Hei nimimerkki Isätön, käytkö vielä tällä palstalla? Ajattelin vaan tiedustella miten olet jaksanut. Mulla alkaa veljen kuoleman aiheuttama suru pikkuhiljaa helpottaa. Edelleen tulee usein surullinen mieli ja välillä itkukin, mutta tuntuu että päivät jaksaa nyt paremmin, ja tällä viikolla on ollut aika hyväkin fiilis. Varmaan tuo aurinko auttaa asiaa, silloin kun veljeni kuoli oli niin pimeää ja synkkää ulkonakin. Onko sulla olo helpottanut yhtään?
"Isätön", miten voit?
Tyhjä kuori
61032
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 12 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Täällähän minä.
Ja olipas mukava huomata, että joku oikeesti muistaa tällaisessa bittiviidakossakin, ja kyselee vointeja.
No, tämä menee..Miten sen nyt sanoisi..Välillä paremmin ja välillä huonommin. Kaikkein ahdistavimpina päivinä olen vakaasti sitä mieltä, että pois täältä haluan, isän luokse. Ja ainoastaan lapset pitää mut kiinni arjessa.
Mutta sitten on myös niitä parempia päiviä, jolloin käyn kyllä myös haudalla, mutta siellä itkuni itkettyäni saatan olla jopa "iloinen" ja ihanan kevyt olokin välillä kevään saapuessa valtaa.
Mutta äiti huolestuttaa.
Hän sai Sepram-lääkityksen ja on aika lailla lamaantunut. Käy kyllä töissä ja jaksaa jutella ja nauraakin. Mutta sieltä silmien takaa paistaa niin jumalattoman iso tuska, että mahaa kouraisee aina kun sen sieltä huomaan.
Syytä isän kuolemalle emme ole vieläkään saaneet. Laitoin s-postia tälle Philippe Lunettalle, joka isän ruumiinavauksen suoritti. Ja olin aivan yllättynyt kun hän n. 10 min. meilin lähettämisestä soitti minulle, ja lupasi raportin olevan meillä viim. tämän kuun lopussa. Ja jos ei ole, hän pyysi laittamaan uudelleen postia. Tuli jotenkin lämmin olo, kun niin hienosti kiireinen "tärkeä" henkilö ehti ottaa henkilökohtaisesti yhteyttä ja jaksoi vielä keskustella tällaisen maallikon kanssa melko pitkään ihan surusta yleensä.
Mutta tässä siis mennään yhäti päivä kerrallaan. Katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan. Josko se vielä jotakin onnellistakin toisi...
Lämmin kiitos sinulle muistamisesta!!*halaus*
Mukava kuulla että saatte tietää sen kuolinsyyn ja että oikeuslääkäri otti teidät tuolla tavalla huomioon. Ihmisiähän nekin on, ja varmasti tajuavat omaisten tuskan ja epätietoisuuden. Meillä ei ole vielä tietoa veljeni kuolinsyystä (kuoli 26.1.) mutta meille sanottiin että siinä saattaa mennä jopa vuosi, joten ei nyt olla sitä vielä liiemmin odoteltukaan.
Tuo vanhemmista huolehtiminen on kamala lisä tähän päälle. Meidän perheessä isä on ottanut kaikkein voimakkaimmin poikansa kuoleman, ja samalla tavalla kouraisee minuakin, kun katson isääni. Se silmistä näkyvä suru ja tyhjyys on aivan kamalaa, tuntuu että tekisi vaan mieli rutistaa ja huutaa että kyllä sä pärjäät, ja älä nyt vielä sinäkin mene kuolemaan! Mutta eipä sitä voi kukaan toisen suruja surra, joten pitää vaan yrittää olla läsnä ja tukea toista. Toivon kovasti että tuleva kesä auttaa isääni jaksamaan, kun saa puuhastella mökillä ja olla ulkona jne. Ja toivon samaa itseni osalta, ja ehkä jotenkin jopa luotankin siihen. Toivotaan parasta!
Tässä epätoivoisesti yritetään pitää niin itsemme, kuin äitikin elämänsyrjässä kiinni. Koitetaan kovasti keksiä edes jotain tekemistä..Käydään päivittäin, haetaan äitiä saunomaan iltaisin ym. Äiti kyllä liikkuu itsekin autolla jo, töihin yms. Mutta meillä isä oli se viejä. Isä oli AINA siis oikesti, aina, liikkeellä. Isä liikutti äitiä siis. Nyt tuntuu että äiti jämähtää paikoilleen, jollei hiukan patistella.
