Ongelmani ei ole kovin ihmeellinen vaan enemmänkin omituinen. Mieheni on epävarmuuden kuningas. Hänen suurimpia nautintoja on velloa siinä sokeassapisteessä, josta ei tiedä kumpaanko päähän tunnelia kävelisi.
Nykyän en edes tiedä olemmeko eronneet vai emme? Jos asiaa mieheltäni kysyy, niin vastaus on kaksi jakoinen! On kauhean rasittavaa koittaa saada aikaan muutosta parempaan kun toisen mielenoikut saa aikaan aina semmoisia myllistyksiä että oksat pois vaan.
Nyt asumme eri osotteissa ihan poikamme takia, jotta hänen ei tarvitsisi kärsiä tästä epämielyttävästä ilmapiiristä kotonaan. Miehellä on ollut vaikeaa ymmärtä miksi asiat ovat näin, eikä hän suostu näkemään omia virheitään asioissa. Hänelle on ollut jopa uskomattoman vaikeaa myöntää että hän on fyysisesti väkivaltainen ja että sitä ei pidä hyväksyä missään nimessä. Hänen näkemyksensä on että koska hän ei ole potkinut ja hakannut minua niin väkivaltaa ei ole tapahtunut. Seinille nostelu, kurkusta tarraaminen tai uhkailu hengenlähöllä on oikeutettua koska nalkutan tai olen muuten asettunut poikkiteloin hänen elämässään.
Itse olen miettinyt paljon eroa ja sitä mitä uutta se toisi poikani ja minun elämään. Ottaa vaan niin kauheasti päästä se asia, että joutuu luopumaan toisesta siksi että hänellä "viiraa" pääkopassa tai jossain.Aivan kun häneltä puuttuisi kyky ymmärtää muiden kärsimystä. Omastaan hän kyllä osaa kertoa ja siitä kuinka elämä menee pilalle, kun elatusmaksuja joutuu maksamaan.Esim. eilen hän jätti minut taas tai uudestaan koska suku ja maailman ihmiset painostaa häntä siihen. Myöhemmin hän totesi että olisi pitänyt tehdä niin jo ajat sitten koska rahat ovat loppuneet.(kysymysmerkkinä kenen rahat?)Sen lisäksi hän vaatii yhteen paluun, ehdoilla joissa kerron omat vikani hänen suvulle ääneen.Vaikka en edes pyytänyt yhteenpaluuta!
Tiedän että en ole minäkään mikään rouva täydellinen, vaan vikaa löytyy ja riitoja syntyy minunkin aikaan saannoksena. Epäreiluus riitatilanteissa vaan harmittaa ja suututtaa. Pistää vihaksi kun toinen ei anna oikeutta sanoa että tuntuu pahalle, vaan syylistää siitä omasta olostani minut ja sen jälkeen mököttää viikkoja koska häntä on loukattu.
Itseäni mollaan siitä että en osaa päästää irti kunnolla vaan annan toivon elää, vaikka mahdottomalle kaikki tuntuukin. Pienillä asioilla kuitenkin olen saanut päiväni kulumaan niin etten enää itke tai ajattele mikä meni väärin. Yöt ovat kauheita, mutta lopulta uni tulee pakollakin.Poikani on elämäni ilo, mutta en tahtoisi että hän olisi se ainut syy miksi nousta ylös sängystä, saati että hän on syy miksi äiti edes yrittää. Tuntuu että sysään lapseni niskoille vastuun koittaa pitää äiti koossa, eikä se ole oikein.
Tahtoisin ratkaista asiat jo jotenkin, että elämä pääsisi alkamaan. Oma mielipiteni on vieläkin, että tahdon pitää mieheni ja tukea häntä omasta kodistani käsin selvittämään mielentilaansa. Minulle riittäisi myös mieheni oikea halu erota, ja ihan niin että se puhutaan halki, koska mikään ei saa jäädä epävarmaksi enää elämässäni hänen kohdallaan. Sekin asia voitaisiin hoitaa nopeasti, koska avioero on jo toisen vaiheen hakua vailla valmis ja ositus ei ole iso juttu meidän omaisuudessa mitaten. Huolen aiheeni ollisi enää silloin poikamme, koska tähän mennessä hänen isä ei ole paljon ollut kiinnostunut hänestä. Pojalla pitäisi olla oikeus molempii vanhempii, mutta jotenkin järki käskee pistämään pelin poikki siltä osalta, ei kostona vaan suojellakseni lastamme isältä.
Tukea, saati ymmärrystä en paljon asioihin keneltäkään saa, koska kukaan ei koskaan ole näkemässä tai kuuntelemassa miten hän kohtelee minua.Ja monesti hän osaa olla ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja vaikka asian olenkin pöydälle nostanut ihan koko sukumme edessä niin hänen puolelta vaan silitellään mieheni päätä ja rukoillaan pelastusta.
Nykyän en edes tiedä olemmeko eronneet vai emme? Jos asiaa mieheltäni kysyy, niin vastaus on kaksi jakoinen! On kauhean rasittavaa koittaa saada aikaan muutosta parempaan kun toisen mielenoikut saa aikaan aina semmoisia myllistyksiä että oksat pois vaan.
