. Takana on jo pitkä tovi vapaata elämää. Nyt on uudet tuulet ja asiat jotka tekevät sinut onnelliseksi ja sinä olet avainasemassa tekemässä noita asioita.
Hyvää loppuelämää ja LOPETA!
Aiemmat kommentoijat näemmä tähdentävät sitä, että on väärin ja itsekästä ajatella omia tunteitaan ja omaa onneaan, kun perheessä on pieni lapsi. Tietenkin lapsi on tärkeä - mutta onko sitten pidemmän päälle hänellekään oikein, että vanhemmat pysyvät yhdessä vain hänen takiaan..? Eikö hänellä ole oikeus toisiaan rakastaviin vanhempiin? Ja jos vanhemmat eivät toisiaan rakasta, niin ainakin erillään eläviin vanhempiin, jotka ovat onnellisia.
Jos oletetaan, että eroasitte... Alun kuohunnan jälkeen pystyisitte tod.näk. suhtautumaan toisiinne asiallisesti, sopimaan lasta koskevista asioista jne. Ja lapsi oppisi luottamaan siihen, että vaikka erossa olettekin, olette kumpikin osa hänen elämäänsä.
Jos oletetaan, että pysytte yhdessä... Lapsien vaistoja ei pidä aliarvioida, hän kyllä ennemmin tai myöhemmin vaistoaisi, ettei vanhempien välit ole mitenkään "rakkaudelliset", vaan suhde toimii lähinnä "firma"-pohjalta... Koti olisi kyllä nk ehjä - mutta rakkaudeton. Lopputulos olisi se, että kun lapsi aikuistuu ja lähtee kotoa, jäljellä olisi kaksi perinjuurin katkeroitunutta ihmistä.
Kumpi sitten on parempi??? Täysin mahdotonta sanoa. Mutta en pidä eroa todellakaan minään luovuttamisena - joskus se vain on ainoa vaihtoehto, tosiasioiden hyväksymistä sen kipeydestä huolimatta.
Oma poikapuoleni, nyt jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä, tuumasi muutama vuosi sitten äitinsä ja isänsä erosta: "Olisivat saaneet tehdä sen jo aikaisemmin! Oli tyhmää katsella sitä teeskentelyä, luulivat, ettei pikkuveljen kanssa sitä ymmärretty..."
Tunnistin itseni ja oman tilanteeni heti viestistäsi ja vastottain eronneena voin tietysti olla huono neuvomaan, mutta jos kuitenkin kerron omista näkökulmistani, joiden perusteella tein oman eropäätökseni.. jota en ole katunut päiväkään kuin siltä osin, että miksi minulla ei ollut voimia erota jo aiemmin. Kuvittelin ajattelevani lapsia, mutta siinä olin väärässä.
Mieti millaisen parisuhteen kuvan lapsesi saa teiltä, jos kodin ilmapiiri on viileä ilman rakkautta, läheisyyttä ja välittämistä? Huonossa tapauksessa kommunikaatiokin on ala-arvoista, kuten meillä oli. Haluatko nähdä lapsesi aikuisena samassa tilanteessa 20 vuoden kuluttua omassa parisuhteessaan? Minä en..
Toiseksi lapset ovat herkkiä vaistoamaan asioita ja toimimaan "ilmapuntareina". Asiantuntijoiden mukaan lasten kannalta hyvin hoidettu erokin vaikuttaa lapsen kehitykseen vähemmän, kuin kasvaminen tunneilmastoltaan kylmässä ilmapiirissä.
Sitten olette te, mies ja nainen. Itse ajattelin tilannetta puolisoni kannalta siinä mielessä, että hänkin ansaitsee elämäänsä aitoa ja oikeaa rakkautta. Rakkautta, jota minä en häntä kohtaan tunne ja josta toki olen äärettömän surullinen. Olisiko oikein edes häntäkään kohtaan, että jatkaisimme vielä 5, 10 tai 15 ja sitten päätyisimme eroon?! Mielestäni ei.. Koska itse olen miltei satavarma, että olisimme jokatapauksessa eronneet ennemmin tai myöhemmin, niin miksi pitkittää tilannetta yhtään pidempään? Ei tätä elämää ole loputtomiin tuhlattavaksi, mutta jokaisen on kuitenkin tehtävä ratkaisut itse ja kannettava niistä vastuunsakin.
