IKÄVÄ!!!

Elän kutakuinkin samanlaissessa tilanteessa. Olen juuri jättänyt tyttöystäväni. Suhde kesti melkein kolme vuotta ja olemme asuneet yhdessä melkein vuoden. Tuntui vain, että tämä ei ole se juttu mitä tulen tekemään loppuikäni. Oli vain pakko! Häneen sattui todella paljon, koska kaikki oli suunniteltu lapsia myöten. Hän ei suostu hyväksymään tilannetta.

Kaipaan jo nyt osittain niitä hyviä hetkiä mitä meillä oli. Ajatukset ovat täysin samanlaisia kuin sinulla. Olisiko pitänyt yrittää? Tuleeko enää parempaa rakkautta? Oliko hän sittenkin se "valittu"?

Kysymykset lienevät ihan normaaleita tässä tilanteessa. Itselleni olen koittanut vakuutella, että tein oikein, koska en pysty hyvään suhteeseen jos en sitä halua. Yksin jääminen pelottaa. Siinä mielessä tunteet sanoo, että yritä vielä, mutta onneksi (?) järki laittaa vastaan. Ei voi olla onnellinen, jos ei halua toista! Ei vaan voi! Elämää on vielä jäljellä vaikka ikä lukema onkin jo yli neljännes vuosisadan.

Tuntuu todella pahalta se miten paljon tuskaa aiheutan hänelle. Eikä tämä todellakaan ole helppoa mullekaan. Keskittyminen on vaikeata ja tippa tulee aika herkästi silmään. Jotain tunteita on vielä häntä kohtaan. Järki sanoo, että jos nyt (ei lapsia, ei naimisissa) on jo näin vaikeata, ei halua, ei himoa-> ei voi tulla hyvä avioliitto. Jos ei tässä iässä tähtää avioliittoon/lapsiin, mutta on ollut yhdessä jo liki 3 vuotta onko suhteessa mitään järkeä? Ei! Varsinkaan kun arjessa on enemmän vaikeuksia kuin hyviä hetkiä.

Koitahan jaksella Broken80. Et ole ainoa. Tuskin ihan pienillä perusteilla teit päätöksesi. Mieti niin, että mielummin kerran kirpaiseen kunnolla, kuin 50 vuotta vähän! Anna itsellesi aikaa. Älä koita peittää kaipuutasi ottamalla uutta naista kainaloon. Muuten jäät ikävöimään exääsi todennäköisesti ikuisesti. Anna tunteiden tasaantua. Opi olemaan itsenäinen. Ehkä sitä sitten huomaa, että päätös oli järkevä. Voimia!

Tunnutte olevan ihan samankaltaisessa tilanteessa kuin minäkin ja yhtä ymmällään. Minulla on juuri tänään ollut masentava olo siitä teinkö oikein lopettaessani monilta osin hyvän jutun. Paino sanalla MONILTA... ei kuitenkaan kaikilta. Meillä oli erilaiset arvot ja tavoitteet elämässä. Hän halusi lapsia, minä en. Minulla oli ankea kokemus edellisestä liitosta, enkä uskaltanut tulla haavoitetuksi enää. En luottanut häneen ja niin sanoin etten voi jatkaa. Loukkasin varmasti verisesti, mutta kamalampaa on miltei tuntea hänen olkapäänsä poskellaan ja ikävöidä elävää ihmistä. Help! Kun olisi joku pilleri millä turruttaa tämä kivun ja ikävän vaihe. Voi meitä raukkoja. Uskon kuitenkin elämän voittavan ja vielä hymyilevänkin. Te olette nuoria ja minulla on jo vuosia enemmän, mutta tunteet ovat samat. Parempaa tulevaisuutta kaikille.

Aloitin seurustelun ystäväni kanssa noin kuukausi sitten. Eilen hän ilmoitti lopettavansa suhteen. Ehkä olisi helpompaa, jos hän ei olisi ollut pitkään ystäväni.

Vielä ei ole tullut aika katsoa eteenpäin. On surun aika. Ja voi taivas, kuinka koskeekin. Kaikki kauniit haaveet kariutuivat, kaikki muistot muuttuivat kertaiskulla taakaksi mielessä. Jääkö ystävyyskään enää pystyyn?

