Jos viitsisi laskea viesteistä kaikissa netin keskutstelupalstoilla, niin keskimäärin eroon päättyvät tai sitä ainakin pohtivat nelikymppiset, vajaa parikymmentä vuotta naimisissa olleet. Mistä se johtuu? mihin me ollaan niin tyytymättömiä? Mitä me elämältä halutaan ja odotetaan? Oma mies lähti, kun sen tunteet kuoli, se haluaa elämältä jotain muuta. Meillä oli ihan tavallinen liitto, sellainen tosi perinteinen! Mies harrasti, kulki, kävi saunailloissa, kavereiden kanssa, katseli telkkaa, kyseli puhtaiden sukkien perään. Ja oli väsynyt kotona. Minä kävin töissä, kaupassa, tein ruuat, hoidin kahden lapsen harrastukset ja koko perheen talouden. Riidat syntyi niistä tavanomaisista: kotitöistä, toisen osallistumattomuudesta ja hänen monista menoistaan. Minusta tuli väsynyt, vetäytyvä, sivullinen hänen elämässään. Sehän oli pelkkää noidankehää: seksi oli hyvää, mutta siihen innostuin harvoin. Mies koki, että hän on minulle yhdentekevä. Minä yritin saada meitä juttelemaan jonnekin, mutta eihän suomalainen äijä sellaiseen lähde. Hän miettii itse. No hän mietti itsensä pois ja toivoo, että voimme olla hyvissä väleissä lastenkin takia, mutta myös pitkän yhteisen historian. Erottu ollaan, ja kattilat jaettu, miehellä uusi - ilmeisesti kuitenkin ei vakavaa, vaan jonkinlainen lohduke yksinäisyyteen.
Elämä sujuu nyt ihan mainiosi, mutta minä vaan ihmettelen. Miten näin kävi? Miten olisi pitänyt osata toimia toisin? Milloin olisi pitänyt muuttaa omaa käytöstään? Oliko mitään koskaan tehtävissäkään? Ja mikä ihme siinä on, että näitä aivan samanlaisia tarinoita on netissä varmasti miljoona? Ollaan tyhmiä kaikki??
Elämä sujuu nyt ihan mainiosi, mutta minä vaan ihmettelen. Miten näin kävi? Miten olisi pitänyt osata toimia toisin? Milloin olisi pitänyt muuttaa omaa käytöstään? Oliko mitään koskaan tehtävissäkään? Ja mikä ihme siinä on, että näitä aivan samanlaisia tarinoita on netissä varmasti miljoona? Ollaan tyhmiä kaikki??
Vastaukset 24
Vanhimmat
Viestiäsi lukiessa luin samalla omaa elämääni. Meillä ikää 40 , takana melkein 30 vuotta yhteistä vuotta, kolme vielä pientä lasta. Ja yhtä äkkiä mies sanookin, ettei tällainen elämä häntä kiinnosta vaan haluaa vielä elää "oikeaa" elämää ja katsoa mitä elämässä on hänelle tarjolla. Ja olihan sitä; suoraan uuden onnen luokse asumaan ja elämään vapaata, aikuisten ihmisten elämää.
Minä olen miettinyt asioita niin, että parisuhdetta olisi pitänyt hoitaa. Olisi pitänyt jättää lapset joskus lapsenvahdille ja lähteä kahdestaan jonnekin. Sitä emme tehneet koskaan; vanhin lapsista nyt 12v. Mies kaipasi varmaan paljon enemmän huomiota (kuin myös minäkin) mutta lapset saivat meidän molempien huomion eikä aikuisille riittänyt enää mitään. Meistä puolison kanssa tuli itsestäänselvyydet toisillemme ja ainakin minä koin, että olen eräänlainen huonekalu tässä talossa. Ehkä sohva ja telkkarikin saivat enemmän huomiota kuin minä. En tiedä ollaanko oltu tyhmiä vai mitä. Näin kävi meille ja monelle muullekin, valitettavasti!
