Oma tarinani menee näin (pikakelauksella).
Olen seurustellut 15-vuotiaasta asti. Ikinä en ole ollut kuukautta kauempaa sinkkuna.
Kahdesti olen ollut kihloissa. Ensimmäinen kihlaus kaatui miehen juomiseen ja henkiseen pahoinpitelyyn minua kohtaan.
Nyt olen ollut puoli vuotta kihloissa vanhan lapsuuden ystäväni kanssa. Liikuimme paljon yhdessä, kävimme kahvilla, baareissa, mitä milloinkin silloin kun olimme ystäviä, niinkuin ystävät yleensä, ennen kun aloimme seurustelemaan.
Seurustelumme vain jotenkin alkoi, olin juuri eronnut 3v suhteesta. Ihastuin tähän mieheen, huomasin hänet eri tavalla kuin ystävänä. Näin hänet miehenä, vapaana uroksena, hyvä käytöksisenä, kohteliaana, huolehtivana. En ystävä aikana hirveästi huomioinut näitä piirteitä, vaikka taisi ne silloinkin jo olla, mutta olin varattu, niin en ajatellut sen enempää.
Asumme nyt yhdessä ihanassa kodissa.
Mutta...
Minä olen tällä hetkellä työtön, mies töissä.
Olen siis päivät kotona koiramme kanssa, yritän saada aikani kulumaan.(ja sanon että töitä haen koko ajan, hakemuksia lähtee viikoittain, niihin paikkoihin jotka minua kiinnostaa, joten siitä ei tarvitse sanoa mitään)
Ongelma on nyt se, että olen ruvennut "viilenemään "suhteellemme. En koskettele miestäni kuin ennen, en suukottele kuin ennen, en tee oikein mitään hellyyttävää hänelle. Hän kyllä tekee näitä minunkin puolestani.
Ja kun hän tekee, minua etoo, yritän vältellä niitä kuin jotain ruttoa. Hän kehuu minua jokapäivä jollakin tapaa, kauniilla sanoilla, mutta minua ei edes imartele se enää, tunnen vain tyhjää. En kiitä, en mitään...
En tiedä mikä minuun on mennyt.
Mieheni on kyllä huomannut sen. Seksiäkin on ollut viimeksi kuukausi sitten, ajatelkaa, kuukausi!!
Ei siinä ettenkö olisi seksuaalinen ihminen, se olen, olen aina ollut, mutta en vain halua miestäni.
Tämä kuulostaa kyllä hirveältä, mutta näin se on.
Olen miettinyt vaikuttaako asiat jotka painaa, niin tähän tunteettomuuteen miestäni kohtaan.
Se että olen työtön, ressaa minua tosi paljon. Tekisin vaikka yötä päivää töitä jos oman ammattini töitä saisin.
Joka arkipäivä on samanlaista oravanpyörää, se ärsyttää.
Hymyilykin on jäänyt vähiin tässä parin kk aikana.
Tai enimmäkseen kotona ollessa.
Viikonloppuna haluan tietenkin mennä kavereitteni kanssa koska olen viikon ollut "yksin" tylsäilemässä. Mieheni ei aina jaksa, ymmärrän hyvin, tekeehän 12h päiviä.
Mutta antaa useimmiten minun mennä, ja minähän menen heti ja täysillä!
Me tappelemmekin paljon enemmän kuin ennen, niin pienistäkin asioista että naurattaa, kai olemme kummatkin jotenkin ärsyyntyneet toisiimme.
Mutta kuitenkin rakastamme toisiamme, minä ehkä eri tavalla...en tiedä...
Minä ihastunkin todella helposti toisiin miehiin.
Katselen niitä, ihailen, taidan joskus halutakkin mielessäni.
Sitä ihmettelenkin kun oma mies on kotona(tai missä nyt onkin) niin minä ajattelen muita enkä sitä omaa..En ajattele omaa miestäni, hänen kosketustaan jne.
Voiko olla että koska en ole elänyt sitä omaa elämää sinkkuna niin siksi ajattelen näitä asioita? Muita miehiä? Menen viikonloppuna kuin sinkut menee?
Tai sitten en vain rakasta miestäni niin kuin täytyisi. En minä itseäni voi rakastamaan käskeä.
