Olen seurustellut poikaystäväni kanssa jo melkein vuoden, mutta vieläkin tilanne tuntuu minusta välillä oudolta ja vähän vieraalta. Olin häntä ennen ns. ikisinkku, enkä enää edes odottanut että löytäisin vakavasti otettavan miehen. Tämän löysinkin sitten täysin sattumalta.
Juttu alkoi minun puoleltani kaveripohjalta ja vähän hauskanpitona, mutta nyt rakastan häntä ja tunne voimistuu koko ajan. SILTI vaan ihmettelen, miten soljahdinkin näin sujuvasti suhteeseen...
Olin jo päättänyt, että lapsia en hanki, ja että panostan uraani kaiken minkä pystyn. Nyt on kaikki sekaisin. Olen muuttamassa miehen kanssa pikkukaupunkiin asumaan, vaikka se tulee olemaan pienoinen kolaus kunnianhimolleni. Lasta mietin nyt koko ajan, koska olen jo melkein 30 v. eli kauaa ei ole enää aikaa.
En silti ole ihan varma, haluaisinko lasta edelleenkään. Muutaman kerran menkat on olleet myöhässä ja olen tehnyt testin, enkä olekaan mitenkään riemuinnut negatiivisesta tuloksesta.
Miehestä olen kuitenkin sen suhteen varma, että häntä parempaa en ikinä löydä. Se on Hän, tai sitten ei kukaan. En vaan ole koskaan ollut parisuhdeihminen, joten mietin, onko minusta siihen sittenkään? Tässä siis nyt taistelen, kolmiodraamassa mieheni ja oman sinkkuelämäni kanssa :-).
Onko muilla kokemuksia samanlaisesta tilanteesta?
Juttu alkoi minun puoleltani kaveripohjalta ja vähän hauskanpitona, mutta nyt rakastan häntä ja tunne voimistuu koko ajan. SILTI vaan ihmettelen, miten soljahdinkin näin sujuvasti suhteeseen...
Olin jo päättänyt, että lapsia en hanki, ja että panostan uraani kaiken minkä pystyn. Nyt on kaikki sekaisin. Olen muuttamassa miehen kanssa pikkukaupunkiin asumaan, vaikka se tulee olemaan pienoinen kolaus kunnianhimolleni. Lasta mietin nyt koko ajan, koska olen jo melkein 30 v. eli kauaa ei ole enää aikaa.
En silti ole ihan varma, haluaisinko lasta edelleenkään. Muutaman kerran menkat on olleet myöhässä ja olen tehnyt testin, enkä olekaan mitenkään riemuinnut negatiivisesta tuloksesta.
Miehestä olen kuitenkin sen suhteen varma, että häntä parempaa en ikinä löydä. Se on Hän, tai sitten ei kukaan. En vaan ole koskaan ollut parisuhdeihminen, joten mietin, onko minusta siihen sittenkään? Tässä siis nyt taistelen, kolmiodraamassa mieheni ja oman sinkkuelämäni kanssa :-).
Onko muilla kokemuksia samanlaisesta tilanteesta?
Vastaukset 6
Vanhimmat
On kokemusta. Tapasin avomieheni neljä vuotta sitten vähän sen jälkeen kun olin täyttänyt 30. Olin sitä ennen ollut muutaman kerran parin kuukautta kestävissä suhteissa, eli minulla ei ollut kokemusta "oikeasta" parisuhteesta ennen tätä suhdetta.
Suhteemme on oikein hyvä, ja paranee koko ajan. Minäkin olen tehnyt pettyneenä pari raskaustestiä, vaikka ei ollakaan varsinaisesti yritetty lasta. Välillä melkein toivon, että ehkäisy pettäisi ja tulisin raskaaksi, jotta sitä päätöstä ei tarvitsisi tehdä itse. Olin ennen miehen tapaamista jo niin varma, etten ikinä tule olemaan parisuhteessa, en saa (en kyllä edes halunnut) lapsia, ja että keskityn työhöni ja ystäviini.
Koen, että vahvuuteni "koko ikänsä" seurustelleisiin on itsenäisyys, joka tarkoittaa sekä itseni että toisen kunnioittamista ja jalat maan pinnalla oloa. En pidä miestä itsestään selvyytenä. Kuuntelen mitä hän sanoo, enkä sorru "kun se aina", "kun ei se ikinä" tyyppisiin ylimielisyyksiin. Otan päivän ja viikon kerrallaan. En osaa puhua "me" termeillä minusta ja avokistani. Pidän huolta, että minulla on omia juttuja, enkä kuvittelekaan, että miehen ja minun pitäisi tehdä kaikki yhdessä tai olla kaikesta samaa mieltä.