olen 40 nainen ja tämä kaikki mitä kirjoitit oli kuin mun omasta elämästä. Miehen tunteet kuolivat, itse en osannut aloittaa puhumista ja olin kutakuinkin tyytyväinen liittoomme. Kolme pientä lasta ja yhtäkkiä tieto että miehellä on toinen ja hän haluaa erota. Suhteemme oli hänen mielestään kuljettu loppuun ja hänen omien sanojensa mukaan olin muuttunut hänelle itsestäänselvyydeksi... Itse myönnän huomioineeni lapsia enemmän kuin häntä ja ajattelin että olen nyt äiti ja sitten myöhemmin taas vaimo kunhan lapset kasvavat. Siinä sitten olin yhtäkkiä; pelkkä äiti jonka nuorin oli vastikään kaksi täyttänyt ja vanhinkin vasta kahdeksan......
Enpä taida olla ainoa, en.
kuulosti hyvin tutulta.minäkin luulin eläväni unelmaelämää, oli mielekäs työ, oma talo, hyvä ja tukea antava parisuhde sekä neljä ihanaa lasta. takana 20 yhteistä vuotta ja tietysti noin pitkään aikaan mahtuu paljon kaikenlaista, mutta viime vuodet olivat olleet erityisen hyviä. seksiä olisin kaivannut ja läheisyyttä enemmän, mutta muuten olin hyvin tyytyväinen. kunnes sitten mies viime torstaina yllättäen saunassa ilmoitti, että hänellä on ollut toinen nainen jo kuukausia ja hän haluaa nyt sen naisen ja jättää minut sekä lapset muuttaen sen naisen luo.
nyt on hyvin yllätten vedetty matto kaiken sen alta mitä on ollut ja mistä oli suunnitellut ja haaveillut. jäljellä on mieletön tuska, suru, pelko, yksinäisyys jne. eikä oikein tiedä miten selviytyä tai haluaako edes selviytyä. vaikeaa ja ahdistavaa on myös katsoa miehen vakautta, tyytyväisyyttä ja onnea, kun hän sai tunnustettua ja voi nyt elää rakastuneena naisensa kanssa.
käytännön järjestelyjen vuoksi asumme yhdessä toukokuun loppuun, niin että mies tietenkin käy iltaisin ja viikonloppuisin naisensa luona
mutta mistä löytyy tarvittavat voimat jaksamiseen
tiedän, miltä sinusta nyt tuntuu! Minusta itsestäni tuntuu nyt, että olisi ollut helpompaa, jos miehellä olisi ollut valmiiksi uusi, mutta ei. Hän valitsi mieluummin yksinäisyyden ensin!
Alku on kauheaa, pidä kiinni arkirytmistä, vaikka se ei huvita yhtään. Pyöritä lasten päiviä, vie itsesi töihin! Varo lääkkeitä ja alkoholia!
Pura tunteesi vaikka näillä sivuilla, käy lukemassa muiden tarinoita, se helpottaa ainakin hetken aikaa kerrallaan! Sinä selviät, itsesi vuoksi!
Miten asumisenne muuttuu? Jos mies on muuttamassa, niin käske ulos heti! Poissa silmistä on poissa mielestä, sanotaan. Ja silloin saat olla yksin olosi kanssa. Meillä mies muutti tosi nopeasti ja se oli minusta parasta. Vaikka tiedä, että sitä toivoo, että jos se ei lähdekään, jos se vielä jää?
Uskon myös, että meilläkin olisi sitä aikaa pitänyt olla keskenämme - mutta minka ihmeen takia vaimo/äiti on se, jonka pitää organisoida myös parisuhteen hoitoon aikaa? Miksei se äijä sieltä sohvalta hoida joskus lapset jonnekin? Miksi miehet on niitä, jotka kyllästyy ja lähtee? Miksi naiset on niin järjettömän kilttejä ja sinnikkäitä, ja uhraa itsensä omahyväiselle hyypiölle? Raivostuttaa, että kannan syyllisyyttä siitä, että en osannut miellyttää miestä! Hänen olisi pitänyt yrittää miellyttää myös minua!