Sen täytyy tulla sydämestä.
Sekin että asiat on mennyt aina niin nopeaa suhteissa voi vaikuttaa. Esimerkkinä tämän hetkinen suhde: asuin periaatteessa heti miehen luona, olimme kuukauden yhdessä, menimme kihloihin.
Muutimme toiseen kotiin hetken päästä.
Miehessä on paljon hyviä ominaisuuksia joita arvostan miehissä. Niillä hän vetosikin minuun alussa. Enää en tiedä.. Ovat joka päivästä, niin olen varmaan tottunut niihin ja en huomaa/osaa arvostaa niitä.
Vaikka arvostan, mutta en kerro sitä enää...
Olemme kummatkin itsepäisiä, se on vaikeaa.
Riidoissa aina toisen pitää saada sanoa se viimene n sana. Riita voi kestää tunteja...nii-iin...
Olemme miettineet muuttoa pois kaupungista toiseen, jossa aloittaisimme alusta, kuin uudelleen rakastuneet.
Sitten mietin taas, ne ajatukset tulee esiin, entäs minun tunteet? Voinko saada ne vielä takaisin miestäni kohtaan, olla haaveilemasta muista, ajatella vain miestäni, rakastaa häntä kuin pitää, antaa vastakaikua kuin hän?
Haluaisin näiden tunteiden tulevan takaisin, mutta nyt olen tuntenut vain, en mitään...
Pelottaa ajatus muutosta, jos suhteemme ei kestäkkään, turhaudumme niin pahasti toisiimme, ettemme enää kestä.
Mutta voisihan se olla niinkin että toinen kaupunki, toiset ihmiset, kaikki uutta, voisi herättää tunteeni uudestaan..Kuulostaako aivan utopistiselta?
Mutta kaikki on kysymysmerkin takana?
En tiedä kirjoitinko kaikkea mutta jos haluatte kertoa oman mielipiteenne tästä niin olkaa hyvä, mutta älkää vetäkö kuitenkaan minua kaivosta alas...
terv.elämä/suhde/?
Olen seurustellut 15-vuotiaasta asti. Ikinä en ole ollut kuukautta kauempaa sinkkuna.
Kahdesti olen ollut kihloissa. Ensimmäinen kihlaus kaatui miehen juomiseen ja henkiseen pahoinpitelyyn minua kohtaan.
Nyt olen ollut puoli vuotta kihloissa vanhan lapsuuden ystäväni kanssa. Liikuimme paljon yhdessä, kävimme kahvilla, baareissa, mitä milloinkin silloin kun olimme ystäviä, niinkuin ystävät yleensä, ennen kun aloimme seurustelemaan.
Seurustelumme vain jotenkin alkoi, olin juuri eronnut 3v suhteesta. Ihastuin tähän mieheen, huomasin hänet eri tavalla kuin ystävänä. Näin hänet miehenä, vapaana uroksena, hyvä käytöksisenä, kohteliaana, huolehtivana. En ystävä aikana hirveästi huomioinut näitä piirteitä, vaikka taisi ne silloinkin jo olla, mutta olin varattu, niin en ajatellut sen enempää.
Asumme nyt yhdessä ihanassa kodissa.
Mutta...
Minä olen tällä hetkellä työtön, mies töissä.
Olen siis päivät kotona koiramme kanssa, yritän saada aikani kulumaan.(ja sanon että töitä haen koko ajan, hakemuksia lähtee viikoittain, niihin paikkoihin jotka minua kiinnostaa, joten siitä ei tarvitse sanoa mitään)
Ongelma on nyt se, että olen ruvennut "viilenemään "suhteellemme. En koskettele miestäni kuin ennen, en suukottele kuin ennen, en tee oikein mitään hellyyttävää hänelle. Hän kyllä tekee näitä minunkin puolestani.
Ja kun hän tekee, minua etoo, yritän vältellä niitä kuin jotain ruttoa. Hän kehuu minua jokapäivä jollakin tapaa, kauniilla sanoilla, mutta minua ei edes imartele se enää, tunnen vain tyhjää. En kiitä, en mitään...
En tiedä mikä minuun on mennyt.
Mieheni on kyllä huomannut sen. Seksiäkin on ollut viimeksi kuukausi sitten, ajatelkaa, kuukausi!!
