Sukuni ei hyväksy miestäni. Rakastan sukulaisiani mutta rakastan myös miestäni.
Suku ei halua nähdäkään minua jos olen mieheni kanssa. Ero on heidän mielestään ainoa oikea ratkaisu.
Tiedän, että löytäisin sukuani miellyttävän miehen ja voisimme olla "yhtä suurta perhettä".
Ja välillä tuntuu, että suvun tahtoon taipuminen olisi helpoin ratkaisu.
Mutta...rakastamme mieheni kanssa toisiamme, haluamme elää yhdessä ja meillä on hyvä olla.
Sukuni hylkää minut, enkä tiedä kestänkö sitä.
Onko kellään kokemusta vastaavanlaisesta tilanteesta?
Onko oikein laittaa ihminen valitsemaan sukunsa ja miehensä välillä?
Olen aikuinen, eli kyse ei ole mistään teini kapinoinnista sukua vastaan.
Suku ei halua nähdäkään minua jos olen mieheni kanssa. Ero on heidän mielestään ainoa oikea ratkaisu.
Tiedän, että löytäisin sukuani miellyttävän miehen ja voisimme olla "yhtä suurta perhettä".
Ja välillä tuntuu, että suvun tahtoon taipuminen olisi helpoin ratkaisu.
Mutta...rakastamme mieheni kanssa toisiamme, haluamme elää yhdessä ja meillä on hyvä olla.
Sukuni hylkää minut, enkä tiedä kestänkö sitä.
Onko kellään kokemusta vastaavanlaisesta tilanteesta?
Onko oikein laittaa ihminen valitsemaan sukunsa ja miehensä välillä?
Olen aikuinen, eli kyse ei ole mistään teini kapinoinnista sukua vastaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Valitsin mieheni - tietenkin.
Onhan tää nyt sitten vähän yksinäistä jossain mielessä, mutta en käsitä, miten olisin voinut valita toisinkaan.
en minäkään ymmärrä, miten voisin muka hylätä sukuni painostuksesta mieheni.
Joskus vain ahdistaa paljon tuo asia.
Olemme miehenikin kanssa puhuneet (tietenkin) asiasta ja päättäneet, että omalla vastuullaan on sukulaisten suhtautuminen, tärkeintä, että itse olemme onnellisia.
Avioliittoni on näköjään minulle sekä suuri siunaus, että risti, jonka kannan.
t. ap
Omat vanhempani eivät hyväksyneet seurusteluani ja silloin ajattelin, että miehen pitää olla sellainen, että hänet hyväksytään suvussani. Aikanaan sitten löysin miehen, joka otettiin vastaa ja sukuni piti todella hänestä, mutta mieheni suku ei hyväksynyt minua. Appi yritti suostutella meidät eroon. Anoppi ja anopin anoppi väittivät ettei meidän lapsikaan voi olla mieheni, vaan kenen lienee. Tätä jauhamista riitti heidän kuolemaansa saakka. Aikani itkin ja nielin, mitä haukkumisia tuli, mutta sitten yhtäkkiä 10 vuotta kunnneltuani samoja juttuja aloin sanoa vastaan. Ei se tilanne mitenkän muutunut, mutta minä tunsin itsen vahvemmmaksi, enkä enää itkenyt.
omaksi syyksesi miettimällä onko oikein laittaa ihminen valitsemaan miehensä ja suvun välillä, sinullehan nimittäin kelpaisi molemmat. Kyllä valinta on heidän itsensä jos hylkäävät sinut miehen takia. Älä vaan alistu heidän tahtoonsa koska sinulla ei ole mitään syytä sitä tehdä!
Ei suvullasi ole oikeutta päättää, onko miehesi sinulle sopiva vai ei! Minkä takia miehesi ei
kelpaa suvullesi?
Vain koska sukusi ei pidä miehestäsi, he ovat valmiita tuhoamaan sinun onnesi. Kertoo vain
kuinka paljon he ajattelevat enemmän itseään
kuin sinua. Jos he ajattelisivat "sinun parastasi",he tekisivät parhaansa sietääkseen miestäsi.
He ovat valmiita uhraamaan sinun onnesi vain,
jotta heillä itsellään olisi vähän parempi olla.
Haistattaisin paskat koko porukalle samantien.