Voima jaksamiseen löytyy siitä elämän arjesta. Minua piti pystyssä pienet lapset, joiden takia piti aamulla nousta ylös ja huolehtia päivän rutiinista. Samalla keskityin myös itseeni ja rupesin ajattelemaan myös itseäni. Ostin uusia vaatteita, laihdutin, rupesin meikkaamaan jopa arkena jne. jne. Ystävät olivat tuossa elämäntilanteessa tosi tärkeitä. He kuuntelivat kun itkin hylätyksi tulemisen tuskaani ja tarjosivat nenäliinaa. Vaikka oli vaikeaa niin siitä huolimatta siellä jossain oli toivo paremmasta huomisesta. Uskoin ja luotin siihen, että minä selviän. Lasten kanssa jäimme asumaan omaan kotiin ja nyt on vuosi eletty neljästään. Tiedän, että minä pärjään ja selviän elämässä ja ehkä kenties jossain odottaa vielä se "elämäni prinssi". Kaikki on vielä mahdollista!
Elät vaikeita aikoja. Muistan miten minuun koski se, kun mies lähti uuden onnensa luokse vaikka asuimme vielä yhdessä. Mietin, miten joku pystyy tuollaista tekemään. Itse en olisi sellaiseen pystynyt. Tsemppia ja voimia sinulle!
mehut, jos ei ole hyvä fyysinen kunto. Otsa hiessä sinun tulee leipäsi ansaitseman, sanoo paimentolaisuskonnon käsikirjakin, johon eräs metsäkansa niin hartaasti uskoo.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Vero#Kokonaisveroaste
Jotta suomessa pysyisi järjissään ja olisi kiva asua, pitää keksiä kivaa tekemistä, kuten kesällä purjehdus ja talvella leijapurjehdus lumilaudalla. Purjehtijamies arvostaa purjehduksesta pitävää naista, siispä purjehtimattomatomat pariskunnat ovat herkemmin eroavia.
Mökkeily on tylsä ja tekee mökkihöperöksi.
Vaimon kanssa ollaan oltu yhdessä nyt 15 vuotta, kilauksesta tasan 15 vuotta tänään. Meillä yhteinen velaton ok-talo, monta lasta ja tietenkin purjevene.
Murkkuikäisenä tuli sekoiltua tyttöjen ja naisten kanssa siihen malliin, ettei enää nelikymppisenä kiinnosta hyppiä kukasta kukkaan. Pikkupojat harrastavat moista, ja moni ei koskaan aikuistu.
meillä kävi samalla tavalla,sillä erotuksella,että vaimo jätti.lähti niin äkkiä,että periaatteessa pihalle jäi kaksi hartiat lytyssä olevaa surkeaa lasta ja ihmettelevän miehen,sanoi vaan haluvansa elää itselleen.kun häneltä tinkasin,että onko toista miestä,niin oikein suuttuneena sanoi ettei ole eikä tule olemaan,mutta jälkeen päin on selvennyt,että oli hän ihastunut johonkin puolijuoppoon rentuun.tuntuu jotenkin,että niin kuin kaikki järki ois kadonnut.
"sanoi vaan haluvansa elää itselleen."
Tämä on tuttua puhetta naisten suusta.
Ei olla erottu,mutta homma on menossa yhä enemmän tähän suuntaan.Sivusta vaan joutuu seuraamaan,ei mahda mitään.
Järjestys tuntuu olevan tämä:
1)Nainen elää miehellensä.
2)Nainen elää lapsillensa.
3)Nainen alkaa elämään vain itselleen.
itselleen.Mieheni ilmoitti 10 avioliitto vuoden jälkeen,että haluaa elää itselleen,että revi siitä.