Hankalintahan ratkaisujen tekemisessä on se, että samalla kun niiden pitäisi kantaa seuraavat 10-20 vuotta, niin toisaalta ne pitäisi kuitenkin tehdä kuin seuraavaa päivää ei välttämättä enää olisikaan..
"Mieti millaisen parisuhteen kuvan lapsesi saa teiltä, jos kodin ilmapiiri on viileä ilman rakkautta, läheisyyttä ja välittämistä? Huonossa tapauksessa kommunikaatiokin on ala-arvoista, kuten meillä oli. Haluatko nähdä lapsesi aikuisena samassa tilanteessa 20 vuoden kuluttua omassa parisuhteessaan? Minä en.. "
Juuri tuota minäkin pohdin miettiessäni eroanko vai enkö eroa. Kulissiavioliittona kait sitä olisi voinut jatkaa, mutta minkälaisen parisuhdemallin siinä olisi antanut omille lapsilleen? Sellaisenko, mikä johtaa heidät ihan vastaavaan tilanteeseen aikanaan?!? Ei kiitos.
Huomaan kyllä kantaneeni omien vanhempieni antamaa vinoutunutta mallia omaan (nyttemmin entiseen) parisuhteeseen. Sitä samaa "kohtaloa" en halua lapsilleni. Rankka päätöshän oli päättää erosta... uskon edelleen, että pitkällä juoksulla tämä eroni on kaikille paras vaihtoehto, varsinkin lapsille. Nyt alussa tietysti on omia kipuilujaan ihan jokaisella; vuosikymmenen päästä tilanne on hyvin suurella todennäköisyydellä paljon parempi.
Itse päätin, että teen vain sellaisia ratkaisuita, joiden kanssa voin elää vielä 10v päästä. Siirsin siis katseeni tästä hetkestä ja lähitulevaisuudesta pidemmälle, sinne vuosikymmenen päähän. Minulla, exälläni ja varsinkin lapsillamme on vielä elämää edessään kymmeniä vuosia - ei ole merkitystä miltä nyt ja tässä tuntuu, jos ne kymmenet vuodet on sitten aikanaan paljon parempia kuin mitä eroamatta olisi ollut tarjolla.
on melkoisen turhaa puntaroida omien vanhempien (tai kenenkään) parisuhdetta ja siitä saatua mallia. Vanhemmat ovat vanhempia ja heidän päätös olla yhdessä tai erota on ainoastaan heidän. Melkoisen kaukaa haettua on "olla yhdessä lasten takia" tai "erota lasten takia".Lapsiakin on monenlaisia; joku suodattaa kaiken ja toinen ei mitään vanhempien parisuhteesta. On ihan mahdotonta sanoa, mitkä ovat ne tekijät vanhempien parisuhteessa, jotka väistämättä johtaisivat lapsien tuleviin vaikeuksiin parisuhteessa. Ja jestas sentään: Ei vanhemmatkaan voi elää kuin omaa elämäänsä, molemmat omaansa!!! Mikäli tekee paljon päätöksiä, joihin vaikuttaa lähinnä se, miten muut niihin reagoivat, nyt ja tulevaisuudessa, joutuu aivan varmasti hukkaan itseltään.
Jokaisen parisuhteessa olevan pitäisi aika ajoin tehdä itselleen kysymys "Miksi olen tässä suhteessa?". Ja siihen pitäisi myös osata vastata. Syitä on sitten jokaisen tykönään arvioitava, että onko ne riittäviä. Onko ne syyt sitten hyviä taikka huonoja jonkun muun mielestä, ei ole mitään merkitystä. Vain sinun omilla ajatuksillasi on tässä merkitystä, koska myös elämäsi on omasi.
