Erosta on vajaa vuosi. Mies lähti. Haluaisi että me olemme ystäviä tai ainakin kavereita. Että voitaisiin soittaa ja nähdä ihan niin kuin ketkä tahansa tuttavat. Sujuisi kuulemma lasten asiatkin paremmin. Olemme kyllä ihan sovussa hoitaneet lasten jutut ja he näkevät isäänsä usein ja välit ovat oikein hyvät.
Minusta vaan ei ole sellaiseen suhteeseen hänen kanssaan. Loppu mikä loppu, mielestäni. Tunnen kuitenkin syyllisyyttä, olenko minä ihan keskenkasvuinen, kun en voi olla iloisesti tekemisissä. Miksi pitäisi pystyä? Hänen lähtönsä kuitenkin sattui tosi paljon enkä ole ollenkaan sinut asian kanssa.
Miten teidän muiden välit ovat lähtenee sujumaan?
En minä kykene noin vain unohtamaan, antamaan anteeksi ja olemaan kaveri! Jos se niin helppoa olisi, niin eihän välillämme sitten kai olisi koskaan mitään muuta ollutkaan kuin ystävyyttä?
Minusta vaan ei ole sellaiseen suhteeseen hänen kanssaan. Loppu mikä loppu, mielestäni. Tunnen kuitenkin syyllisyyttä, olenko minä ihan keskenkasvuinen, kun en voi olla iloisesti tekemisissä. Miksi pitäisi pystyä? Hänen lähtönsä kuitenkin sattui tosi paljon enkä ole ollenkaan sinut asian kanssa.
Miten teidän muiden välit ovat lähtenee sujumaan?
En minä kykene noin vain unohtamaan, antamaan anteeksi ja olemaan kaveri! Jos se niin helppoa olisi, niin eihän välillämme sitten kai olisi koskaan mitään muuta ollutkaan kuin ystävyyttä?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Pakkohan ei ole kuin kuolla.
Jos mikä tahansa tuntuu vastenmieliseltä, siitä ei sitten pidä.
Yleensä tätä "ystävyyttä" ja "aikuisuutta" vaaditaan mieheltä. Kun on hänet ensin jättänyt.
Perhe on ihmiselämän kaikkein tärkein asia, ja sen rikkomista ei tarvitse koskaan hyväksyä, joskin suotavaa olisi olla näyttämättä sitä.
Kuinkahan aikuisia ja hyviä ystäviä naiset olisivat jos osat käännettäisiin toisinpäin, eli mies olisi useimmiten eron hakija ja saisi lähes aina lähihuoltajuuden, eli viedä lapset mennessään ja nainen maksaisi elatusmaksuja?
Kuinkahan aikuismaisia ja ystävällisiä naiset olisivatkaan jos osat käännettäisiin päinvastoin, eli eron hakijana olisi useimmiten mies jonkun ennustajan ja kavereiden yllyttämänä ja hän saisi lähes aina lähihuoltajuuden, eli veisi lapset mennessään pois kotoaan ja ex-vaimo maksaisi elatusmaksua?
Ei tainnut yllättää, että naisilla ei ole tuohon sanomista?
Naiset ovat passattavia v****ja jotka vievät kaiken mahdollisen mennessään kun ovat ensin nalkuttaneet hermosi piloille, etkä jaksa enää masennukseltasi toteuttaa heidän kummallisia oikkujaan.
Sen jälkeen he haukkuvat sinua kaikille selkäsi takana ja vaativat sinulta aikuismaista käytöstä.
Viha on naisen moottori jolla hän jaksaa päivästä toiseen.
Ilman sitä häneltä katoaisi elämän tarkoitus ja itsekunnioitus.
Sinun syysihän se on, että hän joutui lähtemään.
Sitä et tule saamaan koskaan anteeksi!
Jos halutaan "erota ystävinä" niin kait sillä lähinnä halutaan sitä, ettei erota vihamiehinä. Harvempi varmaan siitä exästä saa Todellista Sydänystävää, mutta miltei kaikki kykenevät (halutessaan) säilyttämään aikuismaiset välit exäänsä. Tässäkin pätee se sääntö, että kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa pitäisi voida tulla toimeen.
Erinomaista, että pystytte hoitamaan sovussa lasten jutut, ei tuo kuulosta mitenkään keskenkasvuiselta touhulta.
Eron jälkeen miehelläni oli ajatus, että pystyisimme olemaan ystäviä mutta minä en siihen pysty. Jos emme kerran avioliitossa pystyneet olemaan niin miksi olisimme ystäviä. Lasten asiat hoidetaan asiallisesti mutta se saa luvan riittää. Vien lapset tapaamiseen mutta en mene edes sisälle ex:n asuntoon. Mies hakee kyllä lapset eteisestä mutta se riittäköön.
