kahden pettäjän suhde kestää? Mieheni ja minä olemme eroamassa miehen uskottomuuden takia. Hän on rakastunut vielä naimisissa olevaan naiseen. Epäilin jo syksyllä jotain ja molemmat kielsivät suhteen. N. pari viikkoa sitten asia selvisi minulle ja mieheni ja tämä nainen (olkoon vaikka Mari) ovat seurustelleet jo melkein puoli vuotta. Meillä meni melko huonosti mutta siltikin mies "antoi toivoa" ja halusi selvittää asiat vielä alkuvuodesta.
Kysyin mieheltäni että miksi hän ei jättänyt minua heti kun hänellä ja "Marilla" alkoi olla jotain säpinää. Mieheni vastaus oli se että kun he eivät olleet varmoja että heidän jutustaan voisi tulla jotain vakavampaa...tuntuipa tooodella hyvälle tuo vastaus. Sanoin vain miehelleni että kuvitteliko hän että olisin halunnut jatkaa suhdettamme jos hänen ja toisen naisen jutusta ei olisi tullut mitään. Mua raivostuttaa ihan sikana toi mieheni ja "Marin" itsekkyys. Ei siinä mitään vaikka ovatkin yhdessä mutta että kusetetaan puoli vuotta ja väitetään ettei tässä mitään hätää ole! Minulle tämä tilanne (vaikka väärin hoitivatkin) on tavallaan helpotus koska olen halunnut erota jo kauan mutta lasten hyvinvointi mietityttää...onneksi meillä on vahva tukiverkosto. Syy, miksi en ole "uskaltanut" erota on se, kun mieheni on uhannut viedä lapset mukanaan jos olisimme eronneet. Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut voimia alkaa taistelemaan. Tuntuu oudolle että mieheni luulee että rakastan häntä edelleenkin hulluna...hän ei taida muistaa että olen itse halunnut erota jo useamman kerran. Olenkin nyt miettinyt että onko vika enemmän minussa (joka haluaa yrittää viimeiseen asti ja etsii ongelmiin ratkaisuja) vai miehessäni (joka ei osaa ratkaista ongelmia vaan "siirtyy" mielummin uuteen suhteeseen...hän on tehnyt saman tempun jo kolme kertaa aiemminkin)? Olen myös miettinyt sitä, että voiko edellisistä suhteista oppia mitään jos uusi suhde alkaa aina pettämisen kautta? Eikö ne edellisten suhteiden ongelmat seuraa aina mukana jos ei ole yhtään yksin suhteiden välissä ja mieti asioita ja ennen kaikkea mene itseensä? Vai voiko ihminen todella muuttua?
Mieheni on nyt kamalan varma tästä nykyisestä suhteestaan ja haluaisi jo kovaa vauhtia tutustuttaa lapset "Mariin". Tiedän, että minun täytyy ehkä joskus hyväksyä se että "Mari" on osa lasteni elämää mutta eikö ajan kannattaisi mennä vähän eteenpäin ennen kuin lasten tarvii hypätä keskelle uutta ihmissuhdetta? Tiedän myös että "Mari" on varsin fiksu ihminen ja varmasti osaa olla lasten kanssa eli se ei varmasti tule olemaan mikään ongelma.
Asiallisia vastauksia kiitos!
Kysyin mieheltäni että miksi hän ei jättänyt minua heti kun hänellä ja "Marilla" alkoi olla jotain säpinää. Mieheni vastaus oli se että kun he eivät olleet varmoja että heidän jutustaan voisi tulla jotain vakavampaa...tuntuipa tooodella hyvälle tuo vastaus. Sanoin vain miehelleni että kuvitteliko hän että olisin halunnut jatkaa suhdettamme jos hänen ja toisen naisen jutusta ei olisi tullut mitään. Mua raivostuttaa ihan sikana toi mieheni ja "Marin" itsekkyys. Ei siinä mitään vaikka ovatkin yhdessä mutta että kusetetaan puoli vuotta ja väitetään ettei tässä mitään hätää ole! Minulle tämä tilanne (vaikka väärin hoitivatkin) on tavallaan helpotus koska olen halunnut erota jo kauan mutta lasten hyvinvointi mietityttää...onneksi meillä on vahva tukiverkosto. Syy, miksi en ole "uskaltanut" erota on se, kun mieheni on uhannut viedä lapset mukanaan jos olisimme eronneet. Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut voimia alkaa taistelemaan. Tuntuu oudolle että mieheni luulee että rakastan häntä edelleenkin hulluna...hän ei taida muistaa että olen itse halunnut erota jo useamman kerran. Olenkin nyt miettinyt että onko vika enemmän minussa (joka haluaa yrittää viimeiseen asti ja etsii ongelmiin ratkaisuja) vai miehessäni (joka ei osaa ratkaista ongelmia vaan "siirtyy" mielummin uuteen suhteeseen...hän on tehnyt saman tempun jo kolme kertaa aiemminkin)? Olen myös miettinyt sitä, että voiko edellisistä suhteista oppia mitään jos uusi suhde alkaa aina pettämisen kautta? Eikö ne edellisten suhteiden ongelmat seuraa aina mukana jos ei ole yhtään yksin suhteiden välissä ja mieti asioita ja ennen kaikkea mene itseensä? Vai voiko ihminen todella muuttua?