Älä missään nimessä taivu noin itsekkään porukan
tahtoon! Ei tollasesta suvusta kyllä jatkossakaan ole mitään iloa, vaan todennäköisesti jatkavat tuollaisen tyrannimaisuuden harjoittamista.
Kuten jo aiemmin sanottiin, sinä et hylkää sukuasi uuden miehen takia, vaan he hylkäävät sinut uuden miehen takia.
Pystyisitkö enää muutenkaan olemaan asian kanssa sinut, jos jättäisit nykyisen miehesi? Tietäisit koko loppuelämäsi, että he pilasivat kaiken vain heidän itsensä takia.
Kuulutko johonkin vähemmistöön? Romaneihin, somaleihin? Muslimi?
Tavallinen suomlainen suku ei tee noin.
Jos ei tämä mies suvullesi kelpaa, niin onko heillä parempi ehdokas?
Hei! Minulla vastaava tilanne valitettavasti ja pää varmaan yhtä pyörällä, kuin sinullakin ap. Tulen ihan "normaalista" suomalaisesta suvusta, enkä kuulu mihinkään vähemmistöryhmään.
Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä kohta kaksi vuotta ja meillä on puoli vuotias suloinen lapsi. Meidän suhdetta terrorisoi äitini, joka on myrkyttänyt myös muitakin juttuun mukaan (esim.veljeni, joka on lapsemme kummi!).
Kaikki oli hyvin mieheni ja äitini välillä ennen lapsen syntymää. He ovat olleet(ja ovat vieläkin) samassa työpaikassa vuosia. Raskausaikana äitini alkoi jyrätä mieheni mielipiteitä meitä koskevissa asioissa. Lapsen syntymän myötä kaikki paheni. Äitini mielestä hänen olisi pitänyt kuulua miestäni enemmän lapsemme elämään...Tapahtui monenlaista väärinymmärrystä ja äitinä sanoi lopulta, ettei mieheni ole tervetullut heille ja hän odottaa meidän eroa. Noh..minä sanoin, että me olemme perhe ja tähän perheeseen kuuluu myös mieheni. Äidilleni sanoin, että hänen on hyväksyttävä meidät perheenä tai sitten en halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Hän valitsi sitten, ettei halua tulla puolisoni kanssa toimeen eli hän ei ole ollut meihin moneen kuukauteen missään yhteydessä. Hän on myrkyttänyt myös välejämme muihin sen puolen sukulaisiin...
En tiedä auttoiko tämä ap., mutta kohtalotovereita löytyy :( Emme myöskään ole enää mitään teinejä (itselläni ikää 24v.). Himastakin muutin pois jo 7,5-vuotta sitten...tämän vaan sillä mainitsin, etten ole suoraan äidin helmoista muuttanut mieheni kanssa asumaan...
Noh...Ensimmäisestä viestistäsi on jo aikaa, mutta olisi kiva kuulla onko tilanne muuttunut miksikään..?
Harmillinen tilanne myös teillä, ymmärrän hyvin. Positiivista tilanteissamme on se, että uskallamme elää omaa elämäämme, sukulaisten painostuksesta huolimatta. Vaikka ainakin minä olen asian suhteen käynyt taistelun sisälläni.
Tilanteeni ei ole muuttunut. Pysyn yhdessä mieheni kanssa.
Minäkään en kuulu minkäänlaiseen vähemmistöryhmään, ihan "tavallisesta" suomalaisesta suvusta olen.
Sukulaiseni eivät halua olla kanssani missään tekemisissä, mikä tuntuu erittäin pahalta, koska he ovat olleet itselleni erittäin läheisiä.
Ja tosiaan muutaman sukulaisen taholta manipuloidaan loputkin sukulaiset minua vastaan. Ns. rangaistukseksi kun en ota eroa miehestäni.
Yritän ajatella, ettei heidän päätöksensä katkaista välinsä minuun, ole minun ongelma. Mutta kyllähän se on, ainakin sillä tavalla, että suren asiaa suuresti.
Hei! Ihan uteliaisuuttani kysyn, että mikä miehessäsi sitten on suvun mielestä vikana, kun hän ei heille kelpaa?
Tilanteesi on kyllä harmittava. Ja ei se varmaan miehelläsikään ole helppoa, kun ei ole tervetullut sukuun :(
Tsemppiä!
tarpeeksi koulutettu, ja hieno. No, minulle kelpaa.