Taidan tietää miltä sinusta tuntuu. Itse olen samanlaisen asian kanssa kamppaillut viimeiset 15 vuotta. Haudannut nuo " typerät " ajatukset avioerosta ja ajatellut että kyllä tämä tästä alkaa sujua. Vaan aina se eroajatus tulee pintaan ja aina se on vaikeampi haudata ajatusten perukoille.Minunkin mies on ns. kunollinen, ei juo, ei hakkaa, käy töissä jne. On vaan ollut niin perusmies, että koti ja lapset on olut vain ja ainoastaan meikäläisen harteilla. Lasten ollessa pieniä yritin saada häntä ymmärtämään, että tämä on yhteinen yritys tämä avioliitto. Että molempien pitäisi osallistua myös lastenhoitoon, kodin siivoukseen, yleensäkin arjen pyöritykseen. Vaan ei, suuttui moisesta. Lapsia ei huolinut mihikään mukaan, ei edes vanhempiensa luo mummolaan jos minä en ollut mukana. Lakkasin välittämästä enkä jaksanut samoista asioista aina huomauttaa,hoidin kodin ja mukulat yksin. (Töissä käymme molemmat)
Kaksi vuotta sitten tuli totaalinen kyllästyminen koko avioliittoon. Muutin pois.Mies oli aivan maassa, itki vaan ja sanoi että hän ei voi elää ilman minua. Kyllä hän nyt ymmärtää, että olisi pitänyt tehdä toisin ja hän varmasti parantaa tapansa. Ihmetteli jonkin aikaa yksin oltuaan, kuinka paljon huushollin pidossa menee aikaa. Lapsille se oli aikamoinen shokki myös, vaikka eivät enää kotona asukkaan. Heillä oli kova huoli kuinka isä nyt pärjää yksin.
Olimme mieheni kanssa koko ajan yhteydessä ja autoin häntä silloin tällöin. Kovasti tuntui muuttuneen, osasi pestä pyykit ja pyyhkiä lattiat. Nälkäänkään ei kuollut ja kaupassa kävi.
Pitkään harkittuani tein päätöksen tulla takaisin yhteiseen kotiimme, olihan mies osoittanut muuttuneensa. Tunteeni mieheeni olivat edelleen hieman epäselvät, mutta ajattelin voivani rakastua häneen uudelleen.
Kaksi vuotta on kulunut ja olen samassa tilanteessa kun silloin. Pikkuhiljaa kaikki on palautunut samoihin uomiinsa. Eniten minua ärsyttää, että hän elää kuin possu. Miksi ei aikuinen ihminen voi korjata omia sotkujaan, vaan kaikki jää kun paska perseestä. Luulin tämänkin asian tulleen selväksi, että en halua aikuisten huushollissa olla hänen äitinsä ja siivota hänen sotkujaan.
Mitä tästä opin. Olisi vaan pitänyt ottaase ero jo silloin 15 vuotta sitten. Ei tämä minun mieheni näköjään halua muuta kun ilmasen piian. Tunnen itseni hölmöksi, kun jotain muuta uskalsin tästä suhteesta toivoa.
Jos liittosi tuntuu tyhjältä ja olet epävarma, niin tuskin kannattaa katsella yhtä kauan kuin minä. Olen ajatllut viettää loppuelämäni mielummin yksin, kun liitossa, jossa olen lähinnä äiti viiskymmppiselle miehelle.
äijän kanssa. Mies on ottanut poikalapsen roolin suhteessanne. Äitiä ja kodinhoitajaa hän on vailla, ei naista eikä vaimoa. Mitä, jos muuttaisit kokeeksi tapasi niin, ettet enää tee kotihommia miehesi puolesta etkä muutenkaan huolehdi itsellesi kuulumattomista aikuisen miehen asioista tai päätöksistä. Pesköön itse pyykkinsä. Koville se tietysti siistille huusholli-ihmiselle ottaa, mutta mikä se toinen vaihtoehto on. Elää kuten nytkin ja kipuilla. Muutokseen pitää vain ryhtyä tavalla taikka toisella, jos kerran muutosta elämäänsä tahtoo. Aloita uusi elämäsi tänään. Nyt!