Mieheni on nyt kamalan varma tästä nykyisestä suhteestaan ja haluaisi jo kovaa vauhtia tutustuttaa lapset "Mariin". Tiedän, että minun täytyy ehkä joskus hyväksyä se että "Mari" on osa lasteni elämää mutta eikö ajan kannattaisi mennä vähän eteenpäin ennen kuin lasten tarvii hypätä keskelle uutta ihmissuhdetta? Tiedän myös että "Mari" on varsin fiksu ihminen ja varmasti osaa olla lasten kanssa eli se ei varmasti tule olemaan mikään ongelma.
Asiallisia vastauksia kiitos!
Vastaukset 7
Vanhimmat
on liikaa vaaditu. Tämä ei ole sellainen palsta. Täällä vain vittuillaan.
huolia.
selviät erosta ilmeisen hyvin ja kun olet jo kauan ajatellut eroa muutenkin, kertoo sen että ette ole olleetkaan toisillenne sopiva pari ,rohkeutta ja voimia kyllä selviydyt, se taas kuinka miehesi selviää ja tekeekö samat virheet taas, mikä on hyvin todennäköistä , onkin sitten eri asia eikä ole sinun huolesi enään.
Mietihän kuinka tuo kuvio teillä oikein meneekään?
"olemme eroamassa miehen uskottomuuden takia"
Eroaminen on pitkäkestoinen prosessi joka alkaa ensin henkisesti ja vasta sitten tulee näkyväksi.
Eli "olen halunnut erota jo kauan" ja "olen itse halunnut erota jo useamman kerran" kertoo että olet (?) uhkaillut erolla miestäsi. Miehen näkökulmasta se on viesti että olet kyllästynyt suhteeseen ja olet valmis lähtemään.
Miehesi on aloittanut(?) jo silloin surutyön. Hän on joutunut vain odottamaan että milloin panet uhkauksesi käytäntöön. Se on repivää. "mieheni on uhannut viedä lapset mukanaan" kertoo että miehesi ei olisi ensin halunnut erota.
Mutta miehesi lienee ratkaissut ristiriidan niin, että on alkanut suuntautua tulevaisuuteen ilman sinua. Näin on muodostunut mahdollisuus uuden rakkauden tulla, ja hän on löytänyt sellaisen.
"Mieheni vastaus oli se että kun he eivät olleet varmoja", mielestäni osoittaa vastuuntuntoa että hän on kuunnellut omia tunteitaan ja ottanut selvää, onko uudella suhteella tulevaisuutta - eikä rynnännyt suin päin jonkun luo. Vaikka puoli vuotta on aika lyhyt aika, minun mielestäni. Vuosi kertoisi enemmän.
Odotitko todella että miehesi jäisi vain passiivisena odottaman koska mahdollisesti jätät hänet? Itkeä ja kerjätä, että et lähtisi?
"Olenkin nyt miettinyt että onko vika enemmän minussa (joka haluaa yrittää viimeiseen asti ja etsii ongelmiin ratkaisuja)" Onko erolla uhkaileminen ratkaisu ongelmiin?
"vai miehessäni (joka ei osaa ratkaista ongelmia vaan "siirtyy" mielummin uuteen suhteeseen...hän on tehnyt saman tempun jo kolme kertaa aiemminkin)?", vai pelkääkö miehesi hylkäämistä tai nöyryyttämistä niin paljon, että lähtee itse ensin?