Itse 45 v, mies viis kymppinen. 25 yhteistä vuotta haihtu taivaan tuuliin kolmisen vuotta sitten. Miehellä oli kuulema "tylsää". Olis tarttunu muuhunkin kun kaukosäätimeen. Rankat aikataulut meillä, kun rakasteltiinkin kuulema perj. klo 22. No lapset mieskin olis voinu hoitaa jonnekkin,vaan ei sitä koskaan tehnyt.Minä laitoin ruoat,pesin pyykit,siivosin ym. päivittäis askareet. Toki hänkin puuhasi, mutta yleensä omia juttujaan(näppärä käsistään).Kun sitten olin väsynyt,enkä jaksanut pysyä puoleen yöhön odottamassa sitä "läheisyyttä", niin vika tietty mussa. Mies oli jo tietty sohvalla parin tunnin tirsat ottanu, ni jakso illalla valvoa.No kolmisen vuotta sitten aamulla kaikki ok, töistä tullessakin vielä ok ja kyseli kuulumisia ym. Illalla lähti kaverin luona käymään ja sille tielle jäi. Seuraavan pvänä aamulla tuli ja ilmotti muuttavansa toisen luo, osa vaatteistä vaan kassiin ja menoks.Kaikki muu onkin vielä yhteisessä kodissamme(helppo homma). No kuitenkaan ei halua virallista eroa ja aikoo NYT muutaa yksin ja haluaa kuulema minut ja lapset, muuttei tiedä pystyykö vai iskeekö sittenkin hirveä ikävä tähän "uuteen" siippaan. Tämmöstä se miehen päässä pyörii. Minä taasen pillereita vedellyt pari vuotta, nyt olen lopettanut, mutta silti vieläkin ikävä raastaa ja saan "hepuleita". Ehkä kaikki tapahtui liian pian ja asioita jäi selvittämättä, koska en tunnu pääsevän tästä millään yli, pvä kerrallaan koitan mutta, mutta....
En ymmärrä miksi sinä odotat miehen tekevän päätöksen. Miehet ei sitä koskaan tee. Minunkin mieheni muutti suoraan toisen naisen luokse asumaan mutta siihen se homma jäikin. Minä odotin eroilmoitusta vuoden mutta kun mitään ei tapahtunut niin hain itse eroa. Ja maksoin siitä sitten 72 euroa. Mies halusi muutosta elämään mutta minusta tuli sen muutoksen maksaja, mutta tulkoon. Minä en halua roikkua missään "hirressä" vaan halun saada oman elämäni järjestykseen. Takaisin en entistä ukkoa enää edes ottaisi vaikka polvillaan edessäni rukoilisi. Pärjään aivan hyvin ilman häntäkin, oikeastaan elämä on paljon hauskempaa ilman häntä.
Joo, ihan samanlainen tarina ja ikää 40 . Eromme oli niin traumaattinen kokemus minulle, että jouduin hakemaan ammattiauttajan apua. Siellä vihdoin silmäni avautuivat: nyt ymmärrän, että syytin itseäni epäonnistumisestamme, mutta aivan suotta. Kyllähän parisuhteessa elää aina kaksi ja jos toinen ei osaa antaa mitään siihen, ei voi syyttää siitä toista, niinkuin miheni teki. Yritin viimeiseen asti pitää perheemme koossa, alistuin, mutta nyt ymmärrän, ettei sitä olisi pelastanut enää mikään. Mies sanoi erotessa, että suhteemme oli niin kylmä, niin nyt tajuan, että meidän suhteessa kylmyyden aiheutti hän.
mitä haluaa.
Itselleni on selvinnyt, etten nelikymppisenä halua enää niitä asioita mitä 20 vuotta sitten. Silloin ne riitti, nyt ei. Ja voi hyvä tavaton, kun ne kaikki ovat muuttuneet ajan mukana. Silloin ajattelin, ettei haittaa, vaikkei mieheni pitänytkään samasta musiikista kuin minä. Tämä oli ehdottoman suuri moka, tavallaan. Musiikkimaulla ei sinänsä olekaan mitään merkitystä, mutta jos - ihan mikä tahansa - juttu on ihmiselle ehdottomasti number1 ja ellei se ole kumppanille yhtään mitään, niin hankaluuksia tulee.
Mieleen tulee myös vuorovaikutuksen puute. 20 vuotta sitten en sitä kummemmin miettinyt. Nyt se on noussut todella arvoon. Ennenkaikkea miespuolisten ystävieni kautta. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen, että minua kuullaan ja sanomisillani on merkitystä. Niinikään 1. kertaa elämässä olen viettänyt lukuisia ilon hetkiä erään toisen miehen kanssa. Sama huumorintaju, yhteiset puheenaiheet, joista voi vääntää lisäksi kaikenlaista hauskaa. Niinikään voin myös itkeä tälle miehelle, jos itkettää. Omalle en ole koskaan voinut. Hänestä se on manipulointia. Tästä minulle herkkänä ihmisenä on jäänyt arvet.
