lapsi

Eli tilanne on tämä: Olen aina tullut hyvin toimeen mieheni sukulaisten kanssa. Hänen äitinsä on mukava ja pitää minua lähes "pelastuksena" pojalleen. Heillä on äidin puolelta todella läheiset välit kaikkii sukulaisii (asuvat kaikki samalla paikkakunnalla joka ei ole iso, soittelevat usein ja ovat kaikin tavoin läheisiä)toisin kuin meillä, yhteyttä kyllä pidetään mutta sukulaiset asuu vähän ympäri suomen joten emme ole ihan niin tiivis yhteisö.
Nyt saimme lapsen ja kaikki olivat innoissaan ja tukena. Ainoa sia on että anoppi ja hänen äitinsä painostavat meitä muuttamaan samalle paikkakunnalle missä hekin asuvat. Aluksi asia ei haitannut, omatkin vanhempani ehdottivat samaa. He kuitenkin jättivät asian sikseen kun selitin että pidämme nykyisestä asuinpaikastamme ja matka ei ole kuin puoli tuntia (niinkuin myös mieheni vanhemmilla). Anoppini ja hänen äitinsä kuitenkin ovat vain jatkaneet tätä painostusta ja se alkaa käydä hermoille. Kun käymme heidän luonaan kaikki on ihan hyvin kunnes asia tulee taas puheeksi. Nykyään koen jopa ahdistavaksi nämä kyläilyt koska joudumme sellittämään ties kuinka monennen kerran samat asiat. Anoppi mainitsee myös soittaessaan kuinka olisi hyvä kun muuttaisimme lähemmäksi niin he voisivat tulla enemmän auttamaan ja jne. (onneksi ei soita kovin usein). Käymme kuitenkin heidän luonaan joka viikko (toisin kun minun vanhempieni) mutta he eivät ole kertaakaan käyneet meillä.
Minun vanhempani kyllä käyvät meillä vaikka heillä on paljon vähemmän vapaa-aikaa. Käymme kyllä minunkin vanhemmillani mutta, ei läheskään niin usein. Ymmärrän että he ovat tottuneet näkemään lähisukulaisia melkein päivittäin mutta, itse en sellaista jaksaisi (miehenikin on minulle sanonut että on tyytyväinen ettei joka päivä joku ravaa kylässä kun asiasta on keskusteltu). Ja nyt myös mieheni serkku aloitti viime vierailullamme tämän muuttamis painostuksen, ei kylläkään sanonut minulle mitään vaan pyysi miestäni "puhumaan järkeä" minulle kun "jos kaikki asuisi lähellä olisi niin mukava". Onneksi mieheni oli heti todennut taas tämän saman kuinka olemme tyytyväisiä asuntoo ja paikkaan jossa nyt asumme.

Ymmärrän että tarkoittavat hyvää mutta, en jaksaisi aina vain miettiä ystävällistä ilmaisua jolla asia menisi perille.

No mutta sitten kun on vielä oma suku...
Ennen lapsen syntymää vaarini ei voinut sitää miestäni (en kylläkään reagoinut asiaan mitenkään kummemmin, sanoin vain että minun riesahan se on ei hänen). Tämä suhtautuminen mieheeni muuttui kerta heitolla kun lapsi syntyi, harva sanainen vaarini jopa tervehti miestäni meillä käydessän ja on lopettanut mieheni solvaamisen. Myös minun kanssa riidan haastaminen on jäänyt jota hän ennen harrasti aina tavatessamme.
Nyt minun mummuni on ruvennut olemaan se ongelma lapsen syntymän jälkeen. Hän soittaa heti aamusta kuinka yö on lapsen kanssa sujunut (vaikka lapsi on jo pari kuukautta nukkunut täysin yöt ja kaikki ollut aina hyvin). Joskus olemme jopa vielä nukkumassa kun puhelu tulee, esimerkiksi viikon loppuisin. Myös vaatteiden osto lapselle oli ihan ok mutta, se että jouduin ristiäisissä väittelemään puetaanko lapselle hänen ostama minusta karmea "mekko" vai minun itse valitsema mekko kastetilaisuuden jälkeen lapselle oli vähän liikaa. Mummuni olisi myös joka kerta kun mainitsen että lapsi on menossa hoitoon esim. isälleni tai mieheni vanhemmille ottamassa lasta itse hoitoon ja ei anna millään periksi kun kieltäydyn, haluan kuitenkin että lapsemme olisi kaikkien luona tasapuolisesti kaikkille on kuitenki yhtä mieluinen vieras :). Enkä noin muutenkaan mielelläni lastani antaisi mummolleni hoitoon, itse muistan lapsuudesta kuinka vihansin hänen luona oloa. Hän ei ollut ilkeä tai mitään, koin vain siellä olon ahdistavaksi ja en halua omalle lapselleni samaa. Toisaalta veljeni tykkäsi olla mummun luona joten vika saattoi olla myös minussa.
Äitini on yrittänyt mummua rauhoittaa ja selittää että minä ja mieheni päätämme lapsen asioista, ei kukaan muu, se ei vain tunnu auttavan. Nykyään kun mummuni soittaa ja kyselee (joskus useita kertoja päivässä) miten on mennyt, mitä olemme tehneet ja kertoo mitä meidän pitäisi tehdä. Alan hermostua koska kaikki mitä teemme on ainakin osaksi väärin. Ja kaikkia muita on mustamaalattava, vain hän on ainoa jossa ei mitään vikaa ole. Hän haukkuu välillä jopa äitiäni minulle. Etenkin siskojensa kanssa hänellä on joku varsinainen kilpailu kenen lapsenlapset nyt ovat täydellisiä. Ja minulle niitä on sitten haukuttava, vaikka olen sanonut etten halua kuulla.
Olen aina tottunut selviämään omillani enkä kerjäämään muiden apua. Kun asuin vielä kotona vanhempani olivat usein poissa iltamyöhään asti ja olen oppinut huolehtimaan asioistani itse. Muutin kotoa pois heti peruskoulun jälkeen ja toimeentuloni sekä muut asiat hoitanut siitä lähtien ihan itse. Tämä kaikki avun paljous alkaa siis olla liikaa, vaikka hyvää kaikki tietysti vain tarkoittaa. Onneksi omat vanhempani tietävät että pärjään ja kerron kyllä jos apua jossain tarviten eivätkä väkisin sitä tyrkytä.

Tämä nyt oli jonkun näköistä asioiden purkamista jollekkin/jonnekkin mutta, kommentoida saa ken tahtoo.