"voiko edellisistä suhteista oppia mitään jos uusi suhde alkaa aina pettämisen kautta?"
Kyllä voi jos haluaa. Se on ihmisestä itsestään kiinni. Pettämistä on montaa lajia, jokaisen on omalla kohdallaan mietittävä, mistä on kysymys.
Kirjoituksestasi päätellen miehesi etsii jotain muuta kuin mitä teidän suhteessanne on. Turvallisuutta? Ei tarvitse pelätä että hylätään? Mitä?
just joo
mies sitä ja mies tätä
mutta myös ei niin asiaa. En ole uhkaillut erolla vaan halunnut muutoksia suhteeseemme jotta se olisi voinut toimia. Mieheni oli koko suhteemme ajan "patologinen valehtelija" ja turhien lupauksien antaja. Oudointa tässä on se, että nyt kun mies haluaa erota niin paskat mistään muusta ja erotaanpa heti...ei sillä että enää haluaisin edes yrittää yhteistä elämää hänen kanssaan.
Siltikin tuo puoli vuotta salassa seurustelu on väärin. Mieheni itse sanoi että "päätti" jo syksyllä ettei halua olla kanssani enää. Ihmettelen että miksi hän ei silloin heti muuttanut pois! Miksi piti saada tämä uusi nainen mukaan täysillä kuvioihin ennen kuin asian voi tuoda myös minulle julki?!?
Ja en ole uhkaillut erolla. Olen ainoastaan yrittänyt saada suhteemme toimimaan. Tässä on taustalla niin paljon muutakin...luottamuspulaa, epärehellisyyttä, kommunikointiongelmia, alkoholin liika käyttöä...
Ja onhan mieheni tapa lopettaa suhde varsin tyypillistä juuri miehille...Olen aika sinut tämän asian kanssa ja olen käynyt psykologilla juttelemassa tilanteesta ja myös sieltä olen saanut paljon apua ja neuvoja miten käsitellä tätä asiaa. Sen ainakin olen tajunnut jo ajat sitten että oli vain ajan kysymys että milloin tällainen tilanne tulee eteen...ja nyt se sitten tuli. Mieheni luulee edelleenkin että olen valtavan rakastunut häneen mutta tässä yksi päivä näytin päiväkirjamerkintöjäni vuodelta 2003 ja jo silloin oli ihan kypsä tähän touhuun. Mieheni luuli että olin aikoinaan ihan vaan huvikseni puhunut erosta...enkä todellakaan puhunut erosta riitojen yhteydessä tai joka kerta kun tuli valtava turhautuminen vaan ihan "normaalissa" tilanteessa. Mieheni ei vain koskaan tajunnut että TODELLAKIN halusin erota jo muutama vuosi sitten. Joka kerta hän lupasi muuttua ja ottaa suhdettamme paremmin huomioon mutta koskaan hän ei mitään muutoksia toteuttanut (minä sen sijaan muutuin kyllä! Ja ihan omasta tahdostani, suhteemme vuoksi. Helppoa se ei ollut mutta oli pakko mennä itseensä ja ajatella tiettyjä asioita enemmän epäitsekkäästi). Tiedän myös sen ettei toinen muutu jos ei itse halua.
Ilmeisesti me emme vain sopineet toisillemme, onneksi mieheni löysi uuden niin pääsin hänestä eroon...vitsivitsi ;). 7,5 vuotta suhteemme kesti ja nyt alkaa minun aikani lasten ja itseni kanssa!
Tuollaisilla suhteilla ei yleensä ole kovin hyvä ennuste.
Miehelläsi on koko ajan toinen jalka ovenraossa.
Odotellut vaan jotain tällaista suhdetta,että
pääsee lähtemään. Ei ole tarpeeksi selkärankaa (uskallusta) lähteä ilman jotain naista tukenaan.
Ajattele nyt vain itseäsi, mitä sinä elämältäsi ja tuelvaisuudeltasi haluat.
Itse jäin aikanaan kahden lapsen kanssa.
Paremmin selvittiin ilman ex-miestä.
Minusta voisi tutustuttaa lapset tähän naiseen
sen jälkeen, kun on muuttanut teidän yhteisestä kodista pois.