Tänään jouduin viettämään suru-juhlaa. Olimme maailman onnellisin pariskunta kunnes mieheni sairaus vei voiton ja hänet menetin. Paljon jäi kokematta ja nyt täytyy yksin pärjätä täällä kauheassa maailmassa.
Tänään oli mieheni hautajaiset
pikku-vaimo
101802
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
en osaa kuvitella miltä tuntuu menettää rakas ihminen lopullisesti...
joten koita löytää ilo ja onni elämääsi tuosta menetuksestä huolimatta. Siitä on kaikki ne hyvät muistot olemassa ja mikään ei niitä vie sulta pois.
Tuskasi on valtava,tiedän sen. kaikki on häilyvää ja ilman tarkoitusta. Jäikö Sinulle lapsia? Onhan Sinulla ystäviä ja sukulaisia??Menetin lähimmäiseni kuukausi sitten ja olen itkenyt uneen joka ilta ja aamulla herätessäni kaikki tuntuu niin kummalliselta, vailla mitään tarkoitusta milleen. Mutta vaikka aikaa on kulunut vähän, tuntuu että viime viikolla kaikista pahin suru alkoi hellittää. Huomenna menen taas haudalle ja koetan ymmärtää että elämän on jatkuttava. Itke vaan kun itkettää, se helpottaa. Mutta älä jää yksin miettimään liikaa. Minulla ei ole niin lohduttavia sanoja jotka edes vähän auttaisivat Sinua-uskon niin- mutta halauksia ja voimia Sinulle-kirjoita lisää niin jutellaan lisää.
kaikkein rakkain ihminen otetaan pois. On tämä elämä niin kummallista. Tietää ei voi kukaan sitä surua, ikävää ja tuskaa, jota joutuu läheisensä rakkaan ihmisen kuoltua kokemaan. Ei voi kuin kuvitella, kuin pahalle se voi tuntua.
Tuli kyyneleet silmiin, kun ajattelin millaista tuskaa elät tällähetkellä. Toivon sinulle jaksamista!!!!!
sinnoot nyt leski.
En pysty edes kuvittelemaan miten kauhealta aviomiehen menetys tuntuu. Ajan kanssa se pahin kipu ja suru alkaa kuitenkin varmaan helpottaa, eikä tiedä vaikka löytäisit vielä uuden rakkauden joku päivä.
Nyt yritä vaan jaksaa päivä kerrallaan eteenpäin. Muutaman kuukauden päästä et toivottavasti ajattele enää asiaa jatkuvasti. Voimia sinne!
Osanottoni suruusi.
Tasan 11 kuukautta sitten olin samassa tilanteessa kuin sinä nyt ja voin sanoa että aika auttaa suruun mutta ikävä on aina vieraana.
Nyt kun se päivä lähestyy jolloin on vuosi kulunut niin tunteet on nousseet uudestaan pintaan juuri kun ajattelin että vähän helpompi jo olisi olla mutta kaikki se pitää käydä lävitse kun ei muu auta.
Paljon voimaa sinulle kyllä aurinko alkaa pilkahdella jälleen,semmosta vuoristorataahan tää on.
Kiitos ihanista viesteistä! Kyllä itku tulee kun löytyy vielä empaattisia ihmisiä, jotka välittävät ihmisten tunteista vaikka ei tuttu olekaan. Elämän on pakko jatkua vaikka itse ei mukana haluaisi ollakaan.
Lapsia meillä ei ole onneksi ystäviä on. Kaikista pahinta on yksinäisyys. En ole aiemmin joutunut näin pitkiä aikoja olemaan yksin ja se tuntuu pahalta.
Ikävä on jatkuva ja tuska viiltävä, mutta toivon että tuska joskus hellittää- ikävä tuskin koskaan!
Tuska kyllä helpottaa aikanaan, vaikka sitä on aluksi vaikea uskoa. Mutta ikävä seuraa varmasti koko elämän, tosin uskon että se ottaa erilaisen muodon. Aluksi ikävä on surullista ja masentavaa, mutta luulen että se ajan kanssa muuttuu hyviksi muistoksi ja "hyväksi" ikäväksi.
Jaksamista sinulle. Käy täällä palstalla aina kun jaksat, ainakin minua on helpottanut. Asiasta kirjoittaminen helpottaa ja täältä löydät kohtalotovereita, kaikki surun eri vaiheissa. Kannattaa lukea myös vanhempia kirjoituksia, täällä on paljon hyviä kysymyksiä ja keskusteluja.
Mutta jatka elämää.
Tapaa uusia ihmisiä , rakastu jos siltä tuntuu.
Älä ajattele mitä muut sanovat.
Itse aloin seurustella 3kk leskeksi jäätyäni.
En ole unohtanut puolisoani vaikka aikaa on nyt kulunut 4 vuotta.
Käyn edelleen haudalla ja lasten kanssa puhutaan hänestä.
Tee tarkalleen niinkuin sinusta tuntuu hyvältä.
Tiedän täysin tunteesi pikku-vaimo. Itse menetin mieheni 2. päivä helmikuuta ja hautajaispäivä oli raskaimpia päiviä elämässäni. Jotenkin vieläkin on epätodellinen tunne että mieheni on lopullisesti poissa. Hän sairasti hieman yli vuoden, joten tavallaan saimme sopeutumisaikaa. Molemmat tiesimme että hän ei voi selviytyä, silti hän eli täysillä loppuun asti. Onneksi päästivät sairaalasta kotiin käymään, käynti olikin sitten viimeinen. Ihanaa että sain pitää hänet kotona viimeisenä iltana. Emme puhuneet kuolemasta vaikka tiesimme että aika oli lopussa. Sain vielä viimeiseksi kuiskailla hänelle kuinka paljon häntä rakastan. Se oli minulle kaikista tärkeintä. Kuinka kauheaa onkaan menettää rakkaansa yhtäkkiä yllättäen, ilman että voi sanoa rakastavansa. Ikävä on nyt hirveä, vaikka tiedänkin että vielä kerran kohtaamme.Poikamme ovat 14 ja 18, joten tajuavat kuoleman lopullisuuden. Ilman heitä en jaksaisi. Voimia sinulle pikku-vaimo, yritetään pärjätä päivä kerrallaan.