Isoveljeni, joka on tapasi vaimonsa 18-vuotiaana, sanoin minulle pari vuotta sitten: "Ensin rakastin päivän, sitten toisen ja kolmannen ja nyt on takana 31 vuotta." Ymmärrän sen niin, ettei pidä liikaa huolehtia siitä, mitä tapahtuu joskus tulevaisuudessa. Kunhan tässä hetkessä on hyvä olla ja pääsee pienten kipuilujen yli tahdolla, mikään ei uhkaa hyvää oloa jatkossakaan.
Tekstisi on kopio omasta elämästäni. Kiitos rohkaisusta :-)! Aion ehdottomasti pysyä tässä suhteessa, joskus vaan tulee haikea fiilis. Sinkkuaikoina taas haikailin suhteen perään, vaikka olinkin jo luopunut toivosta.
Kai se on ihan tervettäkin muistaa, että asioilla on puolensa. Yksinkin on hyvä oppia elämään, mieluiten tietysti jo nuorena. Kaverini erosi 10 vuoden nuoruuden liitosta ja on nyt täysin hukassa, kun ei ole koskaan asunut yksin.
Itsenäisyys on mulle todella tärkeää edelleen, enhän muusta tiedä. Sen ansiosta ei tule ainakaan takerruttua toiseen sillä varjolla, että pelkää jäädä yksin.
Toivottavasti olette keskustelleet lapsen hankinnasta eikä raskaaksi tulo ole sitten kummallekaan yllätys :)
Itse tapasin todella ihanan naisen 1,5v sitten ja toki toivon, että ehkä sitten joskus hankimme mahdollisesti lapsia, mutta en todellakaan olisi valmis siihen nykyisessä elämäntilanteessani. En yksinkertaisesti millään.
Ja vaikka kuinka toinen vaikuttaa ihanalta ja siltä viimeiseltä kumppanilta, niin lienee silti ihan terveellistä muistaa, että varmasti hänenkin jälkeen on vielä sulle täydellinen kumppani jossain. Aikuisilla ihmisillä voi tulla selvittämättömiä erimielisyyksiä, eikä niiden jälkeen pidä jäädä itsesääliin kylpemään.
enää voi uskoa, että löytäisin jonkun muun yhtä täydellisesti minulle sopivan, kun ekankin löytämiseen meni 30 vuotta. Aika vähissä nuo siis tuntuu olevan. Niin harva löytää oman vastakappaleensa, että pidän kyllä tästä kiinni. Jalat maassa tietty, ei koskaan voi tietää mitä tapahtuu.
Mulla on ap. tavoin olo, että kun on mennyt 30 vuotta sen oikein itselleen sopivan kohtaamiseen, niin siitä pitää sitten pitää kiinni.
Mulla on paljon tuttava-/kaveripiirissä ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän vakavasti seurustelleet koko aikuisikänsä. Joskus mun korvassa särähtää, kun joku vaikka riidan tai raskaan elämänjakson aikana puuskahtaa "pitäisköhän vaan erota".
Mä muistan kristallinkirkkaasti millaista oli olla yksin, "ikuisesti" yksin. Ei kivaa. Nyt elämä on ihan normaalia ja arkista, mutta sitä tunnetta en unohda ikinä, ja ehkä se on yksi syy, miksi arvostan ja vaalin nykyistä hyvää suhdettani.
Mä olen lähes (aivan) varma, että jos en joku päivä syystä tai toisesta olisi mieheni kanssa enää yhdessä (erottaisiin tai hän vaikkapa kuolisi), voisin hyvinkin löytää vielä toisenkin ihmisen, jonka kanssa jakaa elämääni.
Ei tässä tasapainoisen suhteen ylistämisessä ainakaan omalla kohdallani ole kyse naivista "löysin sen yhden ainoan oikean prinssin"-hehkutuksesta, vaan hyvin vakaasti tosiasioita silmiin tuijottavasta ja arvostavasta realismista.
jo alkuaikoina. Silloin mieheni oli hieman kauhuissaan, kun kerroin hänelle (silloisen)kielteisen kantani lapsiin. Asiaa mietittyään hän ilmoitti, että ei kai lapsi tai lapset hänellekään välttämättömyys olisi.
Nyt oon siis itse alkanut hieman pyörtää kantaani. Mies olisi epäilemättä innokas lasten hankintaan. Katsotaan, mitä tuleman pitää :-).