olen tällanen kolmekymppinen, pienen lapsen äiti.
Joka on lapsuuden kodissa joutunut kokemaan perheväkivaltaa, niin henkistä että fyysistä.
Pahinten kaiket ryöpyt tietenkin sai niskaansa äippä. Mutta vieläkin vanhempana kannan hyvin rikkinäistä minäkuvaa ja tuskaa sisälläni, mistä en mitenkään tunnu pääsevän pois.
No, vanhemmat sitten erosivat sitten isäni, oih tuo niin arvostetun yrittäjän löydettyä uusi nainen, joka oli tietysti paljon nuorempi No, samalla loppui isäkin yhteydenpito, kyllä sitä jokusen kerran yritettiin soittaa mutta niskaan kaadettiin kylmää vettä, ja äipälle ilmoitettiin pitää lapset kurissa siinäkin suhteessa ettei hänellä ole aikaa soitella tai nähdä, ja että elatustuen pitäisi olla riittävä yhteydenpito. Ja äitini jäi sitten minun ja veljieni yksinhuoltajaksi. Kummasti se elämä helpottui, ja alettiin me pikku hiljaa jo hymyilemäänkin ainaisen synkkyyden sijaan.
No, jokunen vuosihan siinä pyörähti ja minäkin omilleni muutin asumaan. Sitten sinä aikana oli isukilta yritykset ja akat hävinneet.. Joten isukki päätti alkaa sitten pitämään yhteyttä.
Muutaman keskustelun isukin kanssa kävin, ja totesin ettei se narsisti luonne ole perimmiltään mihinkään muuttunut, ja tyynesti kerroin että hänellä ei vaan koskaan tule ole paikkaa elämässäni eikä sydämessäni. Sen verran pahasti minut hommansa vanhempana sössi.
Edelleen näiden vuosien jälkeenkim isukki yrittää ottaa yhteyttä, ja tällä kertaa anteeksi pyydellen ja ruikuttaen. Ja mikä huvittavinta, äiteekin yrittää välillä kannustaa sopimaan: "kun se on yksin ja työtön, niin sääli sitä sen verran...ei se enää sulle mitään pysty tekemään"
Mutta kun ei niin EI!
Olenkin vannonut että minun talooni tai elämääni tuo äijä ei koskaan kävele, eikä koskaan tule näkemään omaa lastenlastaan. Aikanansa hänellä oli tilaisuus rakastaa ja oppia tuntemaan tyttärensä ja muut lapsensa, mutta kun ei sitä tehnyt niin noita juttuja ei aikuisiällä enää paikata millään.
Taas kerran viime viikolla hän soitti ja sanoi puhelimessa että ei hänellä enää ole elämässä mitään eikä ketään, kuin vain me hänen lapsensa ja lapsenlapsensa, eikä kukaan meistä halua olla hänen kanssaa tekemisissä. Ja hän voisi vaikka jo kuolla pois, kun kukaan ei häntä enää rakasta.
Tokasin vaan että tollanen kiristystaktiikka ja omaantuntoon vetoaminen ei onnistu, säälipisteitä ei heru, ja voin kyllä auttaa asiaa lähettämällä kolme metriä köyttä ja kukat hautajaisiin lähettää.
Tiedän että minä olen julma, mutta minä haluan kokonaan tuon vanhan ajanjakson pois elämästäni. Enkä minä ole koskaan pystynyt rakastamaan tuota julmaa ja tänä päivänä tuntematonta ihmistä, eikä velvollisuudentuntoa ole tuon asian kohdalla pätkääkään.
Pidän vain huolen siitä että oma lapseni ei koskaan tule kokemaan lapsuudenkodissaan mitään vastaavaa. Enkä koskaan pistä omaa kumppaniani halvalla enkä nöyryytä. Koitan vaan olla paljon parempi ihminen mitä oma isä aikanaan oli.
Vuosien mittaan minusta on tullut näiden henkisen ja väkivallan suhteen entistä jyrkempi.
Varsinkin kun nyt on jo tuo ensimmäinen lapsi ja toivottavasti pian lisää... En vaan voi ymmärtää miten niitä rakkaimipia ihmisiä voi kohdella huonosti niin henkisesti kuin fyysisesti? Sille ei vaan ole minkäänlaista selitystä!
Onko kellään aiheeseen mitään ajatusta?
Joka on lapsuuden kodissa joutunut kokemaan perheväkivaltaa, niin henkistä että fyysistä.
Pahinten kaiket ryöpyt tietenkin sai niskaansa äippä. Mutta vieläkin vanhempana kannan hyvin rikkinäistä minäkuvaa ja tuskaa sisälläni, mistä en mitenkään tunnu pääsevän pois.