Ei siinä ettenkö olisi seksuaalinen ihminen, se olen, olen aina ollut, mutta en vain halua miestäni.
Tämä kuulostaa kyllä hirveältä, mutta näin se on.
Olen miettinyt vaikuttaako asiat jotka painaa, niin tähän tunteettomuuteen miestäni kohtaan.
Se että olen työtön, ressaa minua tosi paljon. Tekisin vaikka yötä päivää töitä jos oman ammattini töitä saisin.
Joka arkipäivä on samanlaista oravanpyörää, se ärsyttää.
Hymyilykin on jäänyt vähiin tässä parin kk aikana.
Tai enimmäkseen kotona ollessa.
Viikonloppuna haluan tietenkin mennä kavereitteni kanssa koska olen viikon ollut "yksin" tylsäilemässä. Mieheni ei aina jaksa, ymmärrän hyvin, tekeehän 12h päiviä.
Mutta antaa useimmiten minun mennä, ja minähän menen heti ja täysillä!
Me tappelemmekin paljon enemmän kuin ennen, niin pienistäkin asioista että naurattaa, kai olemme kummatkin jotenkin ärsyyntyneet toisiimme.
Mutta kuitenkin rakastamme toisiamme, minä ehkä eri tavalla...en tiedä...
Minä ihastunkin todella helposti toisiin miehiin.
Katselen niitä, ihailen, taidan joskus halutakkin mielessäni.
Sitä ihmettelenkin kun oma mies on kotona(tai missä nyt onkin) niin minä ajattelen muita enkä sitä omaa..En ajattele omaa miestäni, hänen kosketustaan jne.
Voiko olla että koska en ole elänyt sitä omaa elämää sinkkuna niin siksi ajattelen näitä asioita? Muita miehiä? Menen viikonloppuna kuin sinkut menee?
Tai sitten en vain rakasta miestäni niin kuin täytyisi. En minä itseäni voi rakastamaan käskeä.
Sen täytyy tulla sydämestä.
Sekin että asiat on mennyt aina niin nopeaa suhteissa voi vaikuttaa. Esimerkkinä tämän hetkinen suhde: asuin periaatteessa heti miehen luona, olimme kuukauden yhdessä, menimme kihloihin.
Muutimme toiseen kotiin hetken päästä.
Miehessä on paljon hyviä ominaisuuksia joita arvostan miehissä. Niillä hän vetosikin minuun alussa. Enää en tiedä.. Ovat joka päivästä, niin olen varmaan tottunut niihin ja en huomaa/osaa arvostaa niitä.
Vaikka arvostan, mutta en kerro sitä enää...
Olemme kummatkin itsepäisiä, se on vaikeaa.
Riidoissa aina toisen pitää saada sanoa se viimene n sana. Riita voi kestää tunteja...nii-iin...
Olemme miettineet muuttoa pois kaupungista toiseen, jossa aloittaisimme alusta, kuin uudelleen rakastuneet.
Sitten mietin taas, ne ajatukset tulee esiin, entäs minun tunteet? Voinko saada ne vielä takaisin miestäni kohtaan, olla haaveilemasta muista, ajatella vain miestäni, rakastaa häntä kuin pitää, antaa vastakaikua kuin hän?
Haluaisin näiden tunteiden tulevan takaisin, mutta nyt olen tuntenut vain, en mitään...
Pelottaa ajatus muutosta, jos suhteemme ei kestäkkään, turhaudumme niin pahasti toisiimme, ettemme enää kestä.
Mutta voisihan se olla niinkin että toinen kaupunki, toiset ihmiset, kaikki uutta, voisi herättää tunteeni uudestaan..Kuulostaako aivan utopistiselta?
Mutta kaikki on kysymysmerkin takana?
En tiedä kirjoitinko kaikkea mutta jos haluatte kertoa oman mielipiteenne tästä niin olkaa hyvä, mutta älkää vetäkö kuitenkaan minua kaivosta alas...
terv.elämä/suhde/?