Minua ei todellakaan vaivaa mikään yhtään mikään elämässäni - kunhan vain eron saisin mallikkaasti hoidetuksi....
voi Sinulle sydämeni pohjasta, ja onneksi olkoon , että oivalsit mikä elämässä on tärkeää.
Ei sulle ole mitään selvinnyt vaan olet ihastunut/rakastunut tähän uuteen mieheen ja se on sekoittanut sun pään. Taas taitaa mennä pitkä liitto nurin. Mikä meitä neljäkymppisiä oikein vaivaa?
Uskomatonta, että täällä on näin monta samanlaista tarinaa kuin omani. Olemme miehini kanssa molemmat 40 ja n. kuukausi sitten mies pisti avioerohakemuksen sisään. On kuulemma jo vuosi ollut ahdistunut suhteessamme. En ollutkaan sellainen kuin hän oli kuvitellut. Kuitenkin yhteistä elämää meillä takana 20 v ja ihanat lapset. Asumme vielä saman katon alla kaikki mutta tekisi mieli jo vähitellen potkia mokomakin ulos!
Tarina on tuttu, olen liki 45 mies, liki 20 vuotinen liitto takana, talous kunnossa, töitä riittämiin. Ei mitään muuta yhteistä kuin talo ja lapset, ei nekään enää lopulta. Kasvoimme erikseen lapset , jotka vielä olivat kotona jäivät minulle. Vaimoni mainitsi usein etten kelpaa kellekään..... kuinka se sitten kävikään, löysin todella ihanan naisen , jolle mies oli sanonut samoin! Harrastukset on yhteisiä, matkustelemme yhdessä, nauretaan samoille asioille, puhutaan avoimesti toisillemme.... Nämä olivat ilmeisesti asioita joita ei silloin 25 sena arvostanut! Nyt arvostaa!
Juurihan sen sanoin mikä "vaivaa": Se, että tietää mitä nyt haluaa. Avioliitto ei ole mikään itseisarvo vaan sen sisältö on, jos on. Ellei avioliittoa pysty päivittämään ajantasalle, se ei toimi ollenkaan tai jumittaa todella pahasti!
Tietenkin on liittoja, jotka saavat jumittaa aivan rauhassa, jos asianosaisista se on ok. Mutta en näe mitään itua siinä, että liitossa ollaan vaan, vaikka voidaan huonosti. Tämä pätee aina - ei vain nelikymppisten kesken!
Juuri noista arvostuksista kaikki on kiinni. Vaikeaahan se on arvostaa puolisoa, joka ei ole kiinnostunut mistään samoista asioista kuin itse. Eikä liittoa ole järkeä hampaat irvessä jatkaa - jokainen voi vapaasti elää elämäänsä eikä tehdä päätöksiä sen mukaan, että avioerotilastot näyttäisivät ns. paremmilta :D. On myös huomattava, ettei se kumppanin VIKA ole, ellei ole mitään yhteistä! Tai ainakin ihan yhtä paljon se on oma "vika".
Yksi ongelmistani on ennen eroani saada mieheni kiinnostumaan muista naisista... Hän on sanonut, ettei ikinä ala muita naisia itselleen etsimään, jos joskus eroamme. En pidä ajatuksesta, sillä hän on muutenkin masentunut ja melko yksinäinen; hänellä ei ole kavereita ja sisariinsakin pitää yhteyttä vain harvoin.
Samalla, kun olen pohtinut, miksei mieheni enää sovi minulle, mietin millaisen kumppanin hän tarvitsi. Asioita, joita hän arvostaa naisessa on ennenkaikkea hyvä kokki ja leipuri, käsitöiden tekeminen, puutarhanhoitaja ts. kotitonttu ;). Eli siis sellainen kuin hänen äitinsä! Naisen pitäisi myös jaksaa kuunnella juttuja maailman politiikan arkipäivästä, yrittämisestä ja liiketaloudesta..... Olen varma, että tällaisiakin naisia on.