Nyt asumme eri osotteissa ihan poikamme takia, jotta hänen ei tarvitsisi kärsiä tästä epämielyttävästä ilmapiiristä kotonaan. Miehellä on ollut vaikeaa ymmärtä miksi asiat ovat näin, eikä hän suostu näkemään omia virheitään asioissa. Hänelle on ollut jopa uskomattoman vaikeaa myöntää että hän on fyysisesti väkivaltainen ja että sitä ei pidä hyväksyä missään nimessä. Hänen näkemyksensä on että koska hän ei ole potkinut ja hakannut minua niin väkivaltaa ei ole tapahtunut. Seinille nostelu, kurkusta tarraaminen tai uhkailu hengenlähöllä on oikeutettua koska nalkutan tai olen muuten asettunut poikkiteloin hänen elämässään.
Itse olen miettinyt paljon eroa ja sitä mitä uutta se toisi poikani ja minun elämään. Ottaa vaan niin kauheasti päästä se asia, että joutuu luopumaan toisesta siksi että hänellä "viiraa" pääkopassa tai jossain.Aivan kun häneltä puuttuisi kyky ymmärtää muiden kärsimystä. Omastaan hän kyllä osaa kertoa ja siitä kuinka elämä menee pilalle, kun elatusmaksuja joutuu maksamaan.Esim. eilen hän jätti minut taas tai uudestaan koska suku ja maailman ihmiset painostaa häntä siihen. Myöhemmin hän totesi että olisi pitänyt tehdä niin jo ajat sitten koska rahat ovat loppuneet.(kysymysmerkkinä kenen rahat?)Sen lisäksi hän vaatii yhteen paluun, ehdoilla joissa kerron omat vikani hänen suvulle ääneen.Vaikka en edes pyytänyt yhteenpaluuta!
Tiedän että en ole minäkään mikään rouva täydellinen, vaan vikaa löytyy ja riitoja syntyy minunkin aikaan saannoksena. Epäreiluus riitatilanteissa vaan harmittaa ja suututtaa. Pistää vihaksi kun toinen ei anna oikeutta sanoa että tuntuu pahalle, vaan syylistää siitä omasta olostani minut ja sen jälkeen mököttää viikkoja koska häntä on loukattu.
Itseäni mollaan siitä että en osaa päästää irti kunnolla vaan annan toivon elää, vaikka mahdottomalle kaikki tuntuukin. Pienillä asioilla kuitenkin olen saanut päiväni kulumaan niin etten enää itke tai ajattele mikä meni väärin. Yöt ovat kauheita, mutta lopulta uni tulee pakollakin.Poikani on elämäni ilo, mutta en tahtoisi että hän olisi se ainut syy miksi nousta ylös sängystä, saati että hän on syy miksi äiti edes yrittää. Tuntuu että sysään lapseni niskoille vastuun koittaa pitää äiti koossa, eikä se ole oikein.
Tahtoisin ratkaista asiat jo jotenkin, että elämä pääsisi alkamaan. Oma mielipiteni on vieläkin, että tahdon pitää mieheni ja tukea häntä omasta kodistani käsin selvittämään mielentilaansa. Minulle riittäisi myös mieheni oikea halu erota, ja ihan niin että se puhutaan halki, koska mikään ei saa jäädä epävarmaksi enää elämässäni hänen kohdallaan. Sekin asia voitaisiin hoitaa nopeasti, koska avioero on jo toisen vaiheen hakua vailla valmis ja ositus ei ole iso juttu meidän omaisuudessa mitaten. Huolen aiheeni ollisi enää silloin poikamme, koska tähän mennessä hänen isä ei ole paljon ollut kiinnostunut hänestä. Pojalla pitäisi olla oikeus molempii vanhempii, mutta jotenkin järki käskee pistämään pelin poikki siltä osalta, ei kostona vaan suojellakseni lastamme isältä.
Tukea, saati ymmärrystä en paljon asioihin keneltäkään saa, koska kukaan ei koskaan ole näkemässä tai kuuntelemassa miten hän kohtelee minua.Ja monesti hän osaa olla ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja vaikka asian olenkin pöydälle nostanut ihan koko sukumme edessä niin hänen puolelta vaan silitellään mieheni päätä ja rukoillaan pelastusta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minusta tuo kuulostaa sellaiselta liitolta, että siinä ei ole aineksia hyvään jatkoon. Tee itse siis päätös ja hae sitä 2-vaiheen eroa.
Ja huomaa nyt, että ei ero ole sama kuin isän riistäminen lapselta. Tässä maassa on monenmonta eroisää, jotka ovat edelleen olemassa lapsen elämässä vaikka ovat etävanhempia. Se taas ei ole mistään muusta kiinni kuin siitä isästä: ihminen on isä ihan siviilisäädystä ja osoitteesta riippumatta - jos ylipäätään on isä muutenkin kuin biologisesti.
Miten et voi olla tietämättä oletko avioliitossa vai et?
Jos käräjäoikeudesta on tullut kirje, jossa teidät tuomitaan eroon, et ole avioliitossa. Jos ei ole tullut kirjettä, olet avioliitossa.
Riittänee jo syyksi hoitaa kakkosvaihe loppuun! Isä on isä, mutta tuo narsistinen ja väkivaltainen käytösmalli ei suinkaan ole sopivaa seurattavaa pojalle, ethän toivo hänestä samanlaista!
Kunhan repäiset itsesi kunnolla irti tuosta vanhasta, tulet varmasti löytämään ihan oman ja ihan oikeasti mukavan itsesinäköisen elämän ilman epäselvyyksiä ja väkivallanpelkoa!