Olen seurustellut poikaystäväni kanssa jo melkein vuoden, mutta vieläkin tilanne tuntuu minusta välillä oudolta ja vähän vieraalta. Olin häntä ennen ikisinkku, enkä enää edes odottanut että löytäisin miehen. Tämän löysinkin täysin sattumalta.
Juttu alkoi minun puoleltani kaveripohjalta ja vähän hauskanpitona, mutta nyt rakastan häntä ja tunne voimistuu koko ajan. SILTI vaan ihmettelen, miten soljahdinkin näin sujuvasti suhteeseen...
Olin jo päättänyt, että lapsia en hanki, ja että panostan uraani kaiken minkä pystyn. Nyt on kaikki sekaisin. Olen muuttamassa miehen kanssa pikkukaupunkiin asumaan, vaikka se tulee olemaan pienoinen kolaus kunnianhimolleni. Lasta mietin nyt koko ajan, koska olen jo melkein 30 v. eli kauaa ei ole enää aikaa.
En silti ole ihan varma, haluaisinko lasta edelleenkään. Muutaman kerran menkat on olleet myöhässä ja olen tehnyt testin, enkä olekaan mitenkään riemuinnut negatiivisesta tuloksesta.
Miehestä olen kuitenkin sen suhteen varma, että häntä parempaa en ikinä löydä. Se on Hän, tai sitten ei kukaan. En vaan ole koskaan ollut parisuhdeihminen, joten mietin, onko minusta siihen sittenkään? Tässä siis nyt taistelen, kolmiodraamassa mieheni ja oman sinkkuelämäni kanssa :-).
Onko muilla kokemuksia samanlaisesta tilanteesta?
Juttu alkoi minun puoleltani kaveripohjalta ja vähän hauskanpitona, mutta nyt rakastan häntä ja tunne voimistuu koko ajan. SILTI vaan ihmettelen, miten soljahdinkin näin sujuvasti suhteeseen...
Olin jo päättänyt, että lapsia en hanki, ja että panostan uraani kaiken minkä pystyn. Nyt on kaikki sekaisin. Olen muuttamassa miehen kanssa pikkukaupunkiin asumaan, vaikka se tulee olemaan pienoinen kolaus kunnianhimolleni. Lasta mietin nyt koko ajan, koska olen jo melkein 30 v. eli kauaa ei ole enää aikaa.
En silti ole ihan varma, haluaisinko lasta edelleenkään. Muutaman kerran menkat on olleet myöhässä ja olen tehnyt testin, enkä olekaan mitenkään riemuinnut negatiivisesta tuloksesta.
Miehestä olen kuitenkin sen suhteen varma, että häntä parempaa en ikinä löydä. Se on Hän, tai sitten ei kukaan. En vaan ole koskaan ollut parisuhdeihminen, joten mietin, onko minusta siihen sittenkään? Tässä siis nyt taistelen, kolmiodraamassa mieheni ja oman sinkkuelämäni kanssa :-).
Onko muilla kokemuksia samanlaisesta tilanteesta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jospa lähtisit liikkeelle siitä, että kartoitat mitä mieltä se miehesi on näistä asioista.
Jos hän ei missään nimessä halua lapsia, niin sinun ei tarvitse pohtia asiaa sen pitemmälle (ellet itse epäile haluttomuuttasi lasten saantiin).
Jos taas mies haluaa ehdottomasti lapsia, mutta sinä et, niin ole reilu ja kerro että hänen kannattaa jatkaa lastensaantiin halukkaan naisen etsimistä muualta.
Jos molemmat ovat sitä mieltä, että antaa ajan näyttää, niin sitten sen mukaan.
jo alkuaikoina. Silloin mieheni oli hieman kauhuissaan, kun kerroin hänelle (silloisen)kielteisen kantani lapsiin. Hän kuitenkin asiaa mietittyään ilmoitti, että ei kai lapsi tai lapset hänellekään välttämättömyys olisi.
Nyt oon siis itse alkanut hieman pyörtää kantaani. Mies olisi epäilemättä innokas lasten hankintaan.
Ihmeellistä ole, pikemminkin se olisi ihme jos joku tietää täsmälleen mitä haluaa nuorena loppuelämältään (ehkä sellainen joka ei koskaan pysähdy ajattelemaan voi elää elämänsä näin), vaikka ehdottomasti näin silloin ajatteekin.
Itsekin olin nuorena myös täysin varma etten koskaan halua lapsia, mutta kummasti se vaan mieli muuttui täydellisesti sen jälkeen kun nykyiseni löysin.