Olen kyllä useamman kerran tehnyt siivouslakon, mutta en voi asua kahta viikkoa kauempaa leivänmurujen, likasten astioitten, lehtien ym. seassa. Alkaa inhottaa ja sitten taas kiltisti siivoan. Kyllä olen kaiholla ajatellut sitä aikaa kun asuin yksin sen reilun puoli vuotta. Oli ihana olla siistissä huusholissa, eihän sitä sotkua juuri tule kun heti korjaa jälkensä. En ole itsekkään mikään himosiivooja tai supersiisti hygieenikko, mutta tykkään kun pöydät pyyhitään leivänmuruista ja astiat korjataan pesukoneeseen heti, eikä joskus kun huvittaa tai ei milloinkaan. Sellanen asia kun käsien pesu on ihan vaikea asia miehelle. Kun tekee jotain välipalaa itselleen, niin kaiki oven kahvat, mikro, työpöydät, siis melkein koko keittiö on hirveessä kunnossa. En ole ikinä ymmärtänyt miten se oikein tapahtuu, että saa sellasen kaaoksen aikaan niin äkkiä.
Ja kyllä se tympii, kun ollaan näistä asioista keskusteltu moneenkin otteeseen, eikä toinen kuitenkaan tee asialle mitään. Häntä ei vaan yksinkertaiseti häiritse. On kyllä joskus työnsä puolesta joutunut käymään epäsiisteissä kodeissa ja ihmetellyt suureen ääneen kuinka joku voi asua sellaisessa sotkussa. Sanoinkin siihen, että niin käy, kun ei siivota.
Olen nyt lähes 30 vuotta yrittänyt saada hänet tajuamaan, että jokaisella on velvollisuutensa kodissa. Katson, että jos se ei ole tänä aikana mennyt perile, en ole enää velvolinen sitä jatkamaan. Tunteet on pikkuhiljaa lakastuneet, ei vaan jaksa olla kiinnostunut ihmisestä joka pitää minua itsestään selvyytenä. En ole koskaan odottanut mitään romanttista hössötystä, se rakkaus asuu pienissä teoissa arjen keskellä.
Ihminen tekee ratkaisuja aina niistä lähtökohdista, jotka ovat tässä ja nyt. Päätit mennä naimisiin miehesi kanssa, koska se tuntui silloin hyvältä ja oikealta ratkaisulta. Etenkin, kun sanoit ettet ole yksin viihtyvää sorttia: Tämä asia johti siihen, että takerruit suhteisiin ja yritit saada ne toimimaan vaikka väkisin. Ts. unohdit itsesi kaikilta muilta osin; keskityit vain pitämään miestä itselläsi. Ajattelit miehen olevan "se oikea". Ja niin hän varmaan olikin, silloin. Parempi hänen kanssaan kuin yksin, eikö?
Mutta tämän hetken tilanne on toinen. Olette yrittäneet saada homman toimimaan 10 vuotta - ja todenneet, ettei se toimi, kaikkea on kokeiltu. Ei se ole sinun vikasi eikä miehesi vika. Niin vaan on. Kaiken viisauden alku on tosiasioiden myöntäminen (J.K. Paasikiveä lainatakseni) ja siitä on tässäkin lähdettävä. Kuuntele kerrankin sydämen ääntäsi. Sinulla on vain yksi elämä, sinun elämäsi. Yhteys toiseen, sellainen, joka kolahtaa ja tuntuu päästä varpaisiin asti, on olemassa. On ajan (ja oman energian) tuhlausta yrittää ajatella, että suhde muuttuu 10 vuoden vääntämisen jälkeen paremmaksi. Ellet eroa nyt, se tulee melkoisen varmasti eteesi viimeistään 10 vuoden päästä.... Kristallipallosta katsoin ;).