Ei oikein edes tajua, että se on loppu. Joka hetki huomaan ajattelevani häntä ja ottavani hänet turhaan huomioon. Ei minun enää tarvitse petata hänelle, ei ostaa häntä varten ruokaa tai herkkuja, ei odottaa että hän soittaisi tai tulisi nettiin. Ei suunnitella seuraavaa tapaamista. Ja mitä teen kaikella tällä tyhjällä ajalla, joka ennen kului rakkaalleni? Onhan minulla harrastuksia, kuten tämä suomi24:n palsta ja moni muu asia, mutta harva näistä nyt innostaa.

Ei. En minä aijo kääriytyä itsesääliin. Minulla ei ole paljonkaan ymmärtämyst niille kusipäille, jotka eivät tajua surun kohtaamisen ja sairaalloisen itsesäälin eroa. Toivon saavani surra aikani. Ennen pitkää tämä helpottaa. Ystävät tukevat, ja tunnen paljonkin naisia. Ennen pitkää varmastikin aloitan uuden suhteen uudella innolla.

Tuntuu vain niin kummalta, että näin lyhyen seurustelun jälkeen olo on tällainen. Selittelen itselleni, että suhteen loppuminen kesken kiihkeimmän rakastumisvaiheen voi satuttaa yhtä paljon kuin sen loppuminen vuosien päästä, jolloin melkein jokainen arjen asia on yhteinen. Tästä kuitenkin taitaa päästä vähemmällä yli. Ei tarvitse jakaa omaisuutta, ei käydä paperisotaa, ei miettiä, mistä löytää uusi ystäväpiiri. Voimme jatkaa ystävinä samassa porukassa. Aluksi voi olla tietenkin vaikeaa kohdata häntä, mutta en halua häntä menettääkään - yhtä läheisimmistä ystävistäni.

Minä toivon, että hän sittenkin haluaisi jatkaa. Mutta iäisyyksiin en aijo sellaist odottaa. Nyt asia on vielä tuore, ja hänelläkin on varmaan ikävä, joten ehkä toivoni ei ole turha. Mutta loputtomuuksiin en jää itseäni kiusaamaan.

Ehkä tämä kertoo jotenkin, miltä tuntuu vastapuolesta. Tai miltä voi tuntua.

.. on semmonen juttu, ettei niitä varmaan koskaan ymmärrä.

Mutta minä olen tämän jutun miettinyt niin, että on 'normaalia' ikävöidä sitä entistä rakasta. Koska eron jälkeen sitä on vähän niin kuin tuuliajolla. Ei ole enää sitä omaa rakasta, jonka kanssa on kaiken jakanut yms.

Itse olen melkosen tunteellinen ihminen ja täytyy myöntää, että monesti mennään juuri niin kuin tunteet sanoo ja sitten joko kaduttaa tai ollaan onnellisia. Mutta sitähän se elämä on.

Yleensä minua itseäni ärsyttää kanssaeläjät, jotka hokevat, että meressä niitä kaloja riittää ja aika auttaa ja kyllä sinä uuden löydät. Ei eron jälkeen halua kuulla tuollaista, kun vielä käy läpi omia tunteitaan ja tekojaan ja valintojaan. :) Tai minä en ainakaan halunnut kuulla. Jotenkin sitä vain käpertyy itseensä ja on vain.

Joskus käy niin, että ero 'aukaisee' silmät ja todellakin vasta kun ihmisen on menettänyt tajuaa, mistä jää paitsi. Mutta siinä vaiheessa on jo uusia mahdollisuuksia edessä ja oma naivi uskomukseni on, että jos ihmiset on tarkoitettu yhteen, näin tulee käymään. Eihän se tarkoita, että heti eron jälkeen pitää palata yhteen. Varsinkaan, jos ero on ollut tuskainen ja välit ovat tulehtuneet.

Mutta nyt olen inhottava kanssaeläjä ja sanon, että ainakin omalla kohdallani jokainen uusi päivä helpottaa ja tuo uutta puhtia. :)

Sun exäs kirjoittaa samalle palstalle, ku sääkin!
Hahaa!