Vastaukset 12
Vanhimmat
kuulostaa siltä että otit tämän miehen liian nopeasti pitkän suhteen jälkeen. Ikään kuin lohduksi ja korvikkeeksi,vaikkei se siltä ehkä itsestäsi vaikuttanutkaan. Nyt sitten nämä pelkät kaverilliset tunteet jotka olivat ennen välillänne ovat vallanneet sinut,etkä näe miestäsi enää intohimosi ja rakkautesi kohteena?
Sitoudutko liian nopeasti? Kerrot olleesi 3 kertaa kihloissa...minkä ikäinen olet? Ja ehkä yksin oleminen ja asuminen kauemmin kun kuukauden tekisi ihan hyvää. Tunnut kaipaavan vapautta ja "omaa elämää"
Tässä vaan minun ajatuksia tekstisi perusteella.
silloin ei tosiaan tuntunut että tarvisiin lohdutusta, koska itse olin se jättäjä osapuoli.
mutta nyt kun ajattelen niin oikeassa olet.
kaveri pohjalla meillä menikin paremmin kuin nyt suhteessa. vaikka tämä mies on ollut ihastunut minuun jo kauan. sekin varmaan edesauttoi suhteemme etenemistä. ajattelin että nyt saan miehen jota minulla ei ole ollut, jota muut mieheni eivät ole ollut. olen muuten 25 vuotta.
mutta väärässä olen tainnut olla. en saa tästä miehestä sitä mitä oikeasti kaipaan, haluan.
tunteeni ovat enemmän kaveri pohjaa kuin sitä suurta rakkautta. rakastan toki tätä miestä mutta en kuin avopuolison pitäisi.
minä tosiaan kaipaan sitä vapauden tunnetta ja "omaa elämää". suhde ahistaa minua monena päivänä viikossa.
siksi kai haenkin viikonloppuisin sitä riemua, räväkkyyttä, "hulluutta", flirttiä jota sinkutkin..
oisihan tuossa kyllä hyvä mies itelle, ei pettäisi ikinä, minä olisin aina etusialla mutta kun haluan jotain muuta. en ehkä olekkaan vielä niin kypsä vakaampaan suhteeseen kuin luulin, tai sitten vain mies ei ole se jonka kanssa haluan loppuelämän elää. enhän muuten ajattelisi ja miettisi tälläisiä asioita.
on se vaan vaikeaa pomppoilla järjen ja tunteen välillä...
kiitos sinulle omasta mielipiteestä
Itse olin joskus samankaltaisessa asetelmassa. Mies oli ihana,luotettava,ei ikinä satuttaisi jne. Mutta mutta....se kipinä puuttui väliltämme. Tai ainakin omalta osaltani.
Osasin onneksemme kertoa sen ajoissa ja päästää miehen menemään. Hänestä sai joku hyvän kumppanin.
Suhde ei tule pidemmän päälle toimimaan jos sitä intohimoa ei ole. Tai tulee ehkä toimimaan,mutta rakkautta ja intohimoakin on olemassa,juuri sinua varten.
Mutta laita oma elämäsi ja ajatusmaailmasi kuntoon ja ala sitten vasta luomaan suhdetta,silloin se on huomattavatsi helpompaa ja antoisampaa,kummallekin osapuolelle.
Itse olin joskus samankaltaisessa asetelmassa. Mies oli ihana,luotettava,ei ikinä satuttaisi jne. Mutta mutta....se kipinä puuttui väliltämme. Tai ainakin omalta osaltani.
Osasin onneksemme kertoa sen ajoissa ja päästää miehen menemään. Hänestä sai joku hyvän kumppanin.
Suhde ei tule pidemmän päälle toimimaan jos sitä intohimoa ei ole. Tai tulee ehkä toimimaan,mutta rakkautta ja intohimoakin on olemassa,juuri sinua varten.
Mutta laita oma elämäsi ja ajatusmaailmasi kuntoon ja ala sitten vasta luomaan suhdetta,silloin se on huomattavatsi helpompaa ja antoisampaa,kummallekin osapuolelle.