yhteen menneetkään, ellei suhteellanne olisi merkitys tarkoitus. Rakkaus ei katoa mihinkään se vain peittyy kaikkien huolien ja asioiden alle. Se on kaivettava sieltä "sonnan" alta lämmöllä, läheisyydellä ja välittämisellä. Suhteita joissa ei olisi ylä ja alamäkiä ei ole olemassakaan. Kaikkein parhaita suhteita ovat juuri ne suhteet joissa on välillä vaikeaa. Ne on tarkoitettu sellaisiksi jotta henkistä kehitystä tapahtuisi. Teidän rakkaus ei ole kadonnut mihinkään. Lähesty puolisoasi kuten suhteenne alussa, niin löydät hänet uudestaan. Herätä rakkautesi eloon kuten silloin alussa. Silloin kun on vaikeaa, niin silloin ei pidä antaa periksi. Usko, toivo ja rakasta. Onnea teille, sitähän teillä on, yhdessä.
mietin ihan samaa. Meillä suhde ei ole vielä kestänyt kymmentä vuotta, mutta ei kaukana. Meilläkin pieni lapsi. Mies ei osaa puhua enää normaalisti, ainaista tiuskimista. En tiedä onko hän mustasukkainen lapsen minulta saamasta huomiosta vai mikä häntä riivaa. Hän on tiuskinut ainakin puolitoista vuotta. Kaikki keinot olen yritättänyt että keskusteluilla selvitetään asiat mikä mieltä painaa. Luulin hänen olevan viisas ja hyväsydäminen. Nyt en enää tiedä kummastakaan. Mitä enemmän avaan itseäni hänelle sitä ilkeämpi hän on. Hän keksii minusta aina syyn miksi hänellä on oikeus huutaa ja tiuskia. Enää en jaksa kuunnella. Aloitimme parisuhdeterapian viimeisenä yrityksenä. Sanoin hänelle että on vuosi aikaa näyttää että hän haluaa elää kanssani ja lähtökohta on kohdella ystävällisesti. Hän syyttää erolla uhkailusta. En tiedä jaksanko vuotta. Lapsemme joutuu kuuntelemaan tiuskimista päivittäin. En tiedä onko hän mieleltään häiriintynyt vai mistä on kyse. Myös hänen kotonaan on tiuskittu paljon. En ymmärrä myöskään miksen ole eronnut hänestä ennen kuin saimme lapsen. Lapseni on kuitenkin - tietenkin maailman ihanin. Pieni ruususeni. En halua että hänen äitinsä menettää hermonsa ja omanarvontuntonsa ilkeän miehen takia, joka ei osaa kohdata omaa isyyttään? Riittääkö ilkeä vaimon kohtelu eron syyksi? Tyhmä ajatus ja tyhmä kysymys. En enää pian jaksa olla oma positiivinen itseni. Hautaudun työhön ja lapsemme hoivaamiseen. Lähinnä omien vanhempieni suojaksi yritän vielä. Tiedän että he ovat kauhuissaan jos eroan. Heille se on epäonnistuminen. Tai jotain. En tiedä. Ehkä pitäisi mennä myös itse juttelemaan jonkun terapeutin kanssa. Jonkun muun kuin parisuhdeterapeuttimme. Nyt tuntuu etten ikänä edes voi koskea tähän mieheen. Hän on lyönyt minua ilkeillä äänenpainoillaan niin monta kertaa. Kannattaako enää yrittää. Miten lapsemmekin tästä kaikesta vaurioituu. Hän on niin iloinen, yrittää varmaan raukka olla ilopillerinä ja luulee että kaikki on hänen syytään. Voi pientäni! Sydämeeni sattuu.
