Tämä palsta on täynnä katkeruutta (pääosin aiheestakin), syyttelyä, vihaa, raivoa.... Mutta onko täällä ketään sellaisia, jotka oikeasti ovat pitkään parisuhteessa olleet, lapset tehneet... ja yhteys puuttuu...?? Silloin kun oikea onni osuu kohdalle, se mullistaa kaiken. Mutta ei ole helppoa päästää irti näennäisen onnellisesta arjesta (jossa kaikkki kortit kokeiltu... pitkään ollut tällaista), lasten turvallisuuden tunteesta... kaikesta mitä norm.perhe-elämään kuuluu... Mutta nyt olen ollut sivusuhteessa viimeisen vuoden. Tämä ihminen tekee minut onnelliseksi, omaa samanlaiset arvot, harrastukset... kaiken... Hän ei ole kakkonen, hän on ykkönen. Hänen kanssaan tahtoisin loppuelämäni jakaa, mutta muutos pelottaa. "kakkonen" ei painosta minua, toivoo, haluaa, antaa aikaa... uskoo huomiseen kuten minäkin... mutta... lapseni? Miten he tämän ottaisivat, ainoa suuri huoli. Vuosikausiin me vanhemmat emme ole riidelleet, mutta ei meidän välillä mitään lämpöäkään ole. Ei rakkautta, ei mitään... tottumuksesta tässä ollaan ja oltais oltu varmaan aina, jos tämä yksi henkilö ei olisi minulle avannut sitä, mitä rakkaus ja kaikki siihen liittyvä on.. Kokemuksia vastaavasta?
kakkonen=ykkönen
...
4529
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
pari vuotta. Kunnes rakastuminen on ohi ja on aika päättää muuttuuko se rakkaudeksi. Olet nähnyt vasta uuden kumppanisi parhaat puolet, odota vaan kun tunnet tämän tyypin pidempään niin kuoriutuu ulos varsinainen narsisti. Mitä helvettiä teet enää miehesi kanssa? Ymmärrätkö ollenkaan mitä pistät toisen kärsimään antaessasi miehesi odottaa sinua kotiin kun käyt panemassa jotain toista?? Ota vastuu teostasi ja ala kävellä ja vähän nopeasti ulos miehesi elämästä jos et aio tikkua ristiin laittaa suhteesi pelastamiseksi. Mikä lattiamatto se miehesi oikein on että antaa itseään kohdella noin? Olisin heittänyt sinut pihalle jo aikapäivää sitten kun et kerta osaa aikuinen ihminen tehdä itse päätöstä lähteä.
moi sulle! itse olen täysin samanlaisessa suhteessa kakkosena (tai ykkösenä) avioliitossa olevalle miehelle. olen kaikkea mitä mies on aina toivonut ja tiedän että olisimme täydellinen pari. mutta miehellä on kolme pientä lasta. hän pohtii samoja asioita kuin sinäkin... olenkin tullut siihen pisteeseen, että vaikka kuinka paljon sattuisi ja oli ratkaisu mikä tahansa on pakko laittaa mies valitsemaan. tämä on hyvin raskasta myös kakkoselle, koska rakastaa toista ihmistä todella paljon mutta tilanne on mikä on. itse olen vaikka valmis lopettamaan tämän suhteen, koska ajan kanssa kipu sisällä kasvaa vaan sitä mukaan kun rakkauskin. onnea sulle ratkaisuusi!
Sanoisin sekä sinulle että ketjun aloittajalle, että niin kauan kuin valinta on tekemättä, kakkonen ei ole muuttunut ykköseksi. Avioelämä lasten kanssa on muutakin kuin romanttista rakkautta. Jos ei ole rohkeutta valita, jokin vakituisessa kumppanissa on edelleen parempaa kuin uusi rakkaus. On helppo vedota lapsiin. Lapset eivät kuitenkaan poistu maapallolta erotessa. Toki elämä muuttuu eron jälkeen, mutta luulisi vaaka-kupissa olevan positiivisiakin asioita.
Oma tulkintani on, että aika moni elää mieluummin veitsenterällä ja saa voita molemmille puolille leipää kuin tekee ratkaisuja. Erosta seuraa aina vastuu, kun taas kahden suhteen pitäminen on jonkinlaista pakoilua ja unelmamaailmassa elämistä. Moni pitkän suhteen tai suhteita kokenut myös tietää, että uusikin suhde arkipäiväistyy. Miksi ottaa sitä riskiä, kun voi saada kaiken?
Mistä muuten tiedät, että olisitte täydellinen pari? Olisitte sitten ainoa laatuanne maailmassa. Luultavasti kaikki naimisiin menneet ihmiset ovat kuvitelleet samaa. Sitä ei vain muista enää parinkymmenen vuoden arkielämän jälkeen. Suosittelen miehen laittamista ratkaisun eteen ja muistamaan, että olet oman osasi itse valinnut.
Mitä sä piipität! ota ero! luusereitten ruikutusta