No, vanhemmat sitten erosivat sitten isäni, oih tuo niin arvostetun yrittäjän löydettyä uusi nainen, joka oli tietysti paljon nuorempi No, samalla loppui isäkin yhteydenpito, kyllä sitä jokusen kerran yritettiin soittaa mutta niskaan kaadettiin kylmää vettä, ja äipälle ilmoitettiin pitää lapset kurissa siinäkin suhteessa ettei hänellä ole aikaa soitella tai nähdä, ja että elatustuen pitäisi olla riittävä yhteydenpito. Ja äitini jäi sitten minun ja veljieni yksinhuoltajaksi. Kummasti se elämä helpottui, ja alettiin me pikku hiljaa jo hymyilemäänkin ainaisen synkkyyden sijaan.
No, jokunen vuosihan siinä pyörähti ja minäkin omilleni muutin asumaan. Sitten sinä aikana oli isukilta yritykset ja akat hävinneet.. Joten isukki päätti alkaa sitten pitämään yhteyttä.
Muutaman keskustelun isukin kanssa kävin, ja totesin ettei se narsisti luonne ole perimmiltään mihinkään muuttunut, ja tyynesti kerroin että hänellä ei vaan koskaan tule ole paikkaa elämässäni eikä sydämessäni. Sen verran pahasti minut hommansa vanhempana sössi.
Edelleen näiden vuosien jälkeenkim isukki yrittää ottaa yhteyttä, ja tällä kertaa anteeksi pyydellen ja ruikuttaen. Ja mikä huvittavinta, äiteekin yrittää välillä kannustaa sopimaan: "kun se on yksin ja työtön, niin sääli sitä sen verran...ei se enää sulle mitään pysty tekemään"
Mutta kun ei niin EI!
Olenkin vannonut että minun talooni tai elämääni tuo äijä ei koskaan kävele, eikä koskaan tule näkemään omaa lastenlastaan. Aikanansa hänellä oli tilaisuus rakastaa ja oppia tuntemaan tyttärensä ja muut lapsensa, mutta kun ei sitä tehnyt niin noita juttuja ei aikuisiällä enää paikata millään.
Taas kerran viime viikolla hän soitti ja sanoi puhelimessa että ei hänellä enää ole elämässä mitään eikä ketään, kuin vain me hänen lapsensa ja lapsenlapsensa, eikä kukaan meistä halua olla hänen kanssaa tekemisissä. Ja hän voisi vaikka jo kuolla pois, kun kukaan ei häntä enää rakasta.
Tokasin vaan että tollanen kiristystaktiikka ja omaantuntoon vetoaminen ei onnistu, säälipisteitä ei heru, ja voin kyllä auttaa asiaa lähettämällä kolme metriä köyttä ja kukat hautajaisiin lähettää.
Tiedän että minä olen julma, mutta minä haluan kokonaan tuon vanhan ajanjakson pois elämästäni. Enkä minä ole koskaan pystynyt rakastamaan tuota julmaa ja tänä päivänä tuntematonta ihmistä, eikä velvollisuudentuntoa ole tuon asian kohdalla pätkääkään.
Pidän vain huolen siitä että oma lapseni ei koskaan tule kokemaan lapsuudenkodissaan mitään vastaavaa. Enkä koskaan pistä omaa kumppaniani halvalla enkä nöyryytä. Koitan vaan olla paljon parempi ihminen mitä oma isä aikanaan oli.
Vuosien mittaan minusta on tullut näiden henkisen ja väkivallan suhteen entistä jyrkempi.
Varsinkin kun nyt on jo tuo ensimmäinen lapsi ja toivottavasti pian lisää... En vaan voi ymmärtää miten niitä rakkaimipia ihmisiä voi kohdella huonosti niin henkisesti kuin fyysisesti? Sille ei vaan ole minkäänlaista selitystä!
Onko kellään aiheeseen mitään ajatusta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tekisin itse samalla tavalla. Mun äitini äiti lähti yllätäen lätkimään joskus 50-luvulla. Äiti ei perään huudellut, mutta sisarukset etsivät sen joskus 70-luvulla ja pitivät jonkin verran yhteyttä. Meidän perhe ei. Nyt tuli viesti että mummi on heittänyt henkensä. Ei liikuttanut minua pätkääkään. Tulispa edes jotai perintöä, mutta eipä taida tulla.
Näin se monelle käy - liian myöhään oivaltaa tekosensa...
ja vieläkin lisää..."hyvä ihminen". Äiditkö teitä kasvattaa ????
Tuollainen ihminen kuin isäsi on, ei koskaan muutu.
Hänestä olisi vain harmia ja mielipahaa sinulle ja perheellesi jatkossa.
Ei se sääliminen auta ja hän on tiensä valinnut.