Yritän nyt parhaani mukaan kuvailla tunteitani tässä. Eli olen miehen kanssa seurustellut puolisen vuotta. Tämä on minulle ensimmäinen suhde. Välillä on tuntunut siltä, että koko suhde on aivan mahdoton, ihme venkslausta koko touhu. Silti kokoajan välitin ja halusin olla hänen lähellään.
Nyt puolen vuoden jälkeen asiat ovat paremmin, halua yhä olla hänen lähellään ja välitän, mutta se ei tunnu enää samalta kuin alussa. Onko tämä nyt sitten sitä alkuhuuman loppua? Mitä nyt tapahtuu? Olen aivan hämilläni. :(
Nyt puolen vuoden jälkeen asiat ovat paremmin, halua yhä olla hänen lähellään ja välitän, mutta se ei tunnu enää samalta kuin alussa. Onko tämä nyt sitten sitä alkuhuuman loppua? Mitä nyt tapahtuu? Olen aivan hämilläni. :(
Vastaukset 4
Vanhimmat
takana, aurinko herättää kummia tuntemuksia itse kullakin, keep going, ensirakkaustuntemuksia meillä on vielä 15 vuoden jälkeenkin.
Joko haluat olla hänen kanssaan tai et.
Kyllä sä sen tiedät. En minäkään koe sitä alkuhuuman tuskaa niin usein näin kahden vuoden suhteen jälkeen, mutta tunnen mielestäni jotain vieläkin parempaa. Jotain ihanaa yhteenkuuluvaisuutta, hellyyttä, sitoumusta, luottamusta. Halua jakaa elämää tämän ihmisen kanssa. Varmuutta, tuttuutta. Jotain mitä arvostan suuresti ja haluan vaalia. Ehkä tämä on sitä niin suuresti puhuttua rakastamista. :) Ei mene jalat alta eikä päässä huimaa mutta sydämessä leiskuu ja sisällä liikahteleva onnen tunne saa suun hymyyn aina kun häntä katson. Tiedän että hän on minulle. En todellakaan kaipaa sitä sekopäistä tunnetta mikä on vaan jokin luonnon tapa saada ihmiset lähestymän toisiaan. Se hulluus mikä ei piittaa siitä kuka tai mikä tämä toinen ihminen oikeastaan on. Ei. Mulla on jotain paljon parempaa. Mä uskon että mulla on rakkaus. Niin että...?? Miten niissä tunne-elämän asioissa voi muita neuvoa kun ei itsekään osaa kertoa omasta sielunmaailmastaan järkevin sanoin.
Ehkä sun pitää vaan miettiä, että haluatko olla tämän ihmisen kanssa tai et. Koetko että uskallat antaa hänen mennä pois vai pidätkö suhdettanne arvokkaana asiana jonka haluat pitää ja antaa kasvaa ja kehittyä. Missään suhteessa tunnetilat eivät voi pysyä vakiona. Joskus tuntee enemmän, joskus vähemmän ja yhtäkkiä huomaat että se tunne on niin kirkkaana edessäsi että se häikäisee. Rakastaminen on kuulemma loppujenlopuksi tahdon asia. Onko tämä ihminen semmoinen että tahdot rakastaa häntä?
Tälläkin hetkellä kauhea ikävä häntä. Ikävä päästä kainaloon ja ikävä päästä höpisemään kaikenmaailman turhuuksista. Ikävä hänen katsettaan ja hymyä. Hänen kanssaan on aina rauhallinen olo ja tunne, että kaikki on nyt hyvin, eikä mikään asia paina.
Toisaalta tuntuu välillä, että olisiko hänestä luopuminen ollenkaan paha paikka. Olen tottunut siihen, että miehet treffailevat kanssani pari kuukautta ja jättävät sikseen. Tämä mies on jaksanutkin olla kanssani jo paljon pitempään kuin kukaan muu.
Haluan todellakin olla hänen kanssaan. Aina vaan höpötetään jostain ihmeellisestä lumosta sun muista sukkien pyörimisistä jaloissa. Ei minulla mitään sellaista tunnetta ole kokoajan. Alussa ehkä oli tuollaista. Alussa oli myös jatkuvaa pelkoa siitä, haluaako hän olla kanssani. Nyt kun tuo pelko on ylitetty niin on tullut ihmeellinen olo, että tässä sitä nyt vaan ollaan ja eletään. Niinkuin jonkinlainen rauha. Nämä tunteet hämmästyttävät minua suuresti ja välillä tulee huono omatunto siitä, että hän ei saa minulta sukkia pyörimään jaloissa. Ihankuin tekisin häntä kohtaan väärin, etten "välittäisi tarpeeksi", vaikka oikeasti välitän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta miehestä maailmassa.
"Tahdot" rakastaa? Onko se siitä avioliittolupauksesta?
Kuulostaa ihan hienolta, mutta kyseessää on kuitenkin vähän vanhahtava käännös, joka sopii paremmin järkiavioliittoon. Ei rakkaus ole sellaista jota voi "tahtoa". On tietenkin super-hyper-täydellistä, jos voi sanoa, että rakastan sitä ihmistä ja myös tahdon rakastaa häntä, eli annan luvan itselleni eikä siinä ole mitään esteitä tai väärää. Muuten kyllä tulee mieleen joku Niskavuoren nuori emäntä, joka sanoi: Jumala, anna minulle rakkautta.