Nyt säikähdettiin todella, kun äiti sai yöllä rintakipukohtauksen. Aamulla vasta meni lääkärille. Otettiin sydänfilmit sun muuta, nyt menee rasituskokeeseen ja verikokeisiin. Lääkäri kirjoitti nitroja varmuuden vuoksi. Vaikka sanoikin että tuollaiset oireet ovat hyvin tavallisia tässä tilanteessa. Mutta tuli ihan kamala olo...Että ei kai meiltä nyt ÄITIÄKIN olla pois ottamassa!?! Pelko on puristava. Melkein yhtä ahdistava kuin ymmärrys siitä, etten enää ikinä tässä elämässä näe isää.
Mutta niin se on, että nämä itkut on vaan itkettävä, ja tunteet tunnettava. Se on ainoa keino selviytyä vielä elämälle.
En luovuta vielä, en.
Sekaannun tähän teidän keskusteluunne. Kerroit isäsi suremisesta. Voin todella hyvin ymmärtää hänen tuskansa. Me menetimme pokamme joulukuussa ja emme myöskään vielä ole saaneet kuolinsyytä. On kuin pala minun sydämestäni (äiti) olisi viety. Uskon, että elän jotenkin vajavaisena lopun elämääni ja niin isäsikin varmaan. Minun mieheni suru on myös riipaisevaa. Hän laihtuu aivan silmissä. Työterveyslääkäri on pannut hänet nyt verikokeisiin ym. Pelottaa, josko hänelläkin todetaan jotakin.
Voimia teille ja perheillenne
Juu kyllä tähän keskusteluun saa sekaantua :)
Äitini on myös hyvin huolissaan isäni jaksamisesta, joten tilanne on varmaan hyvin samanlainen kuin teillä. Vanhempani ovat tosin juuri jääneet eläkkeelle, joten työterveyslääkäriä ei ole, ja jotenkin epäilen ettei isäni menisi tämän asian kanssa lääkäriin vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Taidan olla todellakin isäni tyttö, kun minullakin on vähän samat ajatukset.
Sinänsä harmi että ehtivät juuri jäädä eläkkeelle, koska minulla ainakin työskentely ja arjen pyöritys helpottaa. Toivon todella ettei heidän elämässään tule sellaista tilannetta, että istuvat keittiön pöydän ääressä ilman mitään tekemistä ja miettivät että mitäs tässäkin nyt tekisi, ja poikakin on kuollut. No, onneksi ovat ainakin tähän saakka olleet aktiivisia, matkustaneet ja mökkeilleet.
Isätön, hyvä että äitisi pääsi lääkäriin ja toivotaan nyt ettei tuo ole mitään vakavampaa. Sehän on voinut olla myös paniikkihäiriö, käsittääkseni siinä tulee sydänkohtauksen kaltaisia oireita. Toivotaan että nitrot ja lepo ja perheen tuki auttaa!
uskaltaudun sekaantua tähän keskusteluun. Aloin muistella aikaa, kun isäni kuoli yllättäen 15 vuotta sitten 53-vuotiaana. Se oli kauheaa, sitä ei millään meinannut hyväksyä. Sain apua eteenpäin silloin vanhimmasta lapsestani,joka oli vähän yli vuoden ikäinen. Myös äidin tukeminen oli tärkeää, se pakotti jaksamaan.
Nyt kun äitini kuoli yllättäen 66 vuotiaana, elämäni pysähtyi. Äidistä oli tullut niin tärkeä, kun ei ollut isääkään. Oli sentään äiti, oma äiti. Elämän tuki ja turva siellätaustalla. Hänelle voi kertoa kaiken,hän kuunteli ja ymmärsi. Se vietiin nyt pois. Tämä on vaikeaa, kun nyt ei jäänyt tavallaan ketään. Minulla on oma perhe, luojan kiitos siitä. Heidän avullaan tästä jatkan vaikka kukaan ei voi ikinä korvata äitiä.
Elämäni ensimmäistä kertaa masennuin ja tuntui siltä, etten pysty jatkamaan. Se masennuksen kuilu oli syvä ja pimeä, lääkitys auttoi pikkuhiljaa jaloilleen ja ylöspäin sieltä kuilusta. Arki onneksi jatkuu samanlaisena, onneksi on työ ja perhe. Muuten en tiedä missä olisin.
En tiedä olenko äidin kuoleman hyväksynyt, en kai. En kai koskaan hyväksy sitä täysin. Olisin häntä vielä tarvinnut, kuten lapsenikin olisivat tarvinneet mummia. Äitini kuoleman myötä olen alkanut ajatella, että mitä jos olisi isäkin ollut kaikki nämä vuodet. Kaipaan heitä niin paljon.
Jatkamme vajavaisina eteenpäin, ikuinen ikävä seurana.