Yksi tyhmä kysymys vaan. Miks mulle tulee olo, että riippumatta tilanteesea, siis hakeeko mies tai nainen eroa, niin se taitaa olla nainen, joka kokee enemmän syyllisyyttä. Onko tämä joku sisäänrakennettu mekanismi?
Onko myös niin, että nainen on yleensä se osapuoli joka yrittää viimeiseen asti pitää jutun koossa? Mutta kuitenkin hyvin monesti se joka kaikesta huolimatta on se joka tekee päätöken eroamisesta todellisen
Se nyt vaan on niin, että miehet ne tätä maailmaa pyörittävät ja rakentavat.
Olisiko täällä minkäänlaista infrastruktuuria jos sen tekeminen jäisi naisten harteille?
Naiset kyllä auliisti kehuvat olevansa muutaman kerran parempia kuin miehet lähes työssä kuin työssä, mutta tottahan se ei missään nimessä ole.
Parhaat kokitkin ovat kaikki miehiä.
En usko tuohon naisten "viimeiseen asti" yrittämiseenkään. Jos ei siksi lasketa miehen muuttamisyritystä nalkuttamalla viimeiseen asti.
Ei mikään ihme että huono omatunto alkaa vaivaamaan koska itseään ei voi loputtomiin suggeroida uskomaan olevansa aina ja kaikessa oikeassa.
Miehet kumma kyllä alistuvat naisten saneluun uskomattoman paljon. Iltasanomien mukaan yli puolet miehistä elää naisten sanelun mukaan, oli siinä järkeä tai ei.
Iso osa naisista jopa myönsi olevansa määräilijä. Osa kyllä tunnusti häpeävänsä.
Naisten murheet ovat likaisten kalsareiden luokkaa kun taas mies pohtii putkiremonttia joka voi nielaista vuoden tulot.
Sietääkin hävetä komentelevien, itseään kehuvien, turhasta marisijoiden. Etenkin jos vielä jättää perheensä sen takia, että nalkuttaa periaatteesta mieluummin tunnin niistä kalsareista sen sijaan, että vaivautuisi pudottamaan ne pyykkikoriin.
Joskus mieskin saattaa hiiltyä ainaiseen rakkikoiran räksytykseen ja lähteä.
Myönnän kyllä, että jotkut miehet ovat raskaita kestettäviä, mutta hirveitä naisia on moninkertainen määrä ainakin niistä parista sadasta ihmisestä jotka tunnen tarpeeksi hyvin, että voin jotain arviota tehdä.
Hyvää kevättä paremman toivossa!
"Onko myös niin, että nainen on yleensä se osapuoli joka yrittää viimeiseen asti pitää jutun koossa? Mutta kuitenkin hyvin monesti se joka kaikesta huolimatta on se joka tekee päätöken eroamisesta todellisen "
Joo,nainen saattaa tosiaan pitää jutusta kiinni viimeiseen asti (mutta siinä on oma psykologiansa).Mutta usein myös se,joka ilmoittaa halunsa erota.
Minulle tämä on aika tuttua.Merkkejä voi olla ilmassa,mutta (ero) päätös tuntuu aina tulevan ns.puun takaa.Sillai yllättäen,kun defenssit eivät ole päällä,ai että sitä ahdistusta,joka silloin kirpaisee...
Minun ohjeeni on:vaikka tuntuisi menevän hyvin,niin varaudu aina pahimpaan.
Nainen on se joka ensin uhkailee erolla, ja käytännössä peli on jo silloin pelattu loppuun.
Pitkän liiton ongelma on siinä, että miehen täytyisi naisen mielestä muuttua, ja miehen mielestä nainen ei saisi muuttua.
Kumpikin on käytännössä mahdotonta.
Erosin siksi, että parikymppisenä seurustelin parikymppisen pojan kanssa ja nelikymppisenä olin naimisissa sen saman parikymppisen pojan kanssa.Mitenkään tyhmänä en pidä itseäni. En ole hetkeäkään ajatellut eron jälkeen epäonnistuneeni missään, koska tulevan näkemiseen olisi aikoinaan tarvittu ennustajan kykyä.
Voisihan se nuoruuden lämmittelyajo olla lyhyempikin, mutta se onkin ihan toinen juttu.