En tietenkään näin ulkopuolisena osaa hyvin sanoa, mutta mieleeni tuli tuo työttömyytesi. Jos se sinua stressaa ja masentaa, niin ei mikään ihme, jos se vaikuttaa myös suhteeseenne. Oletko varma ettet mitään töitä saa? Edes jotain muuta kuin oman alasi, tai edes osa-aikaista? Jos tekisit edes jotain päivisin, niin luusisin sinun mielesikin hiukan kirkastuvan..
noin suurinpiirtein kuin sinulla...
oma päätökseni oli, että en voi sitoutua ihmiseen 110% jos kuitenkin mietin ja himoitsen omaa villiä elämääni. (olen asteen nuorempi kuin sinä)
lopputuloksena oli 6v yhteiselon jälkeen, että lähdin pois ja sen jälkeen olen bilettänyt viimeistä päivää ja helvetin mukavaa on ollut! siinä mielessä ei kyllä kaduta yhtään...
mutta exäni kaltaisen miehen voisin kyllä sitten 5v päästä ottaa, hankkia perheen ja rauhoittua. mutta sitä ennen: party party! :)
tsemppiä, kunhan teet oman päätöksesi ja elät sen mukaan.
Ihana tietää että ainakin olet hengissä! :) Minulla oli jo kauhea hätä. Sinusta ei ole kuulunu niin pitkään aikaan. En halua että sinulle sattuu mitään ikävää. Olet tärkeä minulle!! Olisi niin kiva tutustua sinuun vielä.. Mikä meni pieleen? Kerroit, että sinua ressaa kun et ole töissä. Häiritseekö sinua, kun minä olen? Ja en vielä niiden takia ole oikeen pystyny sinulle kirjoittelemaankaan? Kertoisit minulle, olisin todella kiitollinen jos kertoisit. Vaikka muualla, tai täällä, ihan miten vaan. Muistatko, kun kerroit minulle kerran että sinusta on mukava olla ihmisille iloksi ja avuksi. Nyt olisit, paljonkin. Haluaisin tietää ajatuksiasi.
Loukkaannuitko sitten joistakin sanoistani? Jos, niin oliko se, kun kerroin miltä minusta välillä tuntuu? Se oli asia joka ei sinusta tuntunu kivalta? Pyydän anteeksi. Ei ollut tarkoitus, en sinua halunnut loukata! :) Anna anteeksi...
Olen täysin samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa. Kuulostaa laastarisuhteelta kerta toisensa jälkeen. Tiedätkö edes kihlauksen merkityksen? Onko teillä edes oikea kihlaus, vaan pelkkä hätäinen rengastus?
Sinun ongelmasi ydin tässä kaikessa on tekeminen miehestä/parisuhteesta elämäsi perusta. Sinä itse hukut sinne mukana ja muutat vaikka kaatopaikalle, ajattelematta ensin ITSEÄSI ja mitä elämältäsi oikeasti haluat.
Olet selvästi stressaantunut ja ainakin jonkin verran masentunut työttömyytesi vuoksi. Se on aivan normaalia tuossa tapauksessa. Se heijastuu nyt sinun parisuhteeseesi, tiedostamatta. Purat kaiken pahan olosi mieheen riitelemällä ja tunteesi heittävät vuoristorataa oman elämäntilanteesi vuoksi.
Se mitä sinun nyt kannattaisi tehdä ja mistä aloittaa on, että järjestät OMAN elämäsi kuntoon. Keskityt hakemaan mieluiten oman alasi töitä, jotta saisit yhden osan itsestäsi kuntoon. Kun löydät mieluisen työpaikan, tunteesi varmasti tasoittuvat sen verran, että hahmotat paremmin parisuhteenne tilanteen. Vasta sen jälkeen ala miettimään teidän tilannettanne.
Älä missään nimessä muuta ainakaan miehesi/parisuhteenne takia toiselle paikkakunnalle. Se ei todellakaan hyödytä mitään. Uusi paikkakunta tuo vain uudet ongelmat vanhojen lisukkeiksi, ajallaan. Lisäksi se olisi suurin virhe sinun itsesi vuoksi. Sen sijaan, työn perässä muuttaminen toiselle paikkakunnalle olisi loistava ratkaisu. Silloin tekisit sen vain itsesi vuoksi ja näin et purkaisi alitajuisesti pahaaoloasi mieheesi.