Ihmettelen suuresti kyllä näitä kirjoittajia täällä!!! Miten ihmiset voi erota noin kevytkenkäisesti... Yhyy mun mies ei oikeen hoitanut kotitöitä ni minä otin eron hyi mikä sika!! Ei jessus mitä meininkiä.. Mitäs jos naiset lopettas sen telkkarin kattomisen ja lehtien lukemisen kun tuntuu että kaikki elelee pilvilinnoissa.. Teille kaikille ei todellakaan riitä unelmamiestä vaikka kuinka yrittäisitte ja kaikki miehet tuntuu aluksi varmasti täydellisiltä mutta kyllä se arki koittaa uskokaa huviksenne. Mitä tulee lapseen niin ainakin itse pidän parempana ratkasuna jäädä yhteen vaikka mikä olisi. Se on kauhea tunne kun perhe hajoaa ja kyllä siitä tulee lapselle paljon ongelmia se on varmaa se! Älkää hyvät ihmiset enää siinä vaiheessa erotko kun lapsia on hankittu!! Odottakaa ainakin siihen asti että lapset on lähemmäs täysi-ikäisiä
Minkälainen parisuhde mahtaa olla edellisellä kirjoittajalla? Olen lähes visikymppinen, ja en varmasti ole kevyesti ja heti ensimmäisten vaikeuksien tullen ollut lähdössä tästä liitosta. Kyllä 15 vuotta on mielestäni pitkä aika yrittää koko perheen puolesta. Vaan yksin sitä ei saa korjattua. Jos toinen on ilkeä ja inhottava, ei sitä tarvitse katsella kenenkään takia loputtomasti.
Puhun kokemuksesta, odotin liian kauan.
Minäkin ajauduin naimisiin. Olin kokematon ja toinen oli niin palavasti rakastunut. Itse viihdyin suhteessa, mutta varsinaista rakkautta ei ollut minun puoleltani. Ystävyyttä kyllä oli, mutta yhteiset harrastukset puuttuivat.
Nyt on kolme lasta, joista molemmat pidämme. Jaamme kotityöt sekä seksi sujuu. Vanhemmuus ja seksi ovat ainoita yhdistäviä asioita nyt, kun olemme olleet reilu kymmenen vuotta yhdessä. Riitoja meillä ei juuri ole ja läheisyyttäkin on. Suutelemme toisiamme melkein päivittäin ja viihdymme toistemme kanssa ajoittain.
Ongelmana on vain erilainen ajatusmaailmamme. Nyt puolisoni on alkanut haukkua ajatuksiani ja puhuu yleisesti, että ei lähde häämatkalle kanssani, koska ei kestäisi minua viikkoa kahden. Tämä siksi, koska hänen mielestään ajatukseni ovat liian korkealentoisia.
Itse haluaisin kumppanini olevan ensimmäiseksi ystävä, jonka kanssa voi jutella kiinnostavista ajatuksista. Vasta sitten tulee seksi.
Kuitenkin tämä kaikki tuntuu liian pieneltä syyltä erota, kun on lapsia. Muuten kaikki on hyvin, paitsi että en voi jakaa ajatuksiani hänen kanssaan. Lisäksi en voi luottaa häneen täysin. Aikaisemmin hän jäi kiinni toisen kanssa suutelusta. Silti hän käy joka toinen viikonloppu kapakassa eikä halua minua mukaan. Taas syynä on se, että hän ei kestä kuunnella, kun keskustelen muiden kanssa ajatuksistani.
Mikä neuvoksi? Olen hieman hukassa tällä hetkellä. Varsinaista masennusta ei ole, vaan koen iloisia hetkiä päivittäin. Ainoastaan väsymystä on, mutta se korjautuu päiväunilla. Tosin se vaatii 9h yöunet päiväunien lisäksi.
vielä oman tarinani. Olen lukenut koko ketjun alusta saakka ja tunnen niin samalla tavalla näiden naisten kanssa, vaikka olenkin mies. Elän onnettomassa avioliitossa ja yhteisiä vuosia on takana 10 ja kaksi lasta. Vaimoni on täydellinen sottapytty ja saan aina olla korjaamassa hänen jälkiään samalla kun hän käyttää aikansa esim. aamulla oman itsensä laittamiseen ja minä teen puurot, keitän kahvit, tyhjennän tiskikoneen, puen lapset ja vien tarhaan, haen tarhasta, teen ruuan, laitan yöunille... listaani voisin jatkaa loputtomiin. Silloin kun en ole kotona hän tekee nuo samat asiat itse mutta jälki on sen mukainen kaikki jää kuin paska perseestä! Minä siivoan jälkeni aina. Kertoo aina kuinka hän on omistautunut ja kaikkensa antanut kun oli äitiys ja hoitoaikansa lasten kanssa kotona. Kunnioitan sitä kovasti, mutta huomioitakoon että itse tein sillä aikaa kahta työtä, jotta sain hankittua elantomme. Elantoonkin olisi riittänyt vähempi mutta kaikkea piti saada, vauvan tarvikkeita jne.. ja vaateliikkeisiin ne rahat osin kuluivatkin, joista vaimoni muisti aina itselleenkin jotain ostaa. Itse kuljen vieläkin suurinpiirtein 5 vuotta vanhoissa vaatteissa koska en pysty tuhlaamaan sellaiseen asiaan kuin vaatteet kun on tärkeämpääkin ostettavaa. Tällä hetkellä minulla on hyvät tulot. Oman palkkansa vaimo yhä kantaa vaateliikkeisiin jne. kampaaja-kynsihoitoihin. Kapakassa istuu useammin kuin ennen ja juo kuin sieni, olen joskus miettinyt että kun saisin kiinni aviorikoksesta niin ero olisi helpompi. Nyt alkaa eromittari olemaan punaisella ja pian painan erohakemuksen tulotus nappia :) Kyllä olen oman onneni ansainnut ja uskon että lapsemme eivät pidemmän päälle erostamme kärsi. Ps vaimoni on myös hirvittävä huutaja ja ajoittain häpeän hänen puolestaan.
vielä oman tarinani. Olen lukenut koko ketjun alusta saakka ja tunnen niin samalla tavalla näiden naisten kanssa, vaikka olenkin mies. Elän onnettomassa avioliitossa ja yhteisiä vuosia on takana 10 ja kaksi lasta. Vaimoni on täydellinen sottapytty ja saan aina olla korjaamassa hänen jälkiään samalla kun hän käyttää aikansa esim. aamulla oman itsensä laittamiseen ja minä teen puurot, keitän kahvit, tyhjennän tiskikoneen, puen lapset ja vien tarhaan, haen tarhasta, teen ruuan, laitan yöunille... listaani voisin jatkaa loputtomiin. Silloin kun en ole kotona hän tekee nuo samat asiat itse mutta jälki on sen mukainen kaikki jää kuin paska perseestä! Minä siivoan jälkeni aina. Kertoo aina kuinka hän on omistautunut ja kaikkensa antanut kun oli äitiys ja hoitoaikansa lasten kanssa kotona. Kunnioitan sitä kovasti, mutta huomioitakoon että itse tein sillä aikaa kahta työtä, jotta sain hankittua elantomme. Elantoonkin olisi riittänyt vähempi mutta kaikkea piti saada, vauvan tarvikkeita jne.. ja vaateliikkeisiin ne rahat osin kuluivatkin, joista vaimoni muisti aina itselleenkin jotain ostaa. Itse kuljen vieläkin suurinpiirtein 5 vuotta vanhoissa vaatteissa koska en pysty tuhlaamaan sellaiseen asiaan kuin vaatteet kun on tärkeämpääkin ostettavaa. Tällä hetkellä minulla on hyvät tulot. Oman palkkansa vaimo yhä kantaa vaateliikkeisiin jne. kampaaja-kynsihoitoihin. Kapakassa istuu useammin kuin ennen ja juo kuin sieni, olen joskus miettinyt että kun saisin kiinni aviorikoksesta niin ero olisi helpompi. Nyt alkaa eromittari olemaan punaisella ja pian painan erohakemuksen tulotus nappia :) Kyllä olen oman onneni ansainnut ja uskon että lapsemme eivät pidemmän päälle erostamme kärsi. Ps vaimoni on myös hirvittävä huutaja ja ajoittain häpeän hänen puolestaan.