Mun ex ei edes pysty tapaamaan minua, saati edes puhua puhelimessa. Lasten asiat hoidetaan sähköpostilla ja tekstareilla. Erosta on jo 1,5 vuotta, joten alan kohta jo huolestua. En tietenkään haluaisi olla edes "ystävä" mutta mielestäni asialliset välit pitäisi aikuisilla olla. Kuitenkin meillä on joskus edessä esim. lasten valmistujaisjuhlia ym. Mietin vaan että meinääkö lasten äiti jäädä juhlista pois sen takia että minä olen siellä?! Mun mielestä lapsellista ja jopa vähän outoa tämä. Kuitenkin nainen on jo kohta 45 vuotias. Onko muilla kokemusta, ja millon ihan tosissaan pitäisi huolestua tällaisesta käytöksestä? Missä vaiheessa puhutaan jo mielenterveysongelmasta?
mietit ex-vaimosi mielenterveyttä? Ihan sujuvasti mekin hoidamme lasten jutut sähköpostitse ja tekstareilla. Puhelimessa puhutaan kun on pakko. Mitä lasten juhliin tulee, niin minä ne järjestän - olenhan ne tähänkin asti yksin tehnyt! mies tulee sinne vieraana, tosin vähän erilaisessa roolissa kuin muut, koska hän on ISÄ. Juhlissa kyse on lasten juhlasta ja lasten ja vanehmpien suhde on heidän keskinäinen. Vaaikka en aio olla ex-ukon kanssa missään tekemisissä muuta kuin lapsia koskien, niin siinä suhteessa muistan aina, että LAPSILLA ON OIKEUS ISÄÄNSÄ, vaikka minä en häntä silmissäni siedä. Ja lasten tasapainoista suhdetta isään en missään nimessä ja missään tilanteessa aio häiritä - jos lasten etu vaatii, minun on ylpeyteni nieltävä. mutta muuten ei tarvi kaveri olla ja niitä näitä puhelimessa höpistä! Eikä se ole mikään mielenterveysongelma, päinvastoin! Auttaa säilyttämään järjen ja suhteellisuudentajun.
Rakastan exääni edelleen ja siksi en voi olla vain ystävä. En pysty unohtamaan, että hän jätti minut reilun 20 vuoden liiton jälkeen toisen naisen vuoksi. "ollaan ystäviä, ei puhuta toisista pahaa jne" ...ja plääh. Lasten vuoksi asia surettaa. Yritän olla kypsempi, mutta kun en vain voi vaikka kuinka yrittäisin. Haluaisin antaa miehelle anteeksi itseni takia. Muuten olen katkera koko loppuelämäni. Tämä suru ja katkeruus on musertavaa. Miehelle ei riittänyt avioliitossa ystävyys, kumppanuus, arjensujuminen ja porukalla tekeminen. Uutta nuoruutta piti lähteä hakemaan...
Hei!
Ei sinun tarvitse pystyä eikä haluta ystäväksi.
Tottakai se olisi lähtijän edun ja omantunnon
tasoitukseksi hienoa, mutta se on hänen ongelmansa ja hänen on sen kanssa elettävä.
Olen saman ongelman kanssa painiskellut puoli vuotta. Koen ettei edes lasten (isoja murkkuja
jo)takia tarvitse toimia vastoin tunteitansa, omani senverran isoja että ymmärtävät jo mistä
kyse (kun kuviossa uusi ja tuotiin vauhdilla myös lasten elämään).
Riittää että lasten asiat hoidetaan ja välit ovat
asialliset kun kohdataan.
Eiköhän se ole siinä
Te puhutte kohtaamisita ja puhelimessa puhumisesta ym. mutta kun meillä KAIKKI menee meilillä ja tekstareilla. Mun ex ei ole naamaansa näyttänyt sen jälkeen kun lähdin talosta. Kerran se tuli vahingossa vastaan kaupungilla, muttei tervehtinyt. Lapset on vielä pieniä ja olisi hyvä puhua esim. kasvatuksellisista asioista. Jos yritän soittaa hänelle, ei hän vastaa, laittaa tekstarin vaan että -"Mitä?". Töks töks.. pakkohan hänen on joskus minut vielä nähdäkin. Vai luuleeko ex että pystyy sumplimaan loppuelämän niin ettei tule näkemään minua ja uutta puolisoani ikinä. Minusta tämä on aika pimeetä ja olen huolissani lasten takia.
En minäkään ex-miestäni haluaisi nähdä mutta pakko lasten takia. Onneksi ovat kohta niin isoja, että tapaamiset onnistuu niin, että vien joko ex:n pihaan tai odottavat isäänsä pihalla. Isän uutta naista en ole nähnyt enkä koskaan halua nähdäkään. Yritän vältellä kohtaamista kaikin keinoin ja toivonkin, että ex muuttaisi uuden onnensa kanssa mahdollisimman kauksi.
vaimo lähti,en minä illanistujaista hänen kanssaan ole valmis viettään,mutta jos on jotain asiaa,niinkuin nyt lapsista useasti on niin kyllä minä naamat vastakkain sanottavani sanon.kun tässä vihaksi minuakin on pistänyt,niin mietin alussa miten sitä toimis,paremmin ne asiat kumminki hoituu näin.