Valitettavasti kuulostaa myös siltä, ettei miehesi ole sinulle se oikea. Nojaten kertomaasi taustaan ja myös nykytilanteeseen, tunteesi tai tunnottomuus kertovat kaiken. Tulet vielä joku päivä ihastumaan ja kovaa sellaiseen mieheen, joka herättää sinussa aitoja intohimon tunteita. Ja näitä tunteita on vaikea paeta, kun sitten ihastut. Jos siis näin tulee käymään ja olet vielä nykyisessä suhteessasi, tulet joko pettämään ainakin henkisesti miestäsi ja suhteenne vajoaa entisestään syvään kuiluun. Tämä viimeistään kertoo, että olet todellakin väärän kumppanin kanssa nyt. Suhde ei ole silloin kunnossa, etkä todellakaan sen oikean kanssa, jos haaveilet muiden miesten perään. Kerron tämän kaiken kokemuksella.
Hei!
Hyvä että kysyt neuvoa tilanteeseesi etkä vain mieti sitä pääsi sisällä.
Meillä oli parisuhteessa muutamia kuukausia sitten samantyyppinen tilanne. Silloin tosin oli mieheni se joka oli hieman "hukassa asioiden suhteen".
Meillä oli puolivuotta ollut paljon riitoja ja erimielisyyksiä (jotka tosi kaikki johtuivat yhden isomman asian vaikutuksista). Pian aloimme molemmat miettimään että mihin alkaa kadota hohto suhteesta. Itsekin kauhistelin, että minulla on hyvä mies, mutta silti ei oikein kiinnosta ja tekisi mieli lähteä vaan baareilemaan ja ehkä jopa muuttaa johonkin muualle.
Miehelläni tilanne taisi olla pahempi ja aikani vierestä hänen vointiansa seuranneena päätimme että otamme aikalisän, jonka aikana kumpikin saa selvitellä ajatuksiaan ja tunteitaan.
Sitä suosittelisin sinullekin.
Nyt kun et ole töissä, niin mitäpä jos ottaisit vaatetta ym. jokapäiväistä tavaraa mukaan ja menisit johonkin vaikkapa viikoksi, pariksi ?
Vaikka ystävälle, perheen luo, sukulaiselle ...
Lähteminen voi tuntua vaikealta mutta olet kuitenkin aikasi jo pyöritellyt noita asioita mielessäsi etkä ole ratkaisua saanut päähäsi, niin mitenpä olisi jos koittaisit selvittää asian muuten.
Kotona ollessassi sinulla pyörii ympärilläsi samat rutiinit ja seinät päivästä toiseen.
Mietit parisuhteen asioita, haet töitä, turhaannut.
Miehesi tulee kotiin ja turhaannut vielä enemmän.
Jos lähtisit joksikin aikaa muualle, et näkisi miestäsi ja mielelläsi olisi aikaa tasoitella tuntemuksia ja nähdä asioita aivan erillä tavalla.
Uskon että siitä voisi olla apua tilanteeseesi.
Tilanne ei ole oikein sinua kohtaan, muttei varsinkaan miestäsi kohtaan, joten sinun on tehtävä jonkinlaisia "liikkeitä" asioiden suhteen.
Itse voin tuota aikalisää suositella. Sellaisen aikana sain ainakin itse päätäni selväksi ja kun palasin kotiin, ei enää tarvinnut jatkaa puolivuotta kestänyttä riitelyä ja mököttämistä ja viikonloppuja ajatellessa tulikin entisten "haluan baariin"-ajatusten sijaan, että mitäpäs jos tehtäisiin miehen kanssa jotakin kivaa yhdessä.
Tsemppiä!
kiitos teille omista ajatuksistanne. jokaisesta otan jotain vaarin.
taas oli yksi inhottava viikonloppu. emme tehneet muutakuin tappelimme. minä eriteillä, mies eriteillä.
en jaksa tätä tunnetta enää.
mietin myös tuttaviamme, sukulaisia että mitä he sanoisivat jos pitäisimme aikalisän.
eihän se ole heidän elämä mutta olen sellainen että minua hävettäisi jos he saisivat kuulla tästä tilanteesta.
mutta eihän sitä näin voi jatkaa. pakkohan tässä on jotain tehdä.
ja aijon myös tehdä.
Kiitos teille!
Helpotti kun sain kertoa ajatukseni teille.
Hei!
Hyvä että kysyt neuvoa tilanteeseesi etkä vain mieti sitä pääsi sisällä.
