Kolmekymppiä lähestyy. Koulutusta, lisäkoulutusta, työkokemusta. Töitä myös iltaisin, viikonloppuisin, öisin. Ihmissuhteet? Kännykällä. Vapaa-aika? Eläkkeellä, jos malttaa jäädä. Lapset? Sitten, kun haluaa. Väsymystä? Vitamiinipilleri aamulla. Kahvi lounaaksi. Työ, raha, kilpailu. IHMINEN VÄLINEKÖ?
^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^
Itse koen, että aika paljon tuollaista on.. Kuitenkin itse olen valinnut lapset (joita on nyt kaksi). Akateeminen koulutus löytyy, ja tosiaan lisäopintojakin monta vuotta lasten ja työpätkien sivussa.. Nyt kun töitä tosiaan haluaisi ja tarvitsisi (olen ollut pian vuoden työttömänä), niin tuntuu, ettei vanhat suhteet työpaikkoihin enää toimi (eikä niitä kauheasti olekaan), nuoremmat ovat vieneet paikat.. Tai ne jaetaan suhteilla, olisi pätevyyttä tai ei. Töitä tosiaan haluaisin, mieluiten koulutustani vastaavaa, mutta en kaikkea aikaani (siis joka iltaa, viikonloppua, yötä) perheen, vapaa-ajan, terveyden uhalla aio laittaa likoon. Outoako?
^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^
Itse koen, että aika paljon tuollaista on.. Kuitenkin itse olen valinnut lapset (joita on nyt kaksi). Akateeminen koulutus löytyy, ja tosiaan lisäopintojakin monta vuotta lasten ja työpätkien sivussa.. Nyt kun töitä tosiaan haluaisi ja tarvitsisi (olen ollut pian vuoden työttömänä), niin tuntuu, ettei vanhat suhteet työpaikkoihin enää toimi (eikä niitä kauheasti olekaan), nuoremmat ovat vieneet paikat.. Tai ne jaetaan suhteilla, olisi pätevyyttä tai ei. Töitä tosiaan haluaisin, mieluiten koulutustani vastaavaa, mutta en kaikkea aikaani (siis joka iltaa, viikonloppua, yötä) perheen, vapaa-ajan, terveyden uhalla aio laittaa likoon. Outoako?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olen ihan samaa mieltä tästä nykyajan menosta. Eikä todellakaan tarvitse uhrata omaa terveyttä, vapaa-aikaa ja ihmissuhteita työn takia. Meillä on vain tämä yksi elämä, enkä itse ainakaan aio tuhlata sitä pelkästään työtä tekemällä ja stressaamalla. Mitä iloa sitä paitsi on rahasta, jos siitä ehdi nauttia? Mielestäni työ ja perhe on mahdollista sovittaa yhteen, mikäli yhteiskunta sitä tukee (enkä nyt tässä todellakaan tarkoita pelkästään rahallista tukea).
sen, minkä kokee omaksi parhaaksi,tai ainakin kuvittelee. Onhan se kieltämättä hienoa ja ihailtavaa, kun jotkut ihmiset ovat todella kunnianhimoisia ja korkeassa asemassa työelämässä ja varmaan se tilisäkin näkyy, mutta itse koen sen vieraaksi ajatukseksi omalla kohdallani. Tyydyn vähempään, sillä en halua,että työ hallitsee elämääni ja aiheuttaa stressia työn ulkopuolellakin.En edes koe itseäni pomo-tyypiksi tai uraohjukseksi.Ihmisen persoonallisuus vaikuttaa niin paljon tähän asiaan ja ihmiset arvottavat asiat eri tavalla. Työssä käydään kuitenkin rahan takia, se on mielestäni perimmäinen syy. Sopivan mielekäs työ, ok palkka sekä se, että voi jättää työasiat työpaikalle eikä viedä niitä kotiin, sopii hyvin.
Voisin vaihtaa kanssasi osia tästä oravanpyörästä. Työssä käymisen motiivinani on paljolti asuntolaina muut elämiseen liittyvät pakolliset menot. Tietenkin olen tyytyväinen siihen, että olen työsuhteessa ja pystyn palkallani rahoittamaan menoni.
Joskus tunnen kateutta niitä perheellisiä tai parisuhteessa eläviä kohtaan, jotka voivat omistautua muille asioille. Itselläni kun sitä perhettä ei vaan ole :(
Joka tapauksessa: Tsemppiä työnhakuun! Toivottavasti pääset koulutustasi vastaavaan työhön!
Jännä sinänsä, että "työmuurahainen" toivoo pois oravanpyörästä (tai ehkä kukaan ei halua sellaiseen, vaikka töitä tekisikin). Kyllä meidänkin perheellä asuntolainat ja muut menot painavat päälle, joten työtä tarvittaisiin ihan toimeentuloonkin. Seuraavana vaihtoehtona on hakea töitä jostain muulta alalta, mutta mielestäni tämä on sekä koulutuksen hukkaamista, mutta erityisesti ikävää siksi, että todella pidän alastani (älkää nyt käsittäkö että töitä väheksyisin, kyllä muunkin alan työt kuitenkin kelpaa). Toinen vaihtoehto on muuttaa eri paikkakunnalle (jos töitä jostain muualta saisi, en ole varma tästä, mutta esim. E-Suomesta luulisi löytyvän), mutta tämä vain minun työni takia on koko perheen takia tosi iso asia. Itse koen pientä kateutta nuorille, joilla on perhe ja työ, eli he ovat alalla, jossa työtä on hyvin saatavilla, eikä se yleensä ole edes sellaista joka seuraa kotiin (itselläni ainakin jonkin verran työ tulee seuraamaan kotiin, mutta edelleen silti pidän alastani). Eräs tuttuni on joskus sanonut, että kyllä tässä elämässä töitä ehtii tehdä, ja se on varmastikin totta, joten täytyy työtä hakien vain odotella sitä aikaa, että itsekin mielellään pitäisi vapaata!
Samat ovat mietteet ja lähtökohdat minullakin. Olisin kyllä valmis myymään palan sieluanikin "sille oikealle" unelma-duunille. Ongelma on, ettei sellaisia paikkoja alallani ole tarjolla kuin muutamia vuodessa. Vajaa 10 haastattelua puolentoista vuoden aikana eikä vieläkään ole tärpännyt.
En ole valmis 3-vuorotyöhön perheen vuoksi. Työmatkaa ajaisin kuitenkin 100km suuntaansa. No problem. Vain alani suurimmat ja maineikkaimmat toimijat kiinnostavat. En tingi vaatimuksistani ennen kuin ansiosidonnainen loppuu. Sitten nöyrryn.