Meillä oli parisuhteessa muutamia kuukausia sitten samantyyppinen tilanne. Silloin tosin oli mieheni se joka oli hieman "hukassa asioiden suhteen".
Meillä oli puolivuotta ollut paljon riitoja ja erimielisyyksiä (jotka tosi kaikki johtuivat yhden isomman asian vaikutuksista). Pian aloimme molemmat miettimään että mihin alkaa kadota hohto suhteesta. Itsekin kauhistelin, että minulla on hyvä mies, mutta silti ei oikein kiinnosta ja tekisi mieli lähteä vaan baareilemaan ja ehkä jopa muuttaa johonkin muualle.
Miehelläni tilanne taisi olla pahempi ja aikani vierestä hänen vointiansa seuranneena päätimme että otamme aikalisän, jonka aikana kumpikin saa selvitellä ajatuksiaan ja tunteitaan.
Sitä suosittelisin sinullekin.
Nyt kun et ole töissä, niin mitäpä jos ottaisit vaatetta ym. jokapäiväistä tavaraa mukaan ja menisit johonkin vaikkapa viikoksi, pariksi ?
Vaikka ystävälle, perheen luo, sukulaiselle ...
Lähteminen voi tuntua vaikealta mutta olet kuitenkin aikasi jo pyöritellyt noita asioita mielessäsi etkä ole ratkaisua saanut päähäsi, niin mitenpä olisi jos koittaisit selvittää asian muuten.
Kotona ollessassi sinulla pyörii ympärilläsi samat rutiinit ja seinät päivästä toiseen.
Mietit parisuhteen asioita, haet töitä, turhaannut.
Miehesi tulee kotiin ja turhaannut vielä enemmän.
Jos lähtisit joksikin aikaa muualle, et näkisi miestäsi ja mielelläsi olisi aikaa tasoitella tuntemuksia ja nähdä asioita aivan erillä tavalla.
Uskon että siitä voisi olla apua tilanteeseesi.
Tilanne ei ole oikein sinua kohtaan, muttei varsinkaan miestäsi kohtaan, joten sinun on tehtävä jonkinlaisia "liikkeitä" asioiden suhteen.
Itse voin tuota aikalisää suositella. Sellaisen aikana sain ainakin itse päätäni selväksi ja kun palasin kotiin, ei enää tarvinnut jatkaa puolivuotta kestänyttä riitelyä ja mököttämistä ja viikonloppuja ajatellessa tulikin entisten "haluan baariin"-ajatusten sijaan, että mitäpäs jos tehtäisiin miehen kanssa jotakin kivaa yhdessä.
Tsemppiä!
Painiskelen itse vähän samankaltaisten ongelmien kanssa, joten ymmärrän sinua hyvin.Itseasiassa omatkin ajatukseni kirkastuivat kun luin tarinasi.
Mieti muuttuuko elämäsi onnellisemmaksi jos jätät hänet?
Voi olla että kaipaat omaa tilaa ja aikaa löytääksesi itsesi ja hahmottaaksesi olennaisen.Mutta voi myös olla, että erottuasi heräät toteamaan, että ei seuraavakaan sulhasehdokkaasi pysty sinua onnelliseksi tekemään, jos sinussa itsessäsi on jotain rikki.
Onnellisuus on valintoja.Me voimme antaa muiden tehdä ne puolestamme, tai voimme ottaa elämämme omiin käsiimme.
Haluatko elämääsi jännitystä? Sitä tasapainoinen ja terve parisuhde ei voi sinulle kaiken aikaa tarjota.
Haluatko turvallisuutta ja jatkuvuutta? Jää suhteeseesi, ota itseäsi niskasta kiinni ja korjaa se mitä korjattavissa on.
Älä kosta miehellesi sitä, että oma elämäsi ei tyydytä sinua.On normaalia että parisuhteessa on toisinaan riitoja, älä kuvittele että suhde jossa niitä ei ole, olisi onnellisempi.Tärkeää on se MITEN riitelette.
Vain sinä itse voit muuttaa oman elämäsi suuntaa.
Jää tai jätä, mutta tee se valinta tietoisesti. Älä ajelehdi.Siihen elämä on liian lyhyt ja kallis.
Voimia